Ulkopuolinen

Kävin ystäväperheen kanssa lapsille järjestetyssä ulkoilutapahtumassa. Hyytävä kylmyys, touhukkaita punaposkisia tenavia, viluaan loitommas värjötteleviä vanhempia. Niin, ja sitten minä.

En ollut osa porukkaa. Katselin lasten riemua ja heidän vanhempiensa huolehtivaisia katseita ja tunsin etääntyväni kauemmas. Sieltä tarkkailin kaikkea, tarkkailin kaikkia. En ollut yksi heistä. Olin heidän ympäröimänään, mutta olin muualla. Sydämeni oli muualla. Sydämeni oli pakko olla muualla. Minun oli pakko sulkea sisimpäni ja lähettää sydämeni pois, ettei se satuta itseään liikaa. Ettei ihoa kipristävä, luihin asti yltävä viiltävä pakkanen poraudu sydämeeni asti ja jäädytä sitä tunnottomaksi möhkäleeksi.

Siellä he palelivat. Yhtenä suurena laumana. Lapsiperheet. Palelivat ja seurustelivat keskenään. Minä palelin ja tarkkailin. Tunsin, miten pääni päällä loistaa suuri huutomerkki. Ilmoittamassa, että minä olen sitten joku muu, en ole äiti tai isä, olen vain käymässä, seuran vuoksi. Ulkopuolinen, aina elämässään vähän väärässä paikassa, hieman erilainen kuin muut. Taatusti en äiti enkä isä. Lapseton.

Ulkopuolella. Vähän väärässä paikassa. En äiti enkä isä. Lapseton.

Pakkanen kiristyi kiristymistään, varpaani muuttuivat tunnottomiksi, ihooni pureutui punaisia täpliä. Sydämeni oli muualla ja pakkanen kiristyi kiristymistään. Mietin, että nyt en voi itkeä. Kyynel jäätyisi jo ennenkuin ehtisi poskelle asti. En tahtonut silmäripsiini jäätyviä kyyneleitä. Tahdoin sitoa sormet kankeina luistimia, tahdoin huolehtia paleleeko pikkuiset varpaat, tahdoin selkääni lapsiperherepun täynnä lämmintä mehua ja varalapasia.

Koin olevani totaalisen lapseton. Olin totaalisen lapseton. Ulkopuolinen. Vajaa. Vähemmän kuin muut. Minulla ei ollut kellekään mitään sanottavaa. Olin vain kylmissäni ja lapseton.

"Onko sinulla lapsia?"

"Onko sinulla lapsia?", rakas nelivuotias kysyi minulta kerran täysin yllättäen. "Ei ole, kyllähän sinä olisit ne varmasti tavannut", vastasin. "Niin mutta onko sinulla koskaan ollut yhtään vauvaa?", rakas nelivuotias jatkoi. "Ei ole ollut, ei yhtään", vastasin. "Sinulla voisi kyllä olla oma vauva ja minä voisin sitten hoitaa sitä", rakas nelivuotias totesi. "Minä lupaan sinulle, että sitten, jos minulla on joskus oma vauva, sinä saat hoitaa sitä ihan aina kun vain haluat", vastasin. Rakas nelivuotias katsoi minua silmiin ja nyökkäsi tyytyväisenä.

Niinpä. Minulla voisi kyllä olla oma vauva. Ja miten kovin mielelläni esittelisin hänet rakkaalle nelivuotiaalle. Miten olisin maailman onnekkain, kun saisin rakkaan nelivuotiaan äidin kaltaisen ihmisen yhdeksi oman lapseni elämän ihmisistä. Miten hyvilläni antaisin hänet vuorollaan kaikkien läheisteni syliin.

Mutta ei ole. Minulla ei ole koskaan ollut yhtään omaa lasta. Ja täysin viaton "onko sinulla lapsia" -kysymys on muuttunut julmaksi kiusanteoksi. Sanoiksi, jotka loukkaavat minua todella syvästi lähestulkoon kenen tahansa muun kuin pienen lapsen suusta kuultuina. Vaikka ei pitäisi. Vaikka kukaan ei taatusti tarkoita sillä yhtään mitään pahaa.

Kohta saan taas kuulla sitä. Menen pian uuteen työympäristöön, sitten toiseen ja tällaisissa paikoissa kysellään vääjäämättä lapsikysymyksiä. Mihin kolmekymppinen, avioliitossa oleva, parasta lastenhankinta-aikaansa elävä nainen voi piiloutua näiltä uteluilta? Ei mihinkään. Eikä kukaan taatusti tarkoita sillä yhtään mitään pahaa.

Silti se sattuu kenen tahansa muun suusta kuultuna. Vain lapsilla on lupa kysyä sitä loukkaamatta. Tiedän, ettei kukaan halua loukata, eikä minun pitäisi loukkaantua, mutta en pääse pakoon kuitenkaan. En mahda sille mitään. Se sattuu. Sattuu joutua sanomaan se ääneen.

"Ei, minulla ei ole lapsia." Sen perään kuuluisi huutaa, miten olen kaivannut omaa lasta jo vuosikaudet, miten kivuliasta on edes yrittää, miten se on täysin hyödytöntä, miten kauheasti pelkään etten tule koskaan saamaan yhtään lasta, miten juuri nyt olen elämässäni siinä vaiheessa että tämä kaikki sattuu ihan liikaa, miten ehkä sitten joskus myöhemmin voin vastata tähän normaalisti, mutta nyt en vain pysty, se sattuu ihan liikaa.

Tietenkään minä en huuda mitään. "Ei, minulla ei ole lapsia. Entä sinulla?" Niin minä sanon. Ja hautaan oikean itseni pakotetun, onton hymyn suojiin.

Lomaa lapsettomuudesta

Jollain tavalla on helpompi olo. Seuraavaan lääkärikäyntiini on pari viikkoa aikaa, sitä ennen ei tarvitse yrittää mitään. Saa sen suhteen vain olla. En ole oikeastaan ajatellut tätä puolta elämästäni pariin päivään. Ihan kuin olisin ollut lomalla. Lomaa lapsettomuudesta. Rentouttavaa.

Mietin, että jotain mukavampaakin voisi tehdä. Mukavampaa kuin kaikki kivuliaat ja nöyryyttävät kliiniset tökkimiset. Aloin haaveilla vyöhyketerapiasta. Jos tässä täytyy antaa koko kroppansa ulkoapäin tulevien kylmien operaatioiden kohteeksi, niin miksi niiden pitäisi olla kaikkien epämiellyttäviä? Vyöhyketerapia tuntuisi kivalta ajatukselta. Jotain pehmeää, jotain minua hellivää. Tehosta en sen tarkemmin ajattele yhtään mitään, eikä sillä ole mitään merkitystäkään. Eipä ole tehonnut mikään muukaan tähän mennessä, että samalla viivalla kaikki tyynni.

Olen tuntenut oloni viime aikoina ylipäätään niin surkeaksi, että haluan ilahduttaa itseäni muutenkin, hemmotella jotenkin pienesti. Päätin keskittyä hiuksiini. Hiuksiin, ihanan turhamaista. Hieron kookosöljyä tukkaani ja yritän muutenkin hoivata sitä luonnonmukaisemmin. Poispäin turhista kemikaaleista. Siis vyöhyketerapiaa ja hiustenhoitoa. Ihanan kevyttä, ihanan turhaa. Juuri sitä sydämeni nyt tarvitsee.

Laidasta laitaan

Tällä kertaa otin sen raskaammin kuin koskaan. Olin koko eilispäivän ihan turta. Toissapäivän haukoin henkeäni kuin kuivalle maalle kuolemaan viskattu kala. Nyt tuntuu hieman helpommalta. Uskallan jo ajatella tulevaa, pystyn jo hengittämään, voin katsoa muita ihmisiä silmiin ja kysyä, mitä heille kuuluu.

Tänään menen katsomaan ystävien vauvaa. Ihan pikkuista vauvaa. Tohdin mennä vain, koska tiedän, ettei haittaa vaikka antaisin surun ja kaiken muun mustan näkyä kasvoiltani. Tiedän, ettei minun tarvitse teeskennellä heidän luonaan mitään.

Ja onhan se nyt aivan ihanaa tavata uusi pieni. En malttaisi odottaa. Ikävää tässä on se, että näin puhtaan iloisessa asiassa täytyy ylipäätään puida kurjia tunteita. Ikävää on se, miten minun lapsettoman mielipahani tahraa kosketuksellaan kaiken kauniin. Ikävää on se, miten kaikki elämäni asiat tuntuvat pyörivän lapsettomuuteni reunoilla. Miten muu elämä kieppuu spiraalina ympärilläni ja kaikki johtaa aina lopulta siihen. Siihen, miten minulla on surullisuuteen tukahtuva sielu, miten jokainen ajatukseni tällä hetkellä tuntuu päättyvän pelkoon siitä, että minusta ei tule ikinä äitiä.

Kuitenkin ajatuskin ystävieni sylissä nukkuvasta uudesta pienestä saa sydämeni tuntemaan lämpimän valoisen läikähdyksen. Vaikka oma sylini käpristyy tuskaisena omaan tyhjyyteensä, se ei ole koko maailma. On niin paljon muutakin. Laidasta laitaan, iloa ja surua.

Puolimetrinen neula ja punainen tussi

Näen toistuvaa painajaista. Unessa puolimetrinen jättiläisneula lävistää minut. Valkotakkinen mies rauhoittelee vierelläni, sanoo ettei mitään lääkitystä tarvita, ettei tämä satu ollenkaan, että kaikki on ohi ennenkuin ehdin edes huomata. Mies valehtelee. Tarkoitus olisi kerätä kypsytettyjä munasoluja, mutta sen sijaan neula imeekin minusta irti jokaisen sisäelimeni. Yksi kerrallaan. Plop, plop, plop. Tervemenoa.

Herään hikisenä. Teen raskaustestin.

Otan käteeni punaisen tussin ja piirrän testiin toisen viivan. Piirrän puuttuvan viivan itse punaisella tussillani. Tahdon nähdä, miltä se näyttäisi. Kaksi viivaa, sievästi vierekkäin. Kaksi viivaa, jotka yhdessä hymyillen sanovat, että onneksi olkoon. Heitän punaisen tussin seinään.

Otan käteeni mustan tussin ja väritän viivat mustiksi. Väritän viivat uudelleen mustalla tussillani. Sitten väritän viivojen ympärystänkin mustaksi. Väritän paksun mustan palkin. Sitten väritän koko testin mustaksi. Paksulla, mustalla tussillani. Heitän mustan tussin seinään.

Otan käteeni sakset ja silppuan testin palasiksi. Silppuan testin pienen pieniksi palasiksi saksillani. Silppuan testin niin pieneksi, ettei sitä voi enää nähdä. Palanen kerrallaan aina vain pienemmäksi, kunnes se katoaa, kunnes se lakkaa olemasta. Asetan sakset nätisti omalle paikalleen.

Illalla kuukautiseni alkavat.

Ihmeellinen toivo

Toivo on kummallinen asia. Outo piirre ihmisessä, outo piirre minussa. Vaikka kuinka monta kertaa olisi saanut turpaansa odotettuaan turhaan jotain, jotain mitä kaipaa niin lujasti kuin sydän vain voi kaivata, silti pettymys ei iskekään maahan asti. Vaikka siltä aluksi tuntuisikin.

Nyt on kulunut 11 päivää viimeisimmästä lastentekemisoperaatiosta. Noin kuukausi sitten elin näitä samoja päiviä, elin innokkaana vain pettyäkseni kohta taas uudestaan, pettyäkseni kipeästi ja karvaasti. Noin kuukausi sitten päätin, että tämä sai olla viimeinen kerta, kun toivon tältä asialta mitään. Että jatkan toki yrittämistä, mutten enää anna itseni toivoa niin kovasti, turhaahan se vain on. Miksi suotta antaa sisimpänsä hajota kerta toisensa jälkeen, ihan turhaan?

Ihmisen mieli on kuitenkin ihmeellinen. Armollinen ja anteeksiantava. Olen unohtanut täysin sen, mitä tunsin silloin. Olen antanut itselleni anteeksi kaikki epätoivoiset ajatukseni. Toivo ei ole turhaa. Se, mitä käyn läpi juuri nyt ei ole turhaa. Elämäni muuttuminen kuukauden sykleissä kulkevaksi pettymysten sarjaksi ei ole turhaa. Sillä toivo kiipeää aina lopulta takaisin matkaani. Vaikka olisin töninyt sen kauaksi minusta, potkinut tiehensä ja kiroillen sylkäissyt perään, se ei luovuta. Toivo pitää minusta huolta.

Toivo pitää minut kiinni tässä elämässä. Toivo pitää minut minuna. Toivo on täällä taas ja se kantaa minut seuraavaan päivään. Ja se kuiskaa hiljaa korvaani, että vaikka seuraava pettymys saattaa olla jo ihan tuossa oven takana, se ei haittaa. Sillä toivo ei jätä minua koskaan.

Olen toiveikas. Olen innoissani. Mietin nimiä tälle tulevalle lapselle. Päätän aiemmasta pinttymästäni poiketen, että saakoot mieheni sukunimen, onhan se toki parempi kuin omani. Tiedän lasketun ajan. Annan mennä. Päästän surusta ja epätoivosta irti ja annan mennä.

Olen onnellinen.

Sain luvan olla surullinen

Kävin tänään juttelemassa opintopsykologin kanssa. Pelästyin syksyllä toden teolla, miten paha olo minulle tuli muutamilla luennoilla, ihan yllättäen. Heräsin ajattelemaan sitä, jos tulemme jäämään lopulta lapsettomiksi, miten selviän läpi koulusta, miten selviän työelämästä, miten selviän kätilöntyöstä. Minun on pakko ajatella sitä etukäteen, ajatella sitä jo nyt.

Luulin selviäväni tästä omillani. Turvautumalla joissain asioissa mieheeni. Korkeintaan muutamiin läheisiini. Kirjoittamalla tunteitani sanoiksi. Olin väärässä. En selviä. Tunnen itseni kauhean yksinäiseksi, kauhean voimattomaksi, kauhean surulliseksi, enkä enää usko selviäväni. Pelkään, että hajoan palasiksi.

Tarvitsen tukea siihen, että jaksan uskoa itseeni ja valintoihini. Että jaksan rakentaa itselleni vakaan pohjan, jonka päälle voin pystyttää elämäni. Elämäni, joka ei mennytkään niille reiteille, joille ehkä joskus saatoin mielessäni sen piirtää kulkemaan.

Olen niin surullinen. Hirveän surullinen. Pelkään, olen yksinäinen, enkä juuri nyt jaksa toivoa mitään. Mutta minun on pakko jaksaa. Tämä on minun elämäni, ainutlaatuinen ja arvokas. En voi tuhlata kaikkea olemalla surullinen. Minun täytyy auttaa itseäni löytämään ilo. Mutta tarvitsen siihen apua. Yksin minä en selviä.

Opintopsykologi yllätti minut hyvässä mielessä. Olin mennessäni epävarma siitä, mitä aion sanoa ja onko hän varsinaisesti oikea ihminen puimaan tätä kanssani. Epävarmuuteni oli turhaa. Hän oli juuri sellainen henkilö, jota olen tarvinnut auttamaan minua löytämään oikeita kysymyksiä, miettimään erilaisia vaihtoehtoja. Hän oli huolissaan jaksamisestani ja pysähtyi viereeni, oli minua varten aidosti läsnä. Sain purkaa sydäntäni ilman, että minun tarvitsi pelätä sanovani liikaa tai tuijottavani liikaa omaan suruuni. Sain oikeuden olla voimaton ja surullinen, epävarma ja katkera, väsynyt ja pieni.

Se todella auttoi.

Sain syliini pienen vauvan

Päädyin viikonloppuna yllättäen tilanteeseen, jossa syliini ojennettiin tuttavaperheen parikuukautinen vauva. En ole pidellyt niin pientä lasta sylissäni pitkään aikaan. Pikkuinen katsoi minua syvälle silmiin ja hymyili minulle. Katsoi silmät tuikkien kohti isoja, roikkuvia, värikkäitä korviksiani ja hymyili minulle. Katsoa tapitti vaaleaa tukkaani ja hymyili minulle. Maailma ympäriltäni katosi.

Istuin hälyisessä, meluisessa, haisevassa, tomuisessa liikuntahallissa ja kaikki se katosi. Kaikki tämäkin katosi. Tämä lapsettomuudessa vellominen. En tuntenut pienen pientä hiventäkään katkeruutta, kateutta, surua, vihaa, en mitään negatiivisia tunteita. Hetken aikaa katsoin vain pikkuista silmiin ja annoin hänen hymynsä sulattaa minut täysin.

Vasta myöhemmin ymmärsin, miten tärkeä hetki oli minulle. Sain huomata, että en ole vain se kateellinen, salaa yksin kotona iltaisin itkeskelevä surusilmä, joksi olen pelännyt muuttuneeni. Oli tärkeää huomata, että hyvät asiat ovat edelleen hyviä asioita.

Pienen ihmisen katse ja hymy.  Ei siihen muuta tarvita. Muuta ei tarvita.

Minä tarvitsen vain sen. Pienen ihmisen syliini. Kaikki muu järjestyy kyllä. Mutta sen minä tarvitsen.

Kuvittelen sen todeksi

Mahani on muuttunut palloksi. Olen luonnostani laihanlainen, mutta nyt joku on vaihtanut mahani tilalle pinkeän, kipeän pallon. Näytän sivulta katsottuna siltä kuin olisin raskaana. Vaikka enhän minä ole, tämä on vain vääränlaisen lääkityksen aiheuttama oire. Mutta näytän silti. Näytän raskaanaolevalta.

Seisoskelen eteisen suuren peilin edessä ja ihailen mahaani. Katselen itseäni sivultapäin ja annan mielikuvitukselleni luvan irrottautua tästä maailmasta. Ylläni on joustava mekko, koska pillifarkkuni eivät mahdu ylleni, koska kaikki housuni puristavat ikävästi  tätä pinkeää, kipeää palloa, joka on vaihdettu mahani tilalle. Mahani saa mekon muuttamaan muotoaan. Näytän aivan siltä kuin olisin raskaana.

Kuvittelen olevani. Katson itseäni peilistä ja kuvittelen olevani raskaana. Kierrän käteni mahani ympärille. Sillä samalla omistavalla, ylpeällä, ärsyttävän onnellisella tavalla, jolla raskaanaolevat mahaansa pitelevät. Annan itseni hetken verran kuvitella.

Surullista. Kitkerää. Sydämen sisintä raapivaa. Mutta jotenkin kovin lohdullista. Se voisi olla totta. Se voi olla minulle totta, edes pienen salaisen hetken ajan. Voin aivan hyvin elää peilin edessä hetken todeksi maailmaa, jossa olen raskaana. Voin avata oven, astua sisään ja antaa sen olla hetken aikaa totta. Aivan tarpeeksi totta ollakseen lohdullista.

Siinä maailmassa voi käydä vain vierailulla. Astua eteiseen, hengittää hetken aikaa sen toisen maailman ilmaa ja olla hetken aikaa raskaana. Mutta sitten on aika astua takaisin. Astua takaisin oikeaan maailmaan. Siihen, jossa minä en saa lasta.

Jospa kuvittelen sen todeksi. Yritän muuttaa sen todeksi haluamalla sitä tarpeeksi paljon. Yritän kuvitella maailmaa toiseksi, ikävää ja kaipuuta toiseksi. Yritän, mutta totuus ei muutu. Ehkä en halua sitä tarpeeksi? Ehkä en ansaitse sitä todeksi? Miksi se ei voi olla totta? Miksi en voi jäädä siihen toiseen maailmaan?

Tahdon tarttua siihen lohtuun, mihin vain suinkin pystyn. Ei minun tarvitse kertoa kellekään. Ollaan ihan hiljaa, ollaanhan? Annetaan sen olla hetken aikaa totta.

Toisten onni

Sain juuri kuulla, että ystävieni esikoinen syntyi tänään.

Nyt minä itken. Olen yksin kotona, olen kateellinen ja itken. Ensin poskelleni vierähti onnen kyynel, mutta nämä seuraavat ovat jotain muuta. Milloin minusta tuli tällainen, surullinen kateellinen itkupilli? Onko minulla oikeus olla tällainen? Kenelle voin kertoa, mitä tunnen juuri nyt? Kuka tämän voisi ymmärtää?

Tottakai olen onnellinen ystävieni puolesta. Enhän minä muuten olisi minä. Ihan aidosti, sydämestäni olen onnellinen. Myös siitä, ettei heidän tarvinnut seurata meitä tälle tielle. Toisten vauva ei ole minulta pois. Toisten onni ei nakerra omaani. Vaikka olen turhaan halunnut olla siinä samassa tilanteessa kuin he nyt ovat, olen turhaan tahtonut niin paljon kauemmin kuin he itse ehtivät tahtoa, en minä ole siihen yhtään sen enempää oikeutettu kuin hekään. Ei minulla ole yhtään suurempaa oikeutta saada omaa lastani syliini kuin heilläkään.

Silti minua itkettää. Itkettää se, miten heidän onnensa muistuttaa minua siitä, mitä minulla ei ole. Siitä yhdestä, minkä minä haluaisin. Miten voin elää ilman?

Unohtivat kertoa

Olemme julkisen puolen asiakkaita, mutta varsinaiset hedelmöityshoidot tehdään yksityisellä klinikalla. Tämä kahden paikan välillä sompaaminen oli ehkä osaltaan aiheuttamassa sen, että kohdallani tehtiin yhden sortin hoitovirhe. Minulle unohdettiin kertoa seurantatutkimuksista, jotka olisi pitänyt hoitaa sairaalalla. Kukaan ei muistanut mainita niistä minulle. Vasta tänään sain kuulla siitä, vahingossa. Sain toruja, kun en ole hoitanut asiaa. Asiaa, josta en tiennyt mitään.

Ihmettelemäni kovat kivut eivät siis olekaan välttämättä olleet asiaankuuluvia. Nytkin viiltää niin, että tiedänpähän ainakin olevani elossa. Vähempikin ehkä riittäisi.

Olen aivan varma, ettei minulle mainittu seurannasta mitään. Sen ainakin tiedän, että mitään kirjallista ohjetta en aiheesta saanut, vaikka semmoinen kuulemma kaikille pitäisi antaa. Mitä enemmän asiaa mielessäni pyörittelen, sitä epävarmemmaksi tunnen oloni. Varmuus muuttuu vainoharhaisuudeksi: entä jos vain en kuunnellut, unohdin, en ymmärtänyt, halunnut, viitsinyt, osannut.

Ehkä minulla siis oli joulukuussa syyni itkeä kipeää kohtuani, itkeä hirveää vihlontaa. Ehkä lääkitykseni ei olekaan toiminut siten, miten oli tarkoitettu. Minulle vain unohdettiin kertoa, onhan se ihan tavallinen toimenpide, olisihan minun pitänyt tietää kysyä sen perään. Tai ehkä se ei ollut minun syyni kuitenkaan.

Minulle olisi pitänyt kertoa. Huolestun. Olisivat edes pahoitelleet virhettään.

Se voi tapahtua huomenna

En tahtoisi enää jouluja ilman lasta. Sain juuri viettää melkein viikon rakkaan nelivuotiaan seurassa, mutta nyt hän on taas poissa ja kaikki on liian hiljaista. Kaikki on erilaista, pienempää. Mutta huomenna meitä taas viedään. Huomenna saamme taas mahdollisuuden.

Soitin aamupäivällä klinikalle. Ääni puhelimessa oli lämmin, ystävällinen, siinä oli hymyä. Se ääni sai minutkin taas kääntymään toiveikkuuden puolelle. Huomenna menen käymään, huomenna saamme mahdollisuuden.

Rakas nelivuotias tuli kylään ja riemastui: olimme ostaneet uuden saippuan, punaisen saippuan, joka tuoksuu mansikalta. Hänestä saippua oli ihana, se tuoksui niin hyvältä. Saippua. Kuka muu voi huomata sellaista? Kuka muu voi ilahtua sillä tavalla saippuan vuoksi? Se oli vain saippua. Lapsen kanssa kaikki on suurempaa. Ei ole olemassa vain saippuoita, mikään asia ei ole liian pieni saadakseen kiljaisemaan riemusta. Nyt minäkin näen sen: Meillä on punainen saippua, joka saa kädet tuoksumaan mansikalta. Mikä voisi olla sen ihanampaa?

Ajattelen mennyttä aikaa ja annan itselleni taas mahdollisuuden. Annan luvan toivoa ja odottaa. Annan luvan ilahtua ja pakahtua onnesta, siitä onnesta, jota tunnen, kun vain ajattelenkin uutta mahdollisuutta. Huomenna meillä on mahdollisuus onneen. Huomenna saan mahdollisuuden olla äiti. Ehkä se tapahtuu huomenna. Se voi tapahtua huomenna.

Se voi aivan hyvin tapahtua huomenna.

Saanko huutaa korvaasi?

En jaksaisi enää olla urhea. Olen kertonut lapsettomuudestani monille, mitä sitä piilottelemaan saati häpeilemään. Se on nyt näin ja osa minua ja sillä hyvä. Mutta en jaksaisi enää piilottaa tunteitani huumorin alle enkä kaiken päälle liimatun sitkeyden varjoon. En jaksaisi kerrasta toiseen nyökytellä aina eri ihmisen suusta kuullulle samalle hyvää tarkoittavalle jutulle siitä, että jollain kaverilla oli kanssa joskus joku tuttu jossain, joku joka ei meinannut saada lapsia, mutta sitten se saikin, että semmoista sattuu, älä huoli.

Sen sijaan haluaisin kaataa tämän jonkun niskaan. Antaa pahan mielen valua. Ottaa toisesta kiinni ja itkeä kiusallisen kovaan ääneen, huutaa, että tämä tuntuu niin väärältä, tämä on epäreilua, ei tätä kukaan ansaitse, miksi juuri minä. Tahtoisin huutaa jonkun korvaan sen, miten nurjalta tuntuu, kun lapsettomuus puraisee kaikelta ilolta pään poikki. Tahtoisin sysätä jonkun toisen sydämelle sen, miten päivä päivältä tekee enemmän kipeää, miten se on kerta toisensa jälkeen todemman tuntuista.

En jaksa enää olla urhea. Kohta kaikelta ilolta on mennyt pää poikki, enkä tahdo enää nauraa. Saanko huutaa korvaasi?

Ensimmäinen joulu

Millainen olisi joulu lapsen kanssa? Erilainen. Sehän on selvää. Hauskempi. Siitä olen myös ihan varma. Merkityksellisempi. Se, miten lapsi suhtautuu jouluun on jotain sellaista, mihin ei aikuinen pysty. Kaikki se malttamattomuus ja kihelmöinti ja jännityksen purkautuminen. Ei sellaista ole olemassakaan ilman lapsia.

Lapset tekevät joulun. Niin se menee minun ajatuksissani. Jos alkaa olla tämän ikäinen kuin olen ja tahattomasti lapseton, niin ei sitä voi olla pyörittelemättä mielessään. Lapsettomuuttaan. Ja taas se vyöryy yli ja peittää muun alleen. Viime jouluna en vielä surrut tätä näin, en keskittynyt ajattelemaan sitä, mitä minulta puuttuu. Silloin elin sitä, mikä minulla on. Mutta nyt jokin on muuttunut. Minä olen muuttunut.

En voi olla ajattelematta. Ajatukset kasaavat kipeän palan sydämeeni. Miltäköhän mahtaa tuntua antaa ensimmäistä kertaa joululahja omalle lapselleen? Saankohan joskus vielä tietää? Miltä tuntuisi kutoa pikkuruinen sukkapari toisensa perään ja sujauttaa ne oman lapsen varpaita lämmittämään? Sytyttää kynttilä ja varoa liekkiä, tuijottaa yhdessä lepattavaan tuleen, silmät suurina, ihmetellen. Ja pitää koko ajan huolta siitä, että varotaan ihmeellistä liekkiä. Miltä se oikein tuntuu?

En ole kadottanut mielikuvitustani kasvaessani. Voin vieläkin nähdä puun takaa kurkistavan tontun. Voin vieläkin nähdä mielessäni kaikki metsän eläimet viettämässä yhteistä joulua. Nautin yhtä paljon kuin ennenkin siitä, kun piirrän joulukorteiksi ikioman mielikuvitusmaailmani ja saan jakaa palan itseäni läheisilleni.

Mutta minä olen myös muuttunut. Silmäkulmaani on kasvanut pysyvä kyynel. Ja sydämeeni korventava kaipuu saada tietää. Saada tietää, millaista olisi viettää ensimmäinen yhteinen joulu oman lapseni kanssa.

Hän ansaitsisi onnen

Pettymys. Kai tästä taas selviän. Edellisen hoidon laskukin tuli sopivasti maksettavaksi. Ajattelin, että ei makseta sitä. Miksi maksaisin tyhjästä? Maksettaisiin sitten, kun jotain saadaan aikaan. On tässä muutenkin kestämistä.

Tuntuu, etten oikein jaksaisi uutta yritystä heti perään. Koko ajan pitää olla mittaamassa ja vahtaamassa jotakin. Pitää muistaa olla kiltti tyttö ja syödä nätisti lääkkeensä. Herätä aamuisin huolehtimaan, joka aamu samaan aikaan, että tulee tehtyä kaikki varmasti oikein. Ja tuloksena on mitä? Henkistä keskisormea päin naamaa.

Pettymys. En olisi välittänyt. Haaveilin jo siitä, miten kerron miehelleni hyviä uutisia. Haaveilin siitä, että voisin tehdä hänet onnelliseksi. Hän on kuitenkin minulle tärkeintä tässä maailmassa ja pelkään, että hän on onneton. Pelkään, että minä teen hänestä onnettoman. Itsestäni en ole aina ihan varma, mutta sen tiedän, että hän ansaitsisi onnen.

Hänestä tulisi hyvä isä. Paras mahdollinen minun lapselleni. Meidän lapsellemme. Mutta minä pelkään, että kanssani hän on onneton. Hän ansaitsisi onnen.

Itkettää.

Punainen viiva

Minun maailmassani on olemassa vain yhdenlaisia raskaustestejä. Negatiivisia. En minä ole muunlaisia koskaan nähnyt. Yksi punainen viiva ja loppu on tyhjää. Punainen viiva ja tyhjyys. Muuta ei minulle ole tarjolla.

Kerrasta toiseen elän toiveikkaana. Olen joka kerta hetken aikaa ihan varma siitä, että vihdoin meitä onnisti. Aina seuraa pettymys. Aina. Tähän asti jokainen varmuus on muuttunut särkyväksi sydämeksi.

Jos sen tietäisi, että lopulta saan kaivatun lapseni syliini, että tämä raastava matka tulee päättymään hymyyn, silloin tämä olisi helppoa. Jaksaisin kyllä odottaa. Mutta sellaista tietoa ei ole olemassakaan. On vain mahdollisuus. Loppu on epävarmaa.

Tänä aamuna olin huolimaton. Unohdin, että on olemassa vain yhdenlaisia raskaustestejä. Unohdin, että on vain punainen viiva ja tyhjyys. Surkea, onneton, yksinäinen punainen viiva. Unohdin sen, enkä muistanut suojella sydäntäni.

Helvettiin kaikki.

Miten voi kaivata?

Miten voi kaivata jotain sellaista, joka ei ole koskaan syntynytkään? Minä kaipaan. Kaipaan sinua, lapseni, vaikkei sinua vielä ole.

Olen miettinyt, miltä näyttäisit juuri sinä hetkenä, kun nukahdat. Olen miettinyt, miten nauraisit, kun mieheni toistelisi kanssasi päättömiä loruleikkejään. Olen miettinyt, miten itkisit, kun kompastuisit tai löisit varpaasi kiveen ja minä lohduttaisin sinua, painaisin pääsi rintaani vasten. Olen miettinyt, miten istuisit sylissäni ja minä kertoisin sinulle satuja, miten en väsyisi satuihin koskaan.

Olen miettinyt, miten aamuni olisivat kanssasi erilaisia. Herään mielelläni kovin aikaisin. Heräisitkö sinäkin? Olisiko hiuksesi niinkuin minulla lapsena, valkoista ohutta pellavaa? Olisiko sinulla minun siniset silmäni vaiko mieheni pälyilevä katse? Vai jotain ihan muuta, piilossa ollut muisto menneiltä ajoilta? Tykkäisitkö piirtää niin kuin minä tykkään? Tykkäisitkö laulaa? Haluaisitko kävellä takaperin ja tehdä kuperkeikan ja hypätä hyppynarua ja potkaista palloa?

Miten voi kaivata jotain sellaista, joka ei ole koskaan syntynytkään? Minä kaipaan. Oletko ikuisesti vain haavekuva, hento kuiskaus korvani juurelta? Lämmin tuulenvire, joka pyyhkäisee hiukset kasvoiltani ja kuivaa kyyneleen silmäkulmastani. Huudanko perääsi aina vain turhaan, ikävöinkö sinua lopun elämääni?

Miten voi kaivata jotain sellaista, joka ei ole koskaan syntynytkään? Minä kaipaan. Vaikka eläisit vain unelmissani, minulle olet silti todellista. Vaikka voisin tuntea sinut vain sydämessäni, minulle se tunne on todellisuutta. Vaikka menettäisin sinut vain haaveistani, se menetys on minulle todellinen. Suruni on surua siltikin, vaikka et olisi koskaan syntynytkään.

Niin kauan kuin sylini on tyhjä, minä kaipaan. Vaikka et koskaan syntyisikään.

Polttaa, pelottaa

Kohtuani polttaa. Kuin pieni liekki kärventäisi sisimpääni. Menen välillä kivusta kaksinkerroin. Näen itseni peilistä ja pelästyn. Katseessani läikkyy hätä.

Yritän vakuuttaa itselleni, että älä pelkää. Että tämä on nyt hyvä merkki. Oikein hyvä merkki. Että alkio se vain on kiinnittynyt paikalleen. Sinne, mihin se on ollut matkalla jo niin monta vuotta. Sisälläni heräilee lapseni, jota olen kaivannut ja joka vain on odottanut juuri oikeaa hetkeä tulla luokseni. Matka on ollut pitkä, mutta nyt on tullut aika.

En ole koskaan kärsinyt kuukautiskivuista. En tuntenut ovulaatioita. En mitään. Kroppani on toiminut aina moitteettomasti ja lähes kellon tarkkuudella ja ilmeisen hyvin. Mitä nyt on ollut vaikeuksissa sen tärkeimmän vaiheen kanssa. Viime kuussa kipu oli kuitenkin niin kova, että se löi jalat altani. Kuin kohtuni olisi yrittänyt kääntyä ympäri ja valua tiehensä. Tipahtaa keskelle katua ja sulautua märkään asfalttiin. Lääkäri sanoi, että se johtui varmaan vain hormonilääkityksestäni. Ei sen kummempaa, ihan normaalia, ei hätää. Paitsi että minusta se ei ollut normaalia ollenkaan. Ja minulla on hätä.

Sille samalle tämä voi olla alkua. Tai sitten alkua uudelle elämälle. Vielä en voi tietää, mutta tahdon ajatella toiveikkaasti. Ajatella, että lapseni on matkalla luokseni. Näitä päiviähän minä olin odottanutkin. Ja luvannut itselleni, että nyt saan innostua. Pettymys tulee sitten jos on tullakseen. Tekisi mieli sanoa, että luultavasti tulee, mutta kiellän itseäni. Minun täytyy voida iloita. Vaikka sitten iloitsisinkin tyhjästä.

En pysty keskittymään mihinkään. Tunnen poltteen kohdussani, enkä tiedä, mitä se on. En tiedä, haluanko edes tietää. En tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Sisälläni kasvaa hätä.

Yhtäkkiä tunnenkin päinvastoin kuin viikko sitten. Tunnen olevani aivan yksin.

Yhä minua pelottaa.

Sohvatyynyistä rakennetaan maja

Olen saanut elämääni ihanan tytön, nyt jo nelivuotiaan. Pieni lapsi juoksemassa minua kohti kädet ojossa, kiipeämässä syliini, kiljumassa korvaani. Ilmoittamassa aikovansa nukkua seuraavan yön minun vieressäni.

Kääntää kylkeä ja tuhisee. Potkaisee minua vatsaan ja valtaa lähes koko sängynpuolikkaani. Nukkuu kasvoillaan luottavainen tyyneys. On turvassa siinä, minun vieressäni. Tuo minulle turvaa. Vain on ja nukkuu.

Yhdessä rakennetaan maja olohuoneeseen. Sohvatyynyt ovat sitä varten. Mitä minä sohvatyynyillä, jos en voi rakentaa niistä majaa? Menevät ihan hukkaan. Me rakennetaan maja, jonne minä en mahdu. Mutta saan olla katsomassa, kun pieni tyttö väsähtää kesken leikin ja nukahtaa sinne, nukahtaa majaansa.

Kun vieraat ovat poissa, kun kotona ei ole ketään, mitä minä majaa suotta rakentelemaan, en minä sinne mahdu kuitenkaan. Minulla on kotini, kaksi huonetta ja keittiö, lautalattiat ja siniset kaapinovet. En minä enää majaa tarvitse. Mutta tarvitsen jonkun, joka rakentaa majan. Rakentaa majan ja haluaa näyttää sen minulle, haluaa, että ihailen majaa ja hymyilen sille. Haluaa näyttää majan äidilleen. Niinkuin minäkin yhä vielä haluan näyttää omalle äidilleni, jos saan aikaan jotain hienoa, jotain hyvää.

Sohvatyynyt ovat sitä varten, että niistä rakennetaan maja. Muuten ne menevät ihan hukkaan.

Sylini on sitä varten, että siihen kiivetään. Sydämeni on sitä varten, että se saa rakastaa. Käteni ovat sitä varten, että ne voivat halata. Silmäni ovat sitä varten, että ne näkevät lähelle ja kauas. Suuni on sitä varten, että se kuiskaa hyvää yötä. Korvani ovat sitä varten, että ne kuulevat sanan äiti.

Muuten ne menevät ihan hukkaan.

Maailman huonoin ajatus

Vuosi sitten päätin vaihtaa alaa. Hakeuduin siis opiskelemaan. Halusin työn, joka on mielestäni merkityksellinen, halusin tehdä jotain tärkeää, halusin tehdä jotain käytännöllistä, halusin tehdä jotain missä mahdollisesti olen hyvä.

Nyt opiskelen kätilöksi. Minusta tulee kätilö. Tulen työskentelemään raskaana olevien naisten kanssa, synnyttäneiden naisten kanssa, äitien ja vauvojen ja uusien perheiden kanssa. Mitä päässäni oikein liikkui?

Miten minä voin ikinä toimia kätilönä, kun nytkin jo tuntuu siltä, että raskaana olevan naisen nähdessäni haluaisin vain potkaista tätä sääreen? Miten minä voin auttaa ketään synnyttämään, kun itse en pysty, en tule edes raskaaksi? Miten minä voin olla perheen ensi hetkillä tukemassa ja opastamassa, kun oikeasti mieleni tekisi kaapata vauvat kainalooni ja juosta kauas kauas pois? Mitä ihmettä minä oikein ajattelin?

Eilen koulussa käytiin läpi naisen lisääntymiselimistön toimintaa. Sitä, miten tullaan raskaaksi. Ei sanaakaan siitä, miten ei tulla. Toisaalta, kuka siitä mitään haluaisi kuullakaan? En ainakaan minä. En kummastakaan aiheesta. Miksi kiusaan itseäni näin?

Siellä ne muut keskustelivat ja kyselivät. Joihinkin kysymyksiin opettaja ei osannut vastata ja minä olisin osannut, mutta tungin ajatuksissani vain sormet korviini ja purin hampaani yhteen, enkä kertonut kenellekään, miten paljon tiedän ja miksi sen kaiken tiedän. Ja niin löysin itseni taas pidättelemästä itkua. Kyllähän minä tiesin, mitä on edessä. Tiesin, mitä olen opiskelemassa, mitä siihen kuuluu, mihin se tähtää. Miksi ihmeessä hakeuduin tieten tahtoen tähän tilanteeseen, henkisesti piestäväksi, hakattavaksi, potkittavaksi ja pilkattavaksi?

Uskon, että minusta tulee hyvä kätilö. Empaattinen kätilö, huomaavainen kätilö, työlleen omistautunut kätilö, työstään nauttiva kätilö. Kun kävelen tästä kaikesta pois pystypäin, mahdottomasta selvinneenä, olen vahva ihminen. Minä tiedän sen. Minun on pakko uskoa niin. Tai ehkä tämä tosiaan oli vain maailman huonoin ajatus.