keskiviikko 4. tammikuuta 2012

Toisten onni

Sain juuri kuulla, että ystävieni esikoinen syntyi tänään.

Nyt minä itken. Olen yksin kotona, olen kateellinen ja itken. Ensin poskelleni vierähti onnen kyynel, mutta nämä seuraavat ovat jotain muuta. Milloin minusta tuli tällainen, surullinen kateellinen itkupilli? Onko minulla oikeus olla tällainen? Kenelle voin kertoa, mitä tunnen juuri nyt? Kuka tämän voisi ymmärtää?

Tottakai olen onnellinen ystävieni puolesta. Enhän minä muuten olisi minä. Ihan aidosti, sydämestäni olen onnellinen. Myös siitä, ettei heidän tarvinnut seurata meitä tälle tielle. Toisten vauva ei ole minulta pois. Toisten onni ei nakerra omaani. Vaikka olen turhaan halunnut olla siinä samassa tilanteessa kuin he nyt ovat, olen turhaan tahtonut niin paljon kauemmin kuin he itse ehtivät tahtoa, en minä ole siihen yhtään sen enempää oikeutettu kuin hekään. Ei minulla ole yhtään suurempaa oikeutta saada omaa lastani syliini kuin heilläkään.

Silti minua itkettää. Itkettää se, miten heidän onnensa muistuttaa minua siitä, mitä minulla ei ole. Siitä yhdestä, minkä minä haluaisin. Miten voin elää ilman?


8 kommenttia:

Elina kirjoitti...

<3

Pyykkivuoren Prinsessa kirjoitti...

Samoja mietteitä. Viime aikoina usea tuttavani ja sukulaisena on lisääntynyt tai ilmoittanut raskaudestaan. On todellakin sellainen olo, että kaikki muut paitsi minä.

Toiveikas kirjoitti...

Meille voit kertoa, me ymmärretään. Asioilla on tapana järjestyä, tavalla tai toisella. <3

Rowan kirjoitti...

Tutulta kuulostaa täälläkin. Ehkä se hieman helpottaa kun tietää, ettei ole yksin kaikkien tunteidensa kanssa, vaan meitä muitakin on. Ja että nuo ristiriitaiset tunteet ovat ihan normaaleja. Polilla terapeutti sanoi, että täytyy antaa itselleen lupa myös negatiivisiin tunteisiin eikä ainakaan tuntea syyllisyyttä niistä. Välillä vaan sekin on vähän vaikeaa...
<3

Anonyymi kirjoitti...

Samoja ajatuksia, ystävänpiirissä ja lähiperheessä... Me aloimme toivoa ennenkuin nämä ihmiset edes tiesivät toistensa olemassaolosta.. Silti se ei oikeuta mihinkään, valitettavasti :(. Tämä pitää nyt vaan kestää, ei muukaan auta. Ja kuten Rowan sanoi, on oikeus antaa itselle oikeutus näihin tunteisiin. Toisaalta olen ajatellut, että muidenkin ihmisten on nämä kestettävä. Ei olisi helppoa olla itse onnellisesti raskaana, kun läheinen kipuilisi omaa tuskaansa. On jaksettava kuunnella sitä tuskaa ja niitä epäonnistumisia kerrasta toiseen, kuukaudesta toiseen. Minulla ei tällä hetkellä ole ystävilleni eikä läheisilleni oikeastaan mitään muuta annettavaa. Ainakin siltä tuntuu. Aina sama levy päällä, aina. Vaikka en itse puhuisi, muut kysyvät, ehkä pakosta? Kauankohan he jaksavat kuunnella, kun koskaan ei ole mitään hyviä uutisia jakaa heidän kanssaan?

Ainu kirjoitti...

<3 teille kaikille. Ja kiitos, on ihanaa, kun joku ymmärtää. Juuri tämä negatiivisten tunteiden salliminen kun tuntuu niin kovin vaikealta. Eikä näistä tavallaan halua kenen kanssa tahansa puhuakaan. Enhän minä oikeasti todellakaan toivo tätä lapsettomuutta kenellekään, saati läheisilleni, ystävilleni, mutta ei mahda mitään sillekään, että tuntuu väkisinkin siltä, että minä olisin halunnut ensin. Pitäisi yrittää vaan antaa itselleen oikeus ajatella ikävätkin ajatukset loppuun. Antaa niitten ensin tulla ja sitten mennä menojaan. Antaa juurikin oikeutus kaikkiin tunteisiin.

Vielä aikaa kirjoitti...

Hei Ainu. Tänään tulin työpaikalleni ja tein sen, mitä olen miettinyt jo kauan tekeväni. Etsin vertaistukea, ihmistä, joka osaa pukea omat tunteeni sanoiksi. Sinä osaat tehdä sen.

Olin viikonloppuna vanhojen rakkaiden ystävieni kanssa matkoilla ja kerroin heille ensimmäisen kerran suoraan sen, mitä he ovat jo kauan epäilleet. Tutkimukset, pettymykset ja haaveeni unohtaa tämä asia ja aloittaa adoptio. Kerroin heille, että käytän aina samaa lausetta, kun ihminen lähelläni ilmoittaa raskaudestaan.. "Teidän onni ei ole meiltä pois". Ihmisille tämä riittää. Minun tekisi mieli jatkaa lausetta, että vaikka se ei ole meiltä pois, se muistuttaa meitä siitä, mitä meillä ei ole, mitä emme ehkä koskaan saa kokea.

On helpottavaa, että vaikka tuntuu, että olemme yksin asian kanssa, emme kuitenkaan ole. Asia on raskas myös omille vanhemmille. Ja sitten te kohtalotoverit. Toivon kaikille teille voimia jaksaa tässä tunteiden vuoristoradassa.

Ainu kirjoitti...

Hei. On mukavaa kuulla, jos näistä kirjoituksistani on jotain iloa muillekin. Kiitos.

Minä päädyin blogin perustamiseen, kun alkoi tuntua, että menen pikkuhiljaa ihan lukkoon omien surkeiden ajatusteni kanssa. Ensin ajattelin, että kunhan kirjoittelen, mutta sitä myöten olen tutustunut monenmoisiin toisten rakentamiin blogeihin.

On niin erilaisia kohtaloita, on onnellisia loppuja, surullisia loppuja, pitkiä pimeitä taivalluksia, yllättäviä iloisia käänteitä, romahduksia, toiveikkuutta... Helpottaa kovasti lukea, mitä muut kirjoittavat. Toisenlaiset ihmiset, toisenlaisilla lähestymistavoilla, toisenlaisiin asioihin keskittyen.

Ja ihan joka ikiselle toivon voimia minäkin. Voimia jaksaa aina löytää keino päästä eteenpäin, jotenkin, jonnekin.