keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Uusi alku

Uusi blogini on valmis osoitteessa kauankaivattu.blogspot.fi. Siirryn sinne kirjoittamaan ajatuksiani raskaudesta pitkän lapsettomuushistorian jälkeen.

Palaan tänne takaisin, mikäli jotain pahaa tapahtuu. Muuten palaan ehkä kirjoittamaan siitä, kun lapsi on syntynyt.

Olen kiitollinen monesta. Kiitollinen siitä, että olen saanut kokea, miltä tuntuu olla raskaana. Kiitollinen siitä, että saan jatkaa haaveiluani tästä uudesta näkökulmasta käsin. Uskallan ehkä jopa olla jollain tasolla kiitollinen näistä ravistelevista kokemuksista, jotka ovat sattuneet osaksi elämääni tahattoman lapsettomuuden myötä.

Kiitollinen olen kuitenkin etenkin siitä, miten moni ihminen on tämän bloginikin kautta ollut tärkeä osa matkallani. Täältä saamani tuki on ollut mittaamatonta. Kiitos jokaiselle. Ajattelen teitä kaikkia lämmöllä ja rakkaudella.

Etenkin ajattelen niitä, jotka yhä odottavat. Ja niitä, joiden odotus on saanut toisenlaisen päätöksen kuin tämä omani. Toivon teille jokaiselle pelkkää hyvää.

Niin paljon hyvää olen minä saanut osakseni. En olisi ikinä osannut tällaista aavistaa. Tämä ei ole loppu. Tämä on uusi alku.

Onnellisen lopun alku

Kuljen eteenpäin päivän kerrallaan. Ihan hissukseen, tunnustellen. Muistan raskauteni koko ajan. Koko ajan. Minulla ei ole kiire mihinkään, haluan vain olla tässä ja elää. Uutta elämää, sitä, josta olen niin kauan sydän kaipuusta väristen haaveillut.

Mutta mitä siitä onnesta kirjoittaa? Tämä ainakin tuntuu väärältä paikalta. Tänne olen itkenyt kaiken sen surun, jota tahaton lapsettomuus on elämääni kauhonut. En minä halua hehkua tähän tämän enempää onneani.

Toisaalta kirjoittaminen on avannut uusia ovia. Sellaisia, joita en osannut kuvitellakaan aiemmin. Olen tätä kautta saanut tutustua moneen tarinaan. Olen päässyt jopa tapaamaan muutaman heistä, minulle tärkeiksi kasvaneista kohtalotovereistani.

Siksikään en halua päästää kokonaan irti. Vaikka toisaalta suurin tarve kirjoittamiselle on nyt poissa, en kuitenkaan halua lopettaa. Siksi rakennan itselleni uuden paikan, jonne ammentaa uutta elämääni. Varmasti vähemmän ja erilailla kuin tänne, mutta kuitenkin jotain ja jonnekin. Samalla toivon, että tänne minun ei sitten tarvitse enää palata, ei vanhoissa merkeissä ainakaan.

Tämä on siis onnellisen lopun alku. Onnellinen loppu lapsettomuusvuosilleni. Sen lopun jälkeen alkaa uusi vaihe elämää. Siitä kirjotan jonnekin muualle.

Kunhan saan aikaiseksi, avaan uuden blogin. Linkitän sen tänne ja jätän tämän muistuttamaan siitä, miltä se tuntuu. Miltä tahaton lapsettomuus tuntuu.

keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Osa minua

On ihmeellistä, miten äkkiä haava on alkanut parantua.

Nyt jo monessa arkielämän hetkessä, joissa aiemmin olen saanut kakoa kipeää möhkälettä kurkussani, taistella silmiä polttelevia kyyneleitä vastaan tai irtaannuttaa mieleni leijailemaan turvaan liian kipeää tekevästä tilanteesta, olen vain ollut hämmästynyt. Hämmästynyt siitä, että kuristava tunne on poissa. Taakka rinnasta on sulanut tiehensä. En käännä enää päätäni pois peitellen esiinpyrkiviä kyyneleitä. Olen aivan tyynesti, niin kuin muutkin, eikä minuun satu enää, ei siten kuin ennen.

On niin paljon helpompi hengittää. Ja samalla huomaan, miten kauhean kipeää tämä kaikki on tehnytkään. Miten tahaton lapsettomuus todella runtelee ja raatelee niin mielen kuin ruumiinkin, pahimmillaan kaiken. Koskaan en halua unohtaa sitä, minkä läpi olen joutunut kulkemaan. Minkä läpi niin moni muukin kulkee. Ja jokaisen reitti menee omaan suuntaansa. Juuri nyt minun suuntani näyttää onnelliselta, mutta en halua antaa sen tehdä minusta ylimielistä. Enkä saada minua unohtamaan.

En aio unohtaa sitä, miten tahaton lapsettomuus satuttaa niin monta meistä. Miten helvetillisen perinpohjaisesti se myllää koko sisimmän. Haluan muistaa tämän. Vaikka juuri nyt näyttää siltä, että oma tarinani on yksi niistä, joilla on onnellinen loppu, se ei aina mene niin. Vaikka oma tuskani hellittää, se ei unohdu. Tahaton lapsettomuus on osa minua. Aina.

sunnuntai 5. toukokuuta 2013

Mytty

Yksi pieni värisevä mytty ultraäänilaitteen ruudulla. Elossa, kiinni minussa. Pähkinän kokoinen. Kasvamassa hurjaa vauhtia.

Kaikki on nyt niin hyvin kuin vain voi olla. Yhteenkään uhkakuvaan en suostu jäämään kiinni, en vaikka niitä kuinka tarjottaisiin. Olen odottanut tätä niin kauan, että tälle minä hymyilen vain, en pelkää.

Samalla kuitenkin tunnen vihlaisun. Niin moni meistä kaipaa ja odottaa, aivan kuten minäkin, mutta ei saa koskaan tätä hetkeä. Sydämeni särkyy heidän puolestaan.

maanantai 29. huhtikuuta 2013

Perillä

Liikutun välittömästi, kun ajattelen häntä. Hän on saapunut luoksemme vihdoin niin pitkän matkan takaa. Onko hän väsynyt? Tunteeko hän matkan itsessään? Vai unohtaako, onko jo unohtanut? Onko hän heti niin kuin muutkin?

Entä jos toivon häneltä liikaa? Kasaan vuosien odotukset häneen? Rakennan surusta ja kaipauksesta mielikuvan jostain, jota hän ei koskaan ole ollutkaan, ei tule ikinä olemaankaan? Ei hänen tarvitse täyttää minun toiveitani, olla minun mielikuvitukseni tuote. Hän on mitä on, huolimatta siitä, että häntä on odotettu niin kauan. Huolimatta siitä, että rakastin häntä niin paljon jo silloin, kun hän oli vain pelkkä haave ihoani vasten.

Osaanko olla äiti juuri hänelle? Osaanko olla äiti? Onko sieluuni jäänyt niin suuri kuoppa kaikesta kivusta ja ikävästä, että sen korjaaminen vie liikaa voimaa? Yritänkö paikata sen kuopan hänellä? Yritänkö lääkitä hänellä itseäni, vaikka hän ei ole minulle velkaa mitään?

Entä jos hän ei tullut yksin? Entä jos he tulivatkin käsi kädessä? Ehkä siksi matka oli niin pitkä? He kannattelivat toinen toistansa, matkalla luoksemme. Siksi se kesti niin kauan. Täytyi odottaa, että toinenkin oli valmis.

Vielä neljä päivää. Sitten tiedän. Tiedän, missä hän on. Tiedän, onko heitä sittenkin kaksi. Kyllä minä jaksan odottaa. Ei ole kiire, ei mihinkään. Minä tunnen, miten kipu ja ikävä hälvenevät pois. Minä tunnen, mitä on päästää niistä irti. Minä tunnen, että olen vihdoin perillä.

torstai 25. huhtikuuta 2013

Tässä olen

Hämmentää. En ole oikein tiennyt, mitä tänne kirjoittaisin, mistä kertoisin. Minua ei huvita jakaa kellekään yksityiskohtia siitä, mihin kohtaan kropassani raskaus tarkalleen sattuu. Mutta ehkä siitä haluan kertoa, miten kipu ei ole ikinä ennen tuntunut näin mukavalta.

Ei se anna hetkeksikään unohtaa. Vihlonta, jomotus ja kuvotus saavat minut tuntemaan itseni aivan uudella tavalla. Hoitojen aikaan lääkityksen aikaansaama turvotus oli tuskaista. Nyt olen aivan yhtä turvonnut, mutta se on ainoastaan ihanaa.

Olen saanut lahjaksi muutaman äitiysvaatteen. Tänään ostin kirpputorilta vielä kahdet housut, sillä omat vaatteet kinnaavat ikävästi vyötäröltä. Housuja hyllystä penkoessani minusta tuntui siltä, että olen jotenkin väärin perustein liikkeellä. Hiippailin kuin varas, pälyilin ympärilleni. Huomaako joku? Katsooko pahasti? Näytänkö edelleen siltä, että tänne en kuulu? Kuulunko edes? Kuvittelenko vain kaiken? En meinannut uskaltaa kysyä ääneen, missä voisin housuja sovittaa. Sanat tahtoivat juuttua kurkkuun. Niitä ei ole aiemmin edes ollut minun maailmassani. En voi uskoa, että se olen minä.

Mutta se olen. Tässä olen minä. Rinnat turvonneina, olo kuin krapulaisella. Koko ajan niin väsyneenä, että silmät ei meinaa pysyä auki. Säntäämässä vessaan, kun kuvotus varoittamatta iskee kesken työaamun. Kaivelemassa sadatta kertaa kyynelsilmin laboratoriosta saatua paperia ulos ryppyisestä kirjekuoresta. Sitä paperia, joka aukottomasti kertoo, että minä olen nyt raskaana.

Tässä olen minä. Jalat muutaman sentin irti maasta. Niin onnellisena, etten ole tällaista tuntenut koskaan.

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Pumpulissa

Olen ihmeellisen luottavainen. Niin onnellinen, että joka kerta, kun pysähdyn asiaa ajattelemaan, sydän kuplii silkasta riemusta.

Olen turvassa. Siitä luottamukseni varmasti kumpuaa. Lapsettomuuspolullani takanani on vain jäytävän pitkää odottamista ja siihen liittyviä pettymyksiä. Koskaan en ole ollut ensin raskaana ja sitten menettänyt. Niin kauan kuin vaan saan elää tätä turvallista elämää, tunnen olevani suojassa. Ja juuri nyt olen siellä. Pumpulihötön ympäröimänä. Ja minä haluan painautua sitä pumpulia vasten. Minä painaudun.

En kiirehdi kohti tulevaa ultraa. En ainakaan vielä. Menneet vuodet ovat pakottaneet minut analysoimaan itseni puhki, raapimaan kynnenaluset verestäen piilotettuja voimavaroja mieleni kätköistä. Että jaksan vielä yhden takaiskun ja vielä seuraavankin. Nyt tuo sisimpäni perkaaminen osoittaa, miksi kaikki on ollut sen tuskassa rypemisen arvoista. Tiedän, missä ovat ne pisteet sydämessäni, joiden avulla malttaa ja luottaa tulevaan. Tiedän täsmälleen, mikä on tällä hetkellä tärkein minusta itsestäni kumpuava voimavara. Siihen minä luotan ja nojaan ja jaksan odottaa.

Ja ulkopuolelta tuleva voima on aivan oma tarinansa. Se, miten moni ihminen, niin läheinen kuin kaukainenkin iloitsee puolestani. Minä olen tässä, vuosien tuskan ja epätoivon jälkeen raskaana. Kertaakaan näiden vuosien aikana en pystynyt aavistamaan sitä, mitä on, kun onni jakaantuu ja samalla kasvaa. Niin moni iloitsee kanssani. Niin monenkertaiseksi tämä oma onneni on eteenpäin vyöryessään muuttunut.

Onnenkyynel, joka karkaa läheisen poskelle. Siinä kiteytyy kaikki se, mitä varten olen jaksanut yrittää. Ja nyt olen tässä näin, juuri nyt. Tässä on hyvä olla.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Sukat

Onnentunne on uskomaton.

Lähdin vaatekauppaan, vauvanvaateosastolle. Vihdoin uskalsin koskettaa. Ojensin käteni kohti valkoisia sukkia. Niin pieniä ja silti ne kestivät kosketukseni. Ja minä kestin koskettaa niitä. Ennen se repi minut rikki ja haavani auki. Nyt se sai nousemaan lentoon. Rakentamaan pilviin linnan ja haaveisiin majan. Ajattelemaan tulevaisuutta pieninä välähdyksinä. Sellaisina välähdyksinä kuin tieto siitä, että meidän vauva tarvitsee sukat. Jonain päivänä meillä on vauva ja se tarvitsee sukat. Pienet sukat.

Meille tulee vauva. Olen raskaana. Minusta tulee äiti. Kuiskin noita lauseita ääneen. Ne tuntuvat niin pehmeiltä kielen päällä. Saavat minut hymyilemään, sulamaan nauruun. Raskaana.

Enkä halua pelätä. Tämä hetki on nyt juuri tässä ja haluan nauttia siitä. Tästä hetkestä ja tätä seuraavasta. Näistä jokaisesta. Niin kauan olen odottanut, että nyt pidän näistä kiinni. Hetkistä, jolloin muistan salaisuuden.

Minä olen raskaana.

Vauvanvaateosastolla katselin pieniä pupusukkia ja annoin kyyneleiden valua. Vihdoin tämä on totta. Jätin sukat kauppaan, mutta jonain päivänä vielä. Jonain päivänä minulla on vauva. Silloin minun vauvani tarvitsee sukat.

Silloin minä olen äiti.

lauantai 13. huhtikuuta 2013

Kiitos

Luen onnentoivotuksia, niitä tänne jätettyjä ja hymyilen. Silmäkulmat märkinä hymyilen. Viime päivinä en ole lakannut hymyilemästä muutenkaan, en hetkeksikään, en edes nukkuessani. Mutta tämä tuen määrä on vielä jotain enemmän.

Luen yhä uudelleen ja uudelleen, miten tutut ja tuntemattomat tahtovat iloita kanssani. Kiitos. Jokaiselle, jokaisesta. Niin kauniita sanoja, niin varauksetta minun puolellani. Minun puolestani. Kiitos, kun seisotte rinnallani.

Kipeimpien päivien ja lohduttomimpien öiden aikaan olen ollut varma siitä, etten selviä tästä. Että kaadun ja loukkaan itseni niin pahasti, etten ole lähelläkään ehjää enää koskaan. Niinä hetkinä olen saanut tukea täältä.

Nyt astuin kuilun reunalta toiseen suuntaan. En kohti pohjaa vaan kohti tuntematonta. Jokainen askeleeni on varovainen, mutta olen pystyssäpäin, yhä vain.

Niin monta ihmistä on toivonut puolestamme ja nyt iloitsee vuoksemme. En voinut kuvitellakaan mitään tällaista. En mitenkään. Kiitos, kun olette siinä.

torstai 11. huhtikuuta 2013

Tänään

Malttamattomuutta. Tärisevät kädet. Kyyneleitä. Naurua. Salpautuva hengitys.

Kaksi viivaa. Ei epäilystäkään.

Raskaana.

Tänään en pelkää mitään.

perjantai 5. huhtikuuta 2013

Neuvoton

Olen vannottanut hiljaa itselleni ja moneen kertaan ääneenkin, että järjen mukaan ei kannata ajatella mitään mahdollisia raskausoireita, ei tällaisessa tilanteessa. Estrogeeni- ja progesteronilääkitykset jo sinänsä aiheuttavat minulle niin raskaat haittavaikutukset, että olisi täysin mahdotonta erotella niitä minkäänmerkkisistä raskausoireista. Ennenaikainen testailu on ainoastaan pöhköä ja kuormittavaa. Neljäntoista päivän odottaminen ei ole aika eikä mikään. Ei se ole. Oikeasti ei ole. Jos ensin odottaa kuusi vuotta, niin mittasuhteet muuttavat muotoaan, eikä kuukausikaan enää merkitse yhtään mitään.

Hirveän hyviä periaatteita. Varmaan. Niin kauan, kunnes ne räiskähtävät pirstaleiksi. Eikä edes hillitysti yksi kerrallaan vaan isoon ääneen rymisten kaikki yhtäaikaa.

Alavatsani on tulessa. Vasen rintani on pinkeä ja suuri ja kipeä. Olen voinut pahoin. Toki voin pahoin jo ennen alkionsiirtoakin, mutta ei se niin tarkkaa ole. Nukuttaa. Koko ajan. Paitsi aamuöisin, silloin olen vain hermostunut. Kahvi maistui oudolle. Laitoin siihen tosin maitoa, mitä en yleensä tee. Mutta jotenkin teki nyt mieli sillä tavalla.

Syksyllä tilaamieni ovulaatiotestien kylkiäisiksi lähetettiin kaksi ilmaista raskaustestiä. Silloin loukkaannuin niistä verisesti. Ovulaatiotahan minä joudun olosuhteiden pakosta testaamaan, en mitään raskautta. Paiskasin testipolot vessan kaappiin. Ne tuntuivat puukon pyörittämiseltä ontossa kohdussani.

Nyt ne testit polttelevat käsissäni. Voisikohan sitä? Milloinkohan sitä voisi? Voisinko minä? Entä jos tulos on negatiivinen? Entä jos se on positiivinen?

Sain sairaalasta postia, jonka mukana oli tuloste viime lääkärikäyntini tekstistä. Siinä mainittiin ylimalkaisesti, kuin ohimennen endometrioosilöydökset. Meinasin tukehtua siihen paikkaan. Kukaan ei ole koskaan sanonut minulle mitään mistään endometrioosista. Selittämätön lapsettomuushan tämän piti olla.

Tutkin ivf-kierrokseni pistosaikataulua. Siinä mainittiin hedelmättömyyden syy koodilla, jonka tarkistin. Naisen ovulaatiohäiriö.

En ymmärrä. Kenestä nuo paperit kertovat? Mitä ne paperit kertovat? Miksi vasta paperi kertoo näitä minulle? Eikö se olisi lääkärin tehtävä? Onko jokin vika sittenkin löydettävissä, paikannettavissa? Miksi minä en tiedä siitä mitään?

Raskaustestit huutavat minun nimeäni. Olen väsynyt, pelästynyt ja neuvoton. Entä jos tulos olisi negatiivinen?

Entä jos se olisi positiivinen?

tiistai 2. huhtikuuta 2013

Leikkipuistossa

Lähdin aurinkoisena kevätpäivänä leikkipuistoon ystävän kanssa. Puistoon mennessä siellä oli tyhjää. Huokaisin helpotuksesta. Toiseuden tunne hellittää silloin, kun ei tarvitse olla yksin vieraana äitiporukassa. Silloin, kun läsnä on vain yksi tuttu, yksi merkityksellinen ihminen. Silloin se ei ole ollenkaan vaikeaa.

Heti, kun puistoon saapui muita, minä muutuin. Suupieleni tuntuivat kireämmiltä kuin aiemmin. Tunsin itseni varautuneemmaksi. Sellaiseksi, joka on valmiiksi puolustuskannalla. Tunsin olevani vähän luvattomilla teillä. Leikkipuistossa, ilman omaa lasta.

Ystävän lapsi istui keinussa. Viereiseen keinuun kipitti joku toinen, vieras. Äidit katsoivat toisiaan, lapsiaan. Hymyilivät. Ehkä sanoivat jotain, ehkä eivät. Siinä vaiheessa en kuullut enää mitään.

Ruumiini oli siinä, jäykkänä, ahdistettuna, peloissaan. Mieleni juoksi hädissään pois, kauas, karkuun, turvaan.

Se vierauden tunne on ihan hirveä. Toiseus. En kestä äiti-puhetta, en enää ollenkaan. Onko lapsettomuus vammauttanut minut jo niin, etten voi osallistua näihin, en voi jakaa toisten arkea? En halua olla sellainen. Välitän ystävistäni, tietenkin myös niistä, jotka ovat saavuttaneet sen, mitä ilman jääminen tekee minussa kaikkein kipeintä. Haluaisin pystyä jakamaan heidän elämäänsä, arkeaan, jos he suinkin haluavat minut siihen mukaansa, sivuhenkilöksi. Nyt rakensin vain kuplan itseni ja pienten alkioideni ympärille. Kun toiset äidit keinuttivat keskenään lapsiaan, minä keinutin mielessäni hiljaa kahta kohdussani kelluvaa pientä.

Voi kuinka minä toivonkaan, että olisitte siellä vielä. Olisitte yhä elossa. Että saisin olla teille äiti. Saisin tuoda teidät jonain päivänä tänne ja te saisitte juosta sydämenne kyllyydestä. Minä näyttäisin teille kevään ensimmäisen leskenlehden ja sen miten silmut puiden oksilla paisuvat paisumistaan, kunnes ne yhtenä yönä eivät kestä enää odottaa, vaan räjäyttävät yhteisellä taikavoimallaan koko maailman vaaleanvihreäksi. Poistavat hehkullaan talven pimeyden ja kuiskivat tulevasta, keväästä, kesästä, uudesta alusta. Näyttäisin teille puron ja ison kiven. Suuren kuusen ja ne sammalmajat, joita lapsena rakensin metsän peikoille ja keijukaisille. Laskisin kanssanne leppäkerttujen täplät, tuhatjalkaisten jalat, päivänkakkaran kukkien terälehdet. Nuuhkisimme ilmasta, miltä sateen jälkeen tuoksuu, miltä vastaleikatulla nurmikolla, miltä kuumana hellepäivänä, miltä junaradan sillan alla. Löytäisimme yhdessä kevään ja kesän. Jos vain pääsisitte sille tielle, jota pitkin tulla luokseni. Silloin minä huolehtisin kaikesta muusta. Olisin teille äiti ja te olisitte minun lapsiani.

Keinut lapsineen kiikkuivat ees ja taas. En nähnyt niitä enää. Olin jo jossain muualla. En enää tässä leikkipuistossa, vaan jossain kaukana toiveiden ja haaveiden maassa.

Sielläkin paistoi aurinko. Sinnekin saapui kevät.

perjantai 29. maaliskuuta 2013

Kaksi pientä

Tunne-elämäni on täysin tuuliajolla. Alan olla hyväksynyt sen, että en mitenkään opi ennakoimaan, mihin suuntaan seuraavaksi kuljen. Vaikka niin monesti olen jo luullut, että kaikkien pettymysten jälkeen en osaa enkä halua enää toivoa mitään, olen aina ollut lopulta väärässä.

Lohduton olo viime aikoina. Yksi pieni hetki ja se kaikki heitti kuperkeikkaa. Ääni väristen kerroin nimeni puhelimeen, tiedustelin alkioitteni kohtaloa. Selvisivät, molemmat.

Se riitti. Tuhat aurinkoa loisti ylläni, koko maailmankaikkeus asettui puolelleni. Mykistyttävä, pakahduttava onnentunne. En muista, olenko tuntenut sellaista koskaan ennen. Molemmat selvisivät. Kaksi alkiota, elossa.

Koko loppupäivän kuljin hölmistynyt hymy kasvoillani. Olisin voinut hypätä jokaisen vastaantulijan kaulaan. En hypännyt, hymyilin vain.

Ultraäänilaitteen ruudulla valkoinen viiru. Kaksi pientä alkiotani olivat vihdoin perillä.

Nyt odotan. Ja olen ihmeen tyyni, onnellinen. Käteni eksyy kuin varkain vatsalleni, hakee turvaa, tahtoo suojella. Minun kaksi pientä kallista aarrettani. Ehkä rakastan niitä jo nyt. En tiedä, pitäisikö. Mutta rakastan.

tiistai 26. maaliskuuta 2013

Kuljin katua pitkin

Uskomaton keväinen auringonpaiste. Ihana ilma, täydellinen.

Kuljin katua pitkin, matkalla omista arkisista kuvioistani kotiin. Viime aikojen pakokauhuinen tunne oli helpottanut kevätauringon myötä. Edes hieman. Jaloissani piirun verran kevyempiä askeleita.

Naapurin pihamaalla seisoi nuori isä pieni lapsi sylissään. Sellainen lapsi, joka toppahaalariin puettuna näyttää aivan viisisakaraiselta tähdeltä. Sellainen lapsi, jolla on poskien tilalla punaiset omenat. Isä nosti lapsen korkealle ylös ja hyppyytti ilmaan ja otti suorille käsille takaisin kiinni. Yhä uudelleen ja uudelleen. Lapsen naamalla loisti kirkkaampi aurinko kuin taivaalla koskaan.

Ja isän silmistä hehkui onni.

Minä kävelin ohi.

Kuljin katua pitkin, matkalla omista arkisista kuvioistani kotiin. Siinä hetkessä muistin, miksi tämä kaikki. Miksi niin paha olla. Miksi aamuöisin ei unta. Miksi pala rinnassa pysyy sijoillaan, ei hellitä hetkeksikään. Miksi kyyneleet kihoavat silmiini aina vain. Katsoin lasta ja isää, en voinut muuta kuin katsoa. Enkä edes voi tietää, oliko siinä oikeasti isä ja lapsi vai jotain ihan muuta. Mutta siten minä heidät näin.

Siinä hetkessä kaikki oli pimeää. Miksi sen piti tapahtua minulle, meille? Voin sulkea silmäni ja nähdä nuoren isän kasvojen tilalla oman mieheni kasvot. Voin melkein kuulla riemun hänen äänessään, nähdä onnen hänen silmäkulmassaan. Mutta vain kun suljen silmäni. Sillä todellisuus on pimeää. Todellisuudessa se tapahtui meille.

Kuljin katua pitkin, matkalla omista arkisista kuvioistani kotiin. Askeleeni pysähtyivät, hymyni haaleni syrjään. Lamauttava kipu onnistui yllättämään minut kaikkien näiden vuosien jälkeenkin.

Se tapahtui meille.

perjantai 22. maaliskuuta 2013

5-vuotishääpäivänä


"Eipä tiennyt tyttö
kuinka monta askelta
on alttarilta
äidiksi"



keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Haaveistani siivet

Ajatukset alkanutta hoitoa kohtaan ovat ihmeen luottavaisia. Se, miten monenlaisia vastoinkäymisiä hoitojen varrelle on sattunut, on väkisin muokannut omaa asennettanikin. Välillä en yksinkertaisesti ole jaksanut tuntea minkäänlaista toiveikkuutta hoitojen suhteen. Olen vain tuskaillut, että olisivatpa pian ohi, kaikki. Saisi tämän edes johonkin päätökseen ja pystyisi ehkä jonain päivänä taas hengittämään vapaammin.

Niistä ajatuksistani en suostu ottamaan paineita. En usko siihen, että positiivisella mielellä tehdään ihmeitä. Uskon, että antamalla tunteiden ja ajatusten tulla sellaisina kuin ne ovat teen palveluksen itselleni. Vähä vähältä pystyn ehkä käsittelemään niitä kipeimpiä ja mustimpiakin pisteitä. Siten ehkä ne lopulta hellittävät. Muuttuvat osaksi omaa elämää, muistoiksi. Välillä niihin varmasti sattuu, mutta ne eivät enää tulehtuneina vuoda pahaa oloa kaiken tielleen sattuvan ylle.

Olen vannonut itselleni ja koko maailmalle, että uskon vasta kun näen. Vasta silloin, kun näen kuvaruudulla sen valkoisen tuikahduksen, jota kerran olen saanut katsoa, vasta silloin uskon, että vihdoin hoidot ovat edenneet, vihdoin todellakin on päästy alkionsiirtoon saakka.

Nuo vannomiset nakkaan roskakoriin. Juuri nyt oma olo on niin luottavaisen toiveikas, että heittäydyn sen varaan koko painollani. Annan tunteeni kantaa minua, keinuttaa sylissään näiden epävarmojen hetkien yli. Hoidot jatkuvat. Asiat etenevät. Kohta pieni tähdenlento vilkuttaa minulle kuvaruudulta. Saa sydämeni sulamaan rakkaudesta. Saa minut rakentamaan haaveistani siivet, levittämään ne auki ja hyppäämään niiden varaan. Saa voimallaan hennot siipeni kantamaan. Saa vapautuneen, pidäkkeettömän hymyn palaamaan elämääni, minuun.

Uskon, että minulla on mahdollisuus olla raskaana kuukauden kuluttua. Että se on ihan todellista minulle juuri nyt. Minun siipeni kantavat sittenkin.

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Hyvästit rakkaalle

Sain kuin sainkin luvan aloittaa estradioli-lääkityksen, jonka tarkoituksena on kasvattaa kaunis paksu limakalvo kohtuuni. Valmistella kohtu olemaan parhaassa mahdollisessa kunnossa ottamaan lähiaikoina vastaan yhden tai kaksi sulatuksesta mahdollisesti selviävää alkiotamme. Pientä kallista aarrettamme.

Haittavaikutukset tuntuvat ja näkyvät jo. Kehoni tuppaa reagoimaan hormonilääkityksiin turpoamalla ja niin kävi nytkin. Käsittämättömällä vauhdilla vielä. Litteästä mahasta tuli tukala pallo, mutta nyt olen siitä vain onnellinen. Se muistuttaa minua, että tällä kertaa olen etuoikeutettu. Tällä kertaa saan jatkaa esteistä huolimatta hoitoja. Tällä kertaa ne esteet siirretään edestäni pois ja minun täytyy vain syödä lääkkeeni ja olla paikalla, kun käsketään. Sen aion tehdä, valittamatta.

Toisaalta mieleni on surusta raskas. Rakas läheiseni tekee kuolemaa, enkä tiedä, ehdinkö nähdä häntä enää. Ja vaikka näkisinkin, todennäköisesti hän ei enää näkisi minua. Sydäntä kuitenkin kylmää ajatus siitä, etten ehkä pysty sanomaan hyvästejä. Itseni takia se kai niin tärkeältä tuntuu. Tärkeältä saada nähdä pitkän matkan päätepysäkki. Saada vielä kerran koskettaa ja päästää irti.

Olen itkeskellyt tänään vähän siellä sun täällä. Pitäisikö minun vain jättää arki ja lähteä? Takaisin mahdollisuutta hyvästellä ei saa. Kaikki muu kuitenkin odottaa, kuolema ei. Luultavasti kadun, jos en lähde.

perjantai 15. maaliskuuta 2013

Hiljainen, kiltti

On piinaavaa, kun mitään ei tapahdu. Kun kuukausi toisensa jälkeen kuulen puhelimessa myötätuntoisen hoitajan äänen. Ääni sanoo, että voi harmi ja valitettavasti ei tällä kertaa. Että ensi kuussa sitten aikataulut järjestyy. Ja että lääkitys on nyt mukana, reseptit kourassa, tällä kertaa se onnistuu. Ja sitten taas kuitenkin on yksi paikka lomalla ja toinen paikka lomailee toiseen aikaan ja voi kuinka nyt on huono tuuri ja tottakai minä ymmärrän, että lääkärit ja hoitajatkin pitää lomia, olenhan minäkin pian yksi heistä, tietenkin minä ymmärrän, minä odotan vuoroani.

Tänään myötätuntoinen ääni. Taas. En halunnut olla vaikea asiakas, en halua koskaan olla sellainen. Haluan odottaa kiltisti vuoroani ja osoittaa ymmärtäväni, että aina ei vain onnistu. Mutta kun se ei tunnu onnistuvan koskaan ja minä seison vain kiltisti sivussa, enkä ikinä korota ääntäni, sillä en tahdo olla hankala. Ehkä ne hiljaiset kiltit jäävätkin sivuun, odottavat edelleen vuoroaan, kun ne toiset, äänekkäämmät, itseään puolustavat pääsevät eteenpäin, menevät huomaamatta ohi, vahingossa.

Tuuskahdin puhelimeen, että mutta kun olen jo niin kauan odottanut. Oikeasti kauan. Ei vain sillä tavalla, että se on minulle henkilökohtaisesti kauan. Myötätuntoinen ääni lupasi yrittää parhaansa ja soittaa sitten myöhemmin minulle miten kävi.

Puhelun jälkeen purskahdin itkuun. Niin raskasta oli vaatia, että huomatkaa minut. Nyt odotan. Taas. Puhelin ei soi.

maanantai 11. maaliskuuta 2013

Haaveet

Kun palasin kotiin reissun jälkeen, tunsin jotain uutta. Matkallani jatkuvan kaipauksen, toki. Sen, mitä tunnen aina.

Miten aidosti yllätyin, kun se kaipaus ei loppunutkaan kotiinpääsyyn. Siihen, että avaan oven ja toinen juoksee minua vastaan, hyppää syliin eikä halua päästää irti. Siihen, että saan puristaa rintaani vasten sitä, jota olen niin lujaa kaivannut.

Ei häntä voi puristaa rintaa vasten. Hänen ajattelemisensa puristaa minun rintaani. Mutta hän on vain unikuva, häilyvä haave. Kaipaukseni ei voi päättyä kotiinpaluuseen, jälleennäkemiseen.

Ei se tee kaipaamisesta yhtään sen vähemmän todellista. Ei yhtään. Mutta tämä kaipaaminen jatkuu vuodesta toiseen. Se ei pääty, vaan se puristaa aina vain.

Ei ole ketään, jota kaivata. Ei ole ketään, joka juoksisi syliin. Ei ketään. Se kaikki on vain minun sydämessäni.

On ihana lähteä ja ihana tulla kotiin. Kotona odottaa yksi ihana. Enkä silti voi olla ajattelematta niitä toista, kolmatta ja neljättä, joista me yhdessä kerran haaveilimme.

Tuntuisi olevan ikuisuus siitä, kun ensimmäistä kertaa niistä puhuimme. Pienistä, jotka olisivat jonain päivänä tervetulleita luoksemme. Joita me rakastaisimme yhdessä ja erikseen. Meidän perheestämme, tulevaisuudesta. Siitä, mistä rakastuneet pariskunnat niin monesti toisilleen lepertelevät. Makaavat vierekkäin sängyllä, käsi kädessä. Hellyyttä tihkuvin katsein maalaavat eteensä niitä kaikkia pieniä haaveita, jotka kietoutuvat toisiinsa ja muodostavat kaiken sen, mistä parisuhde voimaansa ammentaa.

Kerran mekin olimme sellainen pariskunta. Mutta ne haaveet eivät toteutuneet. Ne haaveet kiilasivat meidän väliimme kaipauksena.

Ei vain ole ketään, jota kaivata. Se on vain minun sydämessäni. Se on vain minun sydämeni.

Me olemme nyt toisenlainen pariskunta. Vain ne haaveet eivät toteutuneet. Ne haaveet liimasivat meidät yhteen kaipauksella.

torstai 28. helmikuuta 2013

Kevät

Tänään on parempi olla. Olen nukkunut pari yötä väsymystä pois ja se on tehnyt hyvää. Aurinko paistaa täydeltä taivaalta, lumi sulaa, jäät romisee alas kerrostalojen katoilta ja pienen siivun verran myös oman mielen raskaus hellittää.

Vihan ja kateuden tunteita on osattava käsitellä. Pakko. Muuten ne jäävät jäytämään mieltä, saavat aikaan sitä myrkkyä, jota olen niin monesti yrittänyt oksentaa sisältäni pois. Ehkä olen oppinut vähän paremmin hyväksymään sen osaksi elämää.

Se, että omat elämänhaaveet ovat osoittautuneet kaikessa tavanomaisuudessaan niin kovin vaikeiksi saavuttaa, on tehnyt minusta tietyllä tavalla katkeran. En halua enää häpeillä sitä katkeruuttani, mutta en myöskään antaa sen ottaa valtaa itselleen. Kadehdin lapsiperhe-elämään kiinni päässeitä ystäviäni ja tuttaviani. Otan joskus välimatkaa, koska tarvitsen sitä. Mutta en ole muuttumassa ikuisesti kitkeriä happamuuksia sylkeväksi erakoksi.

Jos omat lapsettomuuteen liittyvät hoidot etenisivät, voisin olla vapaampi. Tämä paikallaan junnaaminen tuskastuttaa, rasittaa mieltä. Viime aikoina olen ollut niin väsynyt ja surullinen, että en ole edes halunnut nähdä aurinkoa, toivoa, mahdollisuuksia. Tänään minusta vihdoin tuntui siltä, että alkaisi ehkä olla aika.

Tulevaisuus. Ei se ole synkkä ja pimeä. Se on salaperäinen ja jännittävä. Niin monta mahdollisuutta edessä. Mielenkiintoisia valintoja, joita saan tehdä. Kaikista rakkain vierelläni. Yhdessä me voimme vielä päätyä vaikka mihin, rakentaa elämästämme kauniin ja lämpöisen. Sellaisena näen tulevaisuuden tänään.

Aurinko. Se pelastaa minut, kerta toisensa jälkeen. Kevät. Tänään se saapui myös sydämeeni. Tänään sydämeni oli hieman vähemmän kipeä.

Tänään rakastan taas vähän enemmän.

lauantai 23. helmikuuta 2013

Käteni vasten peiton reunaa

Silitin posken silkkiä, hellästi, hiljaa. Kuiskasin lähes äänettä, miten kaikki vielä muuttuu toiseksi.

Kosketin untuvaa ohimolla. Lupasin ilman sanoja, että maailma on oikeasti parempi paikka. Lupasin, ettei se kaikki ole tässä, että huomisen jälkeen tulee parempi.

Mutta se ei ollut minun kuiskaukseni. Ei lupaus, johon minulla olisi valtuudet. Ei minun ulottuvillani muuttaa sitä maailmaa muuksi.

Hipaisin vielä kämmentä, annoin käteni viipyä vasten peiton reunaa. Katsoin häntä viimeisen kerran ja käänsin lopullisesti selkäni. En palannut enää vilkaisemaan taakseni.

Koska se ei ollut minun lupaukseni. Siihen ei yltäneet minun valtuuteni.

Vaikka haluaisin rakentaa paremman maailman, siihen en pysty, en saa, en kykene. Minun tehtäväni on olla vain hetki ja päästää irti. Sen suurempaa lupausta en mitenkään voi antaa.

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Yövuoro

Ensimmäistä kertaa se ajatus pääsi ujuttautumaan mieleeni. Tuli vain jostain, varoittamatta, häilyi hetken ilmassa ja katosi.

Miten hankalaa olisikaan yhdistää vuorotyöt ja omat harrastukset ja lapset. Miten mukavaa on, kun voi ajatella vain itseään. Tulla ja mennä, miten milloinkin.

Olin yövuoron jälkeen väsynyt. Pää oli raskas, mieli valvomisesta sohjoa. Avasin varoen ulko-oven, laitoin miehelle aamukahvin tippumaan, möngin sänkyyn, josta mies kohta nousi ja lähti omiin töihinsä. Roikuin hetken unen ja valveen rajalla.

Onpa hyvä, ettei meillä ole lapsia.

Sitten nukahdin.

lauantai 16. helmikuuta 2013

Väsynyt

Jotenkin sitä vain jaksaa vuodesta toiseen kuvitella ja haaveilla. Vaikka olisi nähnyt konkreettisesti omin silmin, että haaveen toteutuminen ei mitenkään voi olla mahdollista. Silti jossain syvällä kytee toivo, pienen pieni toivo. Mitä jos sittenkin?

Viime kierrossa raskaaksituleminen oli ensimmäistä kertaa ihan todennetusti mahdotonta. Ei ovulaatiota, ei munasolua, ei vauvoja. Silti. Kun menkat alkoivat, se oli pettymys. Vaikka se oli mahdotonta, petyin silti.

Toinen pettymys tuli puhelimessa. Alkiota ei kerta kaikkiaan päästä siirtämään nytkään. Seuraavakin on epävarmaa. Koska hiihtoloma. Ja koska pääsiäinen. Ja koska muuten vain poliklinikka kiinni yhteen aikaan ja yksityinen klinikka toiseen. En jaksa uskoa tätä enää.

Jos joku lohduttaisi minua nyt sanomalla, että onhan niitä alkioita pakastimessa ja onhan tässä vielä mahdollisuuksia, se ei helpottaisi, ei yhtään. Jos joku sanoisi, että tällä kaikella on varmasti joku tarkoitus, että sitten, kun vihdoin oman lapsen saamme, osaamme varmasti arvostaa sitä, minä huitaisisin. Kyllä minä olen sellainen ihminen, että olisin osannut lasta arvostaa, jos olisin sellaisen saanut ihan tavallisella aikataulullakin. Rakkauteni ei olisi varmasti ollut yhtään sen ohuempaa, vaikka olisin vain lopettanut ehkäisyn, viettänyt miehen kanssa ihania kahdenkeskisiä hikisiä iltoja ja öitä ja alkanut kasvatella vatsaa.

Mahdollisuuksia on. Saan olla onnellinen siitä, että saimme alkioita jopa kolme paria pakastettua. Tottakai. Mutta saan olla myös surullinen siitä, että kuukausi toisen perään kuluu, mitään ei tapahdu, epäonnistuminen seuraa toistansa ja minä vanhenen vähä vähältä. Jokaisen takaiskun jälkeen olen edellistä väsyneempi.

En halua päätyä siihen pisteeseen, etten jaksa odottaa enää mitään. Haaveeni ja toiveeni eivät ole mitään suureellisia. Ihan tavallisia vain. En toivo kohtuuttomia. Ihan maltillisesti vain. Silti tämä toiveeni on elämää suurempi, kaikkea muuta tärkeämpi. Oma lapsi. Siksi se, että hetki hetkeltä toivominen tekee yhä vain kipeämpää, saa haaveet valtaamaan kohtuuttoman ison alan elämästäni, minusta. Välillä tunnen itseni ensisijaisesti vain lapsettomuuden haavoittamaksi naiseksi, tunnen että se määrittelee minua enemmän kuin mikään muu. En haluaisi päästää itseäni siihen. En haluaisi hukata minua.

Mutta kun törmään seinään yhä uudelleen ja uudelleen, käy vastaanpyristeleminen aina vain vaikeammaksi. Jaksan nostaa itseni pystyyn, vielä kerran. Ja huomenna varmasti vielä kerran uudestaan. Mutta en pysty enää lupaamaan itselleni, että jaksan tehdä sen loputtomiin.

Olen niin kauhean väsynyt tähän kaikkeen. Miksi sen piti mennä näin?

tiistai 12. helmikuuta 2013

Ystävä

Ystävä, jonka kadotin kauan sitten, otti yhteyttä, soitti. Juteltiin. Juteltiin pitkään.

Kymmenen vuotta, ylikin. Se ei merkinnyt mitään. Hän oli se sama. Minä olen se sama. Vaikka niin paljon on tapahtunut ja niin moni asia on toisin, meidän ystävyytemme voi olla vieläkin yhtä oikea kuin se oli silloin. Yli kymmenen vuotta sitten.

Hän tietää, mitä käyn läpi. Hän tietää, millaista on elää kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen. Kaivata lasta ja pelätä, ettei koskaan. Elää päivistä viikkoja, viikoista kuukausia, kuukausista vuosia. Koko ajan ikävöidä. Pelätä, ettei koskaan.

Hän soitti ja kertoi, että tietää sen kaiken.

Vaikka kadotin hänet jo vuosia sitten, hän tuntee minut, edelleen.

Ehkä toista kertaa hän ei enää katoa.

Lapsettomuutta en voinut valita. En voi valita sitä, että nyt olen kärsinyt tarpeeksi ja nyt on jo minun vuoroni. Mutta sen voin valita, päästänkö ystävän katoamaan vai pidänkö hänestä kiinni.

Toista kertaa hän ei enää katoa.

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Jotain odotettavaa

Annoin itselleni periksi ja päätin sittenkin lähteä yrittämään lääkkeellistä alkionsiirtoa seuraavaan kuukautiskiertoon. Yrittämistä se tosiaan taas on, hyvin varovaista eikä vielä millään tasolla varmaa sekään. Kunhan kroppani kohta sanelee omat aikataulunsa, pitää minun soittaa sairaalaan ja tiedustella heidän aikataulujaan. Ja sitten vielä miettiä ikiomiani. Niitä, jotka haistattavat pitkät koko lapsettomuudelle ja kaikelle sille, mikä lapsettomuuteen juuri nyt liittyy. Typerännimisille hormonilääkkeille, julkiselle kuukautiskierrolle, pilkunviilaus-aikatauluille, kuumille aalloille ja kipeille sisäelimille. Kun helmikuu vaihtuu maaliskuuksi, minä lähden vuosikausia haaveillulle tyttöjen reissulle kahdestaan rakkaimman ystäväni kanssa, eikä sitä meiltä pilaa mikään.

Voi olla, että sairaala viheltää pelin poikki. Sanoo, että aikataulu ei sittenkään sovi. Voi olla, että aloitan lääkityksen, mutta kroppani ei reagoi toivotulla tahdilla ja joudun keskeyttämään hoidon. Se olisi tosin aika huono vaihtoehto. Tai sitten voi olla, että ennen reissuamme, juuri ennen, pakkasesta sulatetaan yksi kalleimmista aarteistani, että sulatus onnistuu ja saan vihdoin lupauksen ja toivon kannettavakseni.

Ehkä kaikki siirtyy taas tulevaan. Siinä tapauksessa hukutan suruni cavaan ja kuiskuttelen osan taakkaani ystäväni olkapäätä vasten. Ehkä itken ja nauran ja yritän unohtaa. Joka tapauksessa aion pitää hauskaa. Eikä minun tarvitse edes yrittää. Tiedän, että minun on hyvä olla. Että en ole yksin. Ja että pystyn nauramaan, elämään täysillä.

Ehkä matkustan lääkkeet repussani. Sottaan Lugesteroneja hämyisissä vessoissa. Enkä harmittele sitä, en tippaakaan. Juon vissyä ja itken ja nauran. Annan odotuksen ja jännityksen tulla. Annan itselleni luvan uskaltaa luottaa tulevaan.

Onneksi minulla on jotain mukavaa odotettavaa. Hengähdystauko ja pakomatka tahmean kevään keskellä. Olen onnellinen, että sain tällaisen mahdollisuuden. Että lähelläni on ihmisiä, jotka rakastavat minua niin paljon, että haluavat työntää minut lentokoneeseen ja lähettää seikkailemaan, nauttimaan elämästä. Päästämään hetkeksi irti lapsettomuuden murheistani.

torstai 31. tammikuuta 2013

Jos minusta ei olekaan

Voimat on loppu. Olen uupunut. Odotan vain, milloin tämä on ohi.

Tässäkö se oli, unelmatyöni? Eikö minusta ollutkaan siihen? Eikö onnistumiset ja hyvät hetket jaksaneetkaan kantaa kuoppien yli? Luulinko vain itsestäni liikaa?

Jos se tuntuu tältä, ei minusta ole. Jos se tekee näin kipeää, se on liikaa. Jos kuopat ovat näin syviä, minä putoan. Putoan aina pohjaan saakka.

Vai olenko vain väsynyt? Muuten vain väsynyt? Nukunko sen pois ja kaikki on paremmin?

Holtiton itku. Pakokauhu. Se hetki, jolloin en näe pimeydeltä huomista.

Ensimmäistä kertaa en näe huomista. Mitä jos minusta ei olekaan siihen?

keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Alkionsiirtohaave

Alkionsiirto ei onnistunut tässäkään kuussa. Kroppani petti siinä, mikä sen piti osata. Ovulaatiota ei tapahtunutkaan. Jo syksyllä tehty hoitosuunnitelma lääkkeettömästä pakastetun alkion siirrosta saadaan nyt kolmen takaiskun jälkeen unohtaa. Tai tarkalleen ottaen suunnitelma lähes lääkkeettömästä siirrosta, keltarauhashormonia toki mahdollisen siirron jälkeen olisi ollut tiedossa kenties jopa alkuraskauden ultraan asti ja vähän ylikin.

Ja ajatuskin alkuraskaudesta ja sen ultrauksista alkaa lähinnä jo naurattaa. Kun pelkkä alkionsiirtokin tuntuu olevan työn ja tuskan takana. Vuosi sitten kävin ensimmäisen ivf:n suunnittelussa ja monien mutkien jälkeen vuodessa olen lopulta päätynyt tilanteeseen, jossa kohtuuni on päästy hyvistä yrityksistä huolimatta vain yhden kerran siirtämään yksi pieni alkio. Vain yksi alkio, reppana, joka kuoli pois. Vedettiin vessanpöntöstä alas, vaikka sen varaan oli lastattu niin monta hiljaista, varovaista toivetta. Raukka pieni.

Minun raukkani, pieneni.

Huomenna soitan sairaalaan ja kerron tilanteeni. Minulla on yksi kysymys, johon tiedän jo vastauksen. Ensi kuun mahdollisuus alkionsiirtoon menetetään, koska on hiihtoloma. Paikat on kiinni. Sitten lähden itse lomalle. Otan parhaan ystäväni kainalooni ja lennän pois. En lennä kutkuttelevan jännittävästi raskaana. En vasta siirretty alkio mukanani. Kohtuni tulee olemaan tyhjä. Niin tyhjä kuin se on ollut aina ennenkin. Enkä silti ole tottunut sen tyhjyyteen, en hyväksynyt sitä, en vieläkään.

Kaikki tuntuu loittonevan yhä kauemmas. Haaveet ovat kipeinä koko ajan läsnä. Mutta ne alkavat tuntua saavuttamattomilta. Yritän ammentaa jostain voimaa jaksaa jatkaa. Jaksaa odottaa. Teen niin valtavasti töitä itseni ja oman mieleni kanssa, että alan jo kyllästyä. Tunnen itseni usein itsekeskeiseksi ja omaan syliini kääntyneeksi. En jaksa olla kiinnostunut toisista, en siten, miten minä haluaisin. Miten minä oikeasti olisin.

Huomenna soitan sairaalaan ja tiedän jo, miten käy. Silti jokin pieni sisälläni käskee luottamaan vielä. Että ihmeitä tapahtuisi, että se ei olisi liian myöhäistä. Tiedän, että petyn jälleen. Sen kanssa minun on selvittävä. Pettymyksen, jota seuraa uusi pettymys.

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Kiloja

Olen laihtunut puolessatoista kuukaudessa neljä ja puoli kiloa. Melkein jokaisen keinohedelmöityskiloni. Ivf-kiloni. Antiraskauskiloni.

Turposin viime syksyn hoidon myötä kuusi kiloa. Osa hormoneiden vaikutusta. Osa pahaan mieleen syömistä. Nesteiden kertymistä. Hellin itseäni ruualla ja ihan tietoisesti. Päätin, ettei se haittaa.

Tapanani ei ole nykyään juuri vaakaa kuluttaa. Itsenäisyyspäivänä päätin kokeilla, paljon painan. Olin yllättävän painava. Mahani pullotti niinkuin ei ikinä muulloin, toki vähemmän kuin hoitojen tuomien hypereiden myötä. Kohautin olkapäitäni. En juuri välittänyt. Jouluna päätin, että on tullut aika lopettaa syömällä sureminen. Eilen astuin vaakaan, kevyempänä. En ole enää turvonnut, mahdun taas omiin housuihini. Olen tyytyväinen.

Olen purkanut pahaa mieltäni salilla. Kiskonut itku silmässä painoja ylös ja alas. Noussut vatsalihat poltellen istumaan ja takaisin yhä uudelleen ja uudelleen. Ojentanut jalkojani ees-taas. Istunut pyörän selässä ja polkenut niin lujaa kuin ikinä pääsen. Polkenut lyttyyn lapsettomuuden synkkää taakkaani. Hiihtänyt silmät surusta sumeina peikkojani karkuun. Hyppinyt ja pomppinut. Kätkenyt kyyneleeni hikipisaroihin.

Se on ollut yksi turvaköysistäni. Onneksi olen voinut tehdä sen. Edes pieni siivu painolastistani on valunut hikenä viemäriin. Sinne, minne se kuuluukin.

Tänään oli parempi päivä. Tänään havahduin siihen, etten ollut verrannut itseäni muihin kertaakaan. En nieleskellyt lapsettomuuden tuomaa palan tunnetta kurkussa. En joutunut tukahduttamaan kateuden pieniä pistoksia.

Nyt lähden salille, mutta en itkemään. Tänään en lähde, koska pakenen. En, koska turrutan ikävääni. Lähden, koska haluan hikoilla ja nauraa. Lähden, koska tykkään lähteä.

Lähden ja hymyilen mennessäni.

torstai 24. tammikuuta 2013

Pysähdyksissä

Olen jotenkin pysähdyksissä. Kaikki ihmiset ympärillä. Ihmisten äänet. Meteli ja hälinä. Sen keskellä oma sisin. Siellä hiljaisuus. Kuin seisoisin osana pikakelauksella kulkevaa elokuvaa. Itse pysähtyneenä, paikalleen jähmettyneenä. Muut liikkuvat ympärillä, tauotta, hieman liian kovaa vauhtia, hieman liian hälyiseen tahtiin.

Sisälläni olisi nyt niin paljon. Sydän tykyttää rinnassa, se ei meinaa mahtua paikalleen, kun siihen on viime viikkoina pakkautunut niin iso kantamus. Sen kaiken kanssa minun pitää yrittää selvitä. En voi purkaa sitä kellekään. Yritän  iltaisin tutkia sitä, pyöritellä ympäri, lähestyä jokaisesta mahdollisesta suunnasta. Analysoida, tunnustella. Silloin kuitenkin alan aina itkeä. Itkettää nähdä se kaikki, tuntea se kaikki. Elää läpi se kaikki.

Oma mieli on niin solmussa, ettei se tahdo selvitä kaiken tämän uuden taakan kanssa. Kaiken sen kanssa, jota sydämeni on itseensä kerännyt.

Olen oppinut itsestäni paljon uutta. Siitä, mitä minä olen ja siitä, mitä minä en ole. Aina ei vain muista iloita niistä asioista, joihin pystyy ja joita jaksaa. Sen sijaan jään niin kovin helposti kierimään niissä, jotka tekevät päivistäni tahmeita ja raskaita.

Olen selvinnyt kuitenkin aika monesta. Eilen en enää itkenyt. Sain sanottua ääneen ystävälleni, että joka ikinen päivä minä itken, enkä tiedä jaksanko tätä sittenkään ja että olen jo kysynyt neuvoa sen varalta etten jaksakaan. Sen jälkeen itku taukosi. Vain yhdeksi päiväksi, mutta kuitenkin.

Helpotti sanoa se ääneen. Tunnustaa. Että olen väsynyt, enkä välttämättä jaksa.

Se ei silti tasannut vielä sydämen taakkaa. Se sotku minun on selvitettävä ennenkuin se jähmettyy paikalleen. Sitten siitä on jo paljon vaikeampaa päästä eroon.

maanantai 21. tammikuuta 2013

Turta

Oliko se tuuli, joka sai voimallaan silmäni vuotamaan vettä? Joka vihmoi kylmää ilmaa kasvoilleni, herutti kyyneleet valumaan poskilleni.

Oliko se nälkä, joka sai vatsani kouristelemaan? Joka nipisti nahkaani ylhäältä ja alhaalta, sai minut voimaan pahoin.

Oliko se jano, joka sai kurkkuni kuivaksi? Joka pakotti minut nielaisemaan yhä uudelleen ja uudelleen, joka kuristi koko matkan sisältä ulos ja takaisin.

Oliko se liian tiukkaan solmittu kaulahuivi, joka sai rintaani puristumaan möykyn? Vai juoksinko vain liian kovaa? Unohdin hengittää välillä, kokonaan.

Vai oliko se vain joku toinen, jota vahingossa katselin kauempaa? Joku, jonka silmiin paha olo valutti kyyneleet, sai vatsan koskemaan kipeästi, kuristi väkivalloin kurkusta, paloi rintaa pitkin kipuna ylös ja alas.

Sillä enhän se ainakaan minä voinut olla. Tänäänhän minä päätin, etten anna sen enää satuttaa. Tänäänhän olin täysin turta, olin rakentanut suojakseni teräksisen kilven. Tänäänhän minä nostin kilpeni eteeni, kohti sitä, joka tekee minulle kaikkein kipeintä, ottamaan vastaan sen hyökkäykset. Tänäänhän minä olin päättänyt olla vahva.

Tänään minun ei pitänyt antaa sen enää satuttaa. Tänään minun ei pitänyt antaa sen enää saada minua itkemään. Tänään olin jo täysin turta.

perjantai 18. tammikuuta 2013

Raja

Kun tuntuu, että taakka on liian raskas, sitä haluaisi keventää jotenkin. Siitä tahtoisi jakaa palan toiselle, se helpottaisi hieman. Varmasti.

Tänään tuntuu, että luhistun. Minun on paha olla. Rintaa koskee, kurkkua koskee, silmiä koskee, suuta koskee, korviakin koskee. Kaikki se kipu virtaa suoraan sydämestäni, pulppuaa sieltä yli äyräiden, sillä sydän on nyt niin täynnä surua, ettei sinne mahdu pisaraakaan enää.

Nyt tarvitsisin jonkun, jolle jakaa. Olan, johon painaa ikävästä raskas pääni ja jota vasten itkeä tätä oloa pois.

Istun yksin kotona ja varpaitani palelee. Yksin ja minua palelee.

Jossain on raja. Sen olen tiennyt jo kauan. Tänään pelkäsin ensimmäistä kertaa, että mitä jos se raja onkin nyt tulossa vastaan. En ollut valmistautunut. Luulin sen olevan kauempana.

Toivon sen olevan kauempana.

Jos se raja onkin jo tässä, en tiedä mitä minä teen. Mitä ihmettä minä teen?

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Hetkiä

On hetkiä, jolloin unohdan. Tai ehkä en unohda, mutta en tunne sitä päällimmäisenä mielessäni. Hetkiä, jolloin minun ei tarvitse ponnistella pystyäkseni hymyilemään, olemaan luonteva. Jolloin voin olla rennosti, keskittyä täysillä siihen, mitä ikinä olenkaan tekemässä.

Sitten on niitä toisia hetkiä. Käteni on tekemässä jotain ja liike pysähtyy kesken kaiken, kun muistan. Kun lapsettomuus iskee tajuntaani koko voimallaan.

Se huutaa minulle, että saan hetkeksi lainaan vain toisilta, saan olla lämmin ja tarjota läsnäoloani. Mutta omasta saan vain haaveilla.

Sitten tulee se hetki, jolloin ymmärrän. Ymmärrän, mitä ilman olen jäämässä. Silloin haluan vain luovuttaa.

lauantai 12. tammikuuta 2013

Ei meillä ole lapsia

Aina sitä kysytään. Etenkin siinä vaiheessa, kun ikäni tulee puheeksi.

Kolmekymmentä? Ai ihan oikeasti? Luulin sinua nuoremmaksi. No mutta onko sinulla siinä tapauksessa omia lapsia?

Kyllä siihen tottuu. Sitä osaa odottaa. Se roikkuu jo ilmassa ja odottelen vain, että se tipahtaa luokseni. Kuin painava, kulmikas kivi, suoraan vasten tyhjänä ammottavaa syliäni.

Mutta nykyään osaan jo ottaa sen vastaan. En lyhisty sen alle, en päästä sitä repimään itseäni avohaavoille. Otan kiinni tyylikkäästi ja jopa hymyilen.

Ei, ei meillä ole lapsia.

Niin minä sanon. Niin olen sanonut aina. Mutta ennen jatkoin sitä toisin.

Ei meillä ole lapsia. Ei vielä. Vielä me ollaan miehen kanssa vain kaksin.

Niin minä sanoin ennen. Mutta nyt minä sanon sen toisin.

Ei meillä ole lapsia. Me ollaan miehen kanssa ihan kahdestaan.

Niin minä sanon nyt. Ja minä hymyilin tänään sen sanoessani.

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Silmät, kädet ja huulet

Silmät, joista voi lukea ihmisen puhtaimman onnen ja suurimman hämmästyksen. Katse, joka on samaan aikaan ymmyrkäisenä sekä mittaamattomasta ilosta että valtavasta epävarmuudesta.

Kädet, jotka puristavat uutta rintaansa vasten. Tai eivät purista, eivät tietenkään, hyvä että uskaltavat koskettaa. Samaan aikaan niin uskomattoman kömpelöt, mutta silti niin tavattoman hellät.

Huulet, joilla väreilee epäuskoinen hymy. Suu, joka hapuilee sanottavaa, mutta ei sano, ehkä ei löydä, ei tiedä, mitä sanoa. Tyytyy hymyilemään mykkänä onnesta.

Tuore isä, omaan maailmaansa uppoava. Kaikki uutta, jännittävää, pelottavaa. Samaan aikaan kuitenkin niin luonnollista ja onnellista. Odotettu, rakastettu, vihdoin sylissä. Kaikki ulkoinen menettää merkityksensä. Silmät, kädet ja huulet, kaikki olemassa sillä hetkellä vain tuota uutta pientä varten.

Minä harmaana taustalla, sielussani sykkivä pelko siitä, että en ikinä, ikinä milloinkaan tule näkemään omaa miestäni näin. Ei koskaan tuota katsetta hänen silmissään, tuota hellyyttä hänen käsissään, tuota hymyä hänen huulillaan.

Vaikka juuri ne minä hänelle haluaisin antaa.

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Aina vain ulkopuolinen

Tänään olin taas ulkopuolinen. Tunsin, miten minun ympärilläni hohtaa surullinen aura, joka saa syntynsä siitä, että elän tahtomattani ilman lasta. Istuin urheilukatsomossa ystävien ympäröimänä. Heillä oli lapset vierellään, hössötettävänään. Minun mieleni oli musta, enkä halunnut kenenkään näkevän sitä.

Pelkäsin, että paljastan itseni. Että jokainen ilmeeni, jokainen hengitykseni huutaa kaikille pahaa oloani. Kateuttani. Sitä kateutta, jota häpeän. Niitä ivallisia ajatuksia, jotka tahtomattani pääsevät livahtamaan tajuntaani jostain sisimpäni pohjamudista. Niitä ilkeitä ajatuksia, joita en haluaisi kokea, mutta joita en pysty pidättelemäänkään. Pystyn kyllä häätämään ne pois, kun vain keskityn, kun vain autan itseni ajattelemaan niinkuin oikea ystävä toisesta ajattelee. Mutta pienen hetken ajan kateus myrkyttää tajuntani, olemukseni, kaiken.

Minua tarvittiin toisella puolella kenttää. Istuin toimitsijapöydän takana ja katselin heitä. Ihmisiä, joista välitän. Jotka välittävät minusta. Joita kadehdin ja joiden kadehtimisesta tunnen hirveän huonoa omatuntoa. He näyttivät porukalta. Heillä oli jotain yhteistä, jotain, josta olen auttamattomasti ulkopuolella.

Onko se aina näin? Minä istun muualla ja katselen kuinka toiset kaivelevat eväitä ja leluja laukuistaan, jakavat, nauravat, juttelevat. Eivät pysy paikallaan, koska täytyy seurata pienten vipellystä, ihailla miten ovatkaan kasvaneet. Pyörivät ympäri, hymyilevät, kertovat kuulumisiaan, niitä samanlaisia. Minun silmiäni kirvelee.

Kaikki tietävät minun haavani paikan. En usko, että moni tietää, miten kipeä se todella voikaan olla. Mutta tietävät kuitenkin, että se on olemassa. Tunnen olevani vajaa toisten seurassa. Vaikka kaikilla on omat kipeät pisteensä, omani akuutti särky saa minut välillä unohtamaan sen. Mutta yleensä muistan. Että en ole ainoa, johon sattuu.

Mutta tänään sattui niin kauhean kipeästi. Juuri nyt on niin paljon kaikkea, että se tuntuu kipeämmältä kuin joskus toiste. Siksi ulkopuolisuus tuntui pieksevän sieluuni mustat urat. Sellaiset, jotka kateus saastuttaa katkullaan. Nyt haluan vain unohtaa niiden olemassaolon.

Mutta minun silmiäni kirvelee. Olen aina vain ulkopuolinen.

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Pyörrettyjä päätöksiä

Vuosi vaihtui, loma jatkuu. Vielä muutama päivä aikaa tasapainottaa omaa mieltä sellaiseksi, että päivät pienten vauvojen ympäröimänä eivät syö minua aivan loppuun. Että osaisin löytää niistä päivistä sen, mitä varten olen kulkemassa tätä polkuani. Tätä, jonka itse valitsin, vaikka tiesin, etten omia lapsia välttämättä koskaan saa.

Päätökseni jättää pakastetun alkion siirron yritys vasta loppukeväälle piti aikansa ja sitten se hajosi. En minä malta sittenkään. Nyt minulla on varattuna aika ultraan. Sinne on vielä monta viikkoa, mutta se aika on olemassa. Eikä se toki ole tae vielä mistään. Sen olen sentään jo oppinut hedelmöityshoitojen todellisuudesta, että mitään ei voi etukäteen tietää. Että epävarmuus on osa kaikkea.

Tänä aamuna herättyäni soitin ensi töikseni sairaalaan, lapsettomuuspoliklinikalle. Seuraavaksi sänkyyni kömpi pieni tyttö ja alkoi höpöttää. Painautui unisena kainalooni ja silitti poskeani. Se paha olo, jonka puhelu laukaisi, se katosi tuon silityksen myötä. Kun hetken päästä luin ääneen kaninhoito-opasta ja katselin pupujen kuvia kirjan sivuilta, ei pahasta olosta ollut enää jälkeäkään.

Silloin muistin vain sen, miksi jaksan vielä yrittää. Miksi se on sen arvoista. Että viime vuosi oli kipeä ja raskas, mutta tämä vuosi voi muuttaa kaiken.