Sohvatyynyistä rakennetaan maja

Olen saanut elämääni ihanan tytön, nyt jo nelivuotiaan. Pieni lapsi juoksemassa minua kohti kädet ojossa, kiipeämässä syliini, kiljumassa korvaani. Ilmoittamassa aikovansa nukkua seuraavan yön minun vieressäni.

Kääntää kylkeä ja tuhisee. Potkaisee minua vatsaan ja valtaa lähes koko sängynpuolikkaani. Nukkuu kasvoillaan luottavainen tyyneys. On turvassa siinä, minun vieressäni. Tuo minulle turvaa. Vain on ja nukkuu.

Yhdessä rakennetaan maja olohuoneeseen. Sohvatyynyt ovat sitä varten. Mitä minä sohvatyynyillä, jos en voi rakentaa niistä majaa? Menevät ihan hukkaan. Me rakennetaan maja, jonne minä en mahdu. Mutta saan olla katsomassa, kun pieni tyttö väsähtää kesken leikin ja nukahtaa sinne, nukahtaa majaansa.

Kun vieraat ovat poissa, kun kotona ei ole ketään, mitä minä majaa suotta rakentelemaan, en minä sinne mahdu kuitenkaan. Minulla on kotini, kaksi huonetta ja keittiö, lautalattiat ja siniset kaapinovet. En minä enää majaa tarvitse. Mutta tarvitsen jonkun, joka rakentaa majan. Rakentaa majan ja haluaa näyttää sen minulle, haluaa, että ihailen majaa ja hymyilen sille. Haluaa näyttää majan äidilleen. Niinkuin minäkin yhä vielä haluan näyttää omalle äidilleni, jos saan aikaan jotain hienoa, jotain hyvää.

Sohvatyynyt ovat sitä varten, että niistä rakennetaan maja. Muuten ne menevät ihan hukkaan.

Sylini on sitä varten, että siihen kiivetään. Sydämeni on sitä varten, että se saa rakastaa. Käteni ovat sitä varten, että ne voivat halata. Silmäni ovat sitä varten, että ne näkevät lähelle ja kauas. Suuni on sitä varten, että se kuiskaa hyvää yötä. Korvani ovat sitä varten, että ne kuulevat sanan äiti.

Muuten ne menevät ihan hukkaan.