En tahtoisi enää jouluja ilman lasta. Sain juuri viettää melkein viikon rakkaan nelivuotiaan seurassa, mutta nyt hän on taas poissa ja kaikki on liian hiljaista. Kaikki on erilaista, pienempää. Mutta huomenna meitä taas viedään. Huomenna saamme taas mahdollisuuden.
Soitin aamupäivällä klinikalle. Ääni puhelimessa oli lämmin, ystävällinen, siinä oli hymyä. Se ääni sai minutkin taas kääntymään toiveikkuuden puolelle. Huomenna menen käymään, huomenna saamme mahdollisuuden.
Rakas nelivuotias tuli kylään ja riemastui: olimme ostaneet uuden saippuan, punaisen saippuan, joka tuoksuu mansikalta. Hänestä saippua oli ihana, se tuoksui niin hyvältä. Saippua. Kuka muu voi huomata sellaista? Kuka muu voi ilahtua sillä tavalla saippuan vuoksi? Se oli vain saippua. Lapsen kanssa kaikki on suurempaa. Ei ole olemassa vain saippuoita, mikään asia ei ole liian pieni saadakseen kiljaisemaan riemusta. Nyt minäkin näen sen: Meillä on punainen saippua, joka saa kädet tuoksumaan mansikalta. Mikä voisi olla sen ihanampaa?
Ajattelen mennyttä aikaa ja annan itselleni taas mahdollisuuden. Annan luvan toivoa ja odottaa. Annan luvan ilahtua ja pakahtua onnesta, siitä onnesta, jota tunnen, kun vain ajattelenkin uutta mahdollisuutta. Huomenna meillä on mahdollisuus onneen. Huomenna saan mahdollisuuden olla äiti. Ehkä se tapahtuu huomenna. Se voi tapahtua huomenna.
Se voi aivan hyvin tapahtua huomenna.
2 kommenttia:
Tsemppiä!!! Olen hengessä mukana!
Ulriikka kiitos. Taas alkaa jännät viikot... huih.
Lähetä kommentti