Päädyin viikonloppuna yllättäen tilanteeseen, jossa syliini ojennettiin tuttavaperheen parikuukautinen vauva. En ole pidellyt niin pientä lasta sylissäni pitkään aikaan. Pikkuinen katsoi minua syvälle silmiin ja hymyili minulle. Katsoi silmät tuikkien kohti isoja, roikkuvia, värikkäitä korviksiani ja hymyili minulle. Katsoa tapitti vaaleaa tukkaani ja hymyili minulle. Maailma ympäriltäni katosi.
Istuin hälyisessä, meluisessa, haisevassa, tomuisessa liikuntahallissa ja kaikki se katosi. Kaikki tämäkin katosi. Tämä lapsettomuudessa vellominen. En tuntenut pienen pientä hiventäkään katkeruutta, kateutta, surua, vihaa, en mitään negatiivisia tunteita. Hetken aikaa katsoin vain pikkuista silmiin ja annoin hänen hymynsä sulattaa minut täysin.
Vasta myöhemmin ymmärsin, miten tärkeä hetki oli minulle. Sain huomata, että en ole vain se kateellinen, salaa yksin kotona iltaisin itkeskelevä surusilmä, joksi olen pelännyt muuttuneeni. Oli tärkeää huomata, että hyvät asiat ovat edelleen hyviä asioita.
Pienen ihmisen katse ja hymy. Ei siihen muuta tarvita. Muuta ei tarvita.
Minä tarvitsen vain sen. Pienen ihmisen syliini. Kaikki muu järjestyy kyllä. Mutta sen minä tarvitsen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti