tiistai 19. kesäkuuta 2012

Alakuloa

Alkukesä on mennyt aika vaihtelevissa tunnelmissa. Välillä olen täynnä hyvää oloa ja lempeitä tunteita koko maailmaa kohtaan, välillä oloni on hyvinkin yksinäinen ja lohduton. Tuntuu kuin tekisin koko ajan jotakin väärin. Olen esimerkiksi etenkin loppukevään ja pilalle menneen ivf:n aikana syönyt holtittomasti mitä mieleni tekee. Syönyt suruuni. Olen sen verran hoikka, että ruokailutavoistani kertynyt ylimääräinen painolasti ei oikeastaan haittaa, mitä nyt tiukimmat kesähepenet kinnaavat epämiellyttävästi eikä niitä tee siksi mieli käyttää. Henkinen painolasti onkin sitten ehkä jotain ihan muuta.

Epämääräiset ruokailutavat tuntuvat epämiellyttävänä väsymyksen tunteena. Syömistapoihin ja epäterveeseen painonhallintaan liittyvän menneisyyteni takia joudun myös koko ajan olemaan hieman varpaillani sen kanssa, että saisin säännölliset ruokailutavat pidettyä osana elämääni säännöllisen liikunnan ohella. Nyt olen lipsunut tästä ja se lisää ahdistavaa oloani.

Tämä tahmea alakulo, jolla ei ole varsinaista alkua eikä loppua, tämä syö minua sisältäpäin koko ajan. En saa tunteistani enkä ajatuksistani kunnon otetta. Tumma pilvi leijailee jossain lähistölläni ja milloin vain, ihan varoittamatta nauru saattaa muuttua itkuksi. Etenkin silloin, kun olen yksin.

Tuntuu myös, että minulle ei ole oikein tilaa olla oma itseni. Että jotenkin pitäisi olla reippaampi ja luottavaisempi, ettei pitäisi ajatella tätä niin paljon. Että tälle en nyt itse juuri paljoa mahda ja siksi minun täytyisi suunnata voimavarani muualle. Olla enemmän hyödyksi.

Olla parempi ihminen.

Tunnen kuitenkin itseni niin kovin herkäksi ja haavoittuvaiseksi, niin hirveän pieneksi. Toivoisin, että joku oikeasti pitäisi minusta huolta, ottaisi sydämeni käteensä ja silittäisi pahan olon pois.

Olen lukossa. Tiedän, että tarvitsen aikaa ja lempeyttä itseäni kohtaan, minun täytyy antaa itselleni lupa käsitellä tunteitani. Riittämättömyyden tunne on kuitenkin kovin salakavala. Tänään oloni on hajanaisempi kuin aikoihin.

Onneksi on kesä. Onneksi edessä on monta päivää rakkaiden ihmisten lähellä. Kun vielä oppisin rakastamaan itseänikin niin kuin sen ansaitsisin.

lauantai 16. kesäkuuta 2012

Onnellinen

Suomea kiertävä lomaviikko on takana. Takana ihania lapsia. Suloisia, hauskoja, hassuja, villejä, rauhallisia, nauravaisia, höperöitä. Tapasin lomamatkallani aivan huikeita uusia tyyppejä, merkityksellisiä vanhoja ystäviä ja kaikkein tärkeimpänä rakkaan nelivuotiaani (joka tosin kohta on jo viisivuotias).

Kaikki ilo ja riemu saivat kuitenkin pohjavärikseen surun. Surun siitä, miten läheltä sain nähdä lapsiperheiden elämää ja miten tietoinen joudun olemaan siitä, mitä meiltä puuttuu. Miten se kaikki ihana lapsiperheen kesään liittyvä on meille saavuttamattomissa. Miten lapsen riemu kaikesta kesästä on minulle vain sivusta seuraavan mukavan Ainun riemua.

Silti. Olen maailman onnellisin, kun elämässäni on yksi erityisen läheinen lapsi. Yksi niin läheinen, että harva pääsee sille tasolle muiden kuin omien lasten kanssa koskaan. Hän on minulle rakkaampi kuin kukaan. Olen lähdössä juhannuksen jälkeen hoitamaan häntä viikoksi ja kun kerroin tästä suunnitelmasta hänelle, hän ilkamoi ja riemuitsi tulevista uimareissuistamme niin vilpittömästi, että yhtään mitään enempää en voisi keneltäkään odottaa. Vaikka jäisimme ikiajoiksi lapsettomaksi pariskunnaksi, on meillä ikuisesti tämä yksi läheinen perhe: ihana isä, sielunsiskoni äiti ja rakkaista rakkain lapsi.

Olen onnekas. Minulla on mieheni, vanhempani, veljeni, anoppini, appiukkoni, paras ystäväni miehineen ja lapsineen. Heidän kanssaan minun on hyvä olla. En voi sanoa, että enempää en voisi toivoa, mutta tässä on jo niin kovin paljon.

Olen onnellinen.

torstai 7. kesäkuuta 2012

Lapsia

Tulevaan kesälomaviikkooni kuuluu vierailuja paikkoihin, joissa on lapsia. Toisten lapsia. Tunsin, miten ajatus siitä ahdistaa ja sitten alkoi ahdistaa ajatus siitä, että ahdistun lapsista. Tuntuu hirveältä, minähän pidän lapsista. Lapset ovat hauskoja. Nautin leikkimisestä ja hassuttelusta, tykkään heittäytyä, osaan heittäytyä. Ihailen lapsen tapaa ottaa maailma vastaan ja nähdä sen pienten yksityiskohtien suuruus ja olen aina iloinnut tilanteista, joissa saan olla osa tuota maailmaa. Nyt tieto siitä, että edessä on reissuja paikkoihin, joissa on lapsia ja lapsia ja lapsia ahdistaa.

Voi minne minä olen oikein kadonnut? Tämä lapsettomuuteensa tukahtuva kaveri ei ole kiva, haluan sen entisen takaisin. Sen, joka ei ahdistu lapsista. Mutta toisaalta siinä oli muita vikoja. Se ei arvostanut miestään tarpeeksi, tahtoi jättää, jättikin. Se ei arvostanut itseään, istui sohvalla yksin ja pelkäsi. Se ei tiennyt mitä halusi, ei tiennyt mitä osasi, ei tiennyt missä oli ja minne oli menossa. Tämä nykyinen on vahvempi, tämä nykyinen on pehmeämpi. Se näkee hyvän ympärillään ja pitää siitä huolta. Se näkee hyvän itsessään ja antaa sille tilaa.

Niin, elämä muuttuu. En minäkään pysy paikallaan, minä muutun elämän mukana. Ne vaikeudet, joita omassa elämässäni olen kohdannut, ne ovat tehneet sen, mitä olen nyt.

Pidän lapsista edelleen, ehdottomasti. Ehkä minua ahdistaisi vähemmän, jos todella antaisin itselleni luvan tuntea näitä ikäviä tunteita. Jos en yrittäisikään piilottaa sitä, että sieluun sattuu. Jos sanoisin, että se on osa minua, että tällä hetkellä tämä kipu on niin voimakas, etten voi sivuuttaa sitä. Että ihanaa nähdä lapsia, mutta kamalaa. Että silti pidän teistä, pidän heistä, haluan olla tässä ja nyt. Että jos silmiini kohoaa kyynel, en piilota sitä, en estele, en pyydä anteeksi. Minä vain niin kovasti kaipaisin sitä, mikä teillä on, että välillä tekee aivan liian kipeää katsella sitä viereltä.

Minä olen tällainen juuri nyt. Hyvine ja huonoine puolineni. Iloineni ja suruineni. Onnenaiheineni ja sydänsuruineni. En haluaisi kätkeä itseäni, en enää.

Siksi sanon ääneen, että minua ahdistaa. Ahdistaa katsella sitä onnea, mitä voisi olla. Sitä arkea, mistä jään paitsi. Se ei tarkoita, että en välittäisi. Ei. Se tarkoittaa, että minä välitän.

maanantai 4. kesäkuuta 2012

Mitä minulle kuuluu?

Tuntuu siltä, että haluaisin puhua tästä koko ajan. Avata suuni ja päästää valumaan ulos kaikki ne ajatukset ja tunteet, jotka sisälläni myllertävät. Kun joku kysyy, että mitä minulle kuuluu, tekisi mieli päästää kaikki ulos. Koko sekava möykky pois sisältäni.

Mitä minulle kuuluu? Kiitos, hyvää. Kesä on alkanut, sateista juu, ei, en ole töissä. Olen vaihtanut alaa. Opiskelen vielä, edelleen, taas. Kätilöksi. Niin, ihana ammatti. Kovin tärkeä, kyllä. Töitä riittää sitten joskus. Nyt olen väsynyt, lepään, lomailen. Kyllä, paljon opintoja keväällä, kiireinen syksy edessä. Tiukkaa tekee rahallisesti, mutta onneksi mies tukee. Korvaan kaiken sitten, jonain päivänä, myöhemmin, jotenkin. Hyvää kuuluu, kyllä. Ei, en ole raskaana, se on turvotusta. Niin, olenhan minä pitkä ja hoikka, kiitos, joo onnellinen minä, ymmärrän, niin kovin helposti silloin näkyy, jos vatsaa turvottaa. Ohut mekkonikin vääristää, ei se mitään, en ota pahalla.

Mitä minulle kuuluu? Kuuntele minua. Ota minut syliin. Halaa lujasti. Silitä tukkaani. Pidä kiinni, purista lujempaa. Niin, että olen melkein liian lähellä. Että tunnen olevani turvassa. Että kuulet, kuinka sydämeni lyö. Se lyö lapsettomuuden lyöntejä. Pidä kiinni vielä, pienen aikaa. Hengitä hetki kanssani samaan tahtiin. Tunne, miten sisäänhengittäessä lapsettomuus puskee vastaan, miten uloshengittäessä se ei suostu lähtemään. Miten hengitys kulkee, ilmaa menee sisään ja ulos, sisään ja ulos. Mutta lapsettomuus jää. Se ei kulje, se jää.

Mitä minulle kuuluu? Puolen vuoden sisään neljä keinohedelmöitystä. Viimeisin, koeputkihedelmöitys, se jäi torsoksi. Elimistöni ei kestänyt. Nyt kroppani vasta palautuu, siksi vatsani on turvonnut. Olisitpa nähnyt viikko sitten, tämä on pientä sen rinnalla. Pelkään niin kovasti. Ja olen muuttunut. Kadehdin toisten vauvoja, lapsia, onnellisia perheitä, merkityksellisiä viikonloppuja, kotiin sidottuja perjantai-iltoja. En tunnista itseäni, en se ole minä. Minä en ole kateellinen surkimus. Olen iloinen, nauravainen, ystävällinen. Minusta tykkäävät kaikki, koska jaksan kuunnella mitä he sanovat, jaksan kuunnella ja katsoa silmiin ja hymyillä. Osaan hymyillä ja nyökätä oikeassa kohdassa. Osaan sen, koska minua kiinnostaa, koska aidosti haluan kuulla toisten elämästä, tietää kuulumisia, tarinoita, tunteita, suunnitelmia.

Mitä minulle kuuluu? Olen kateellinen ja vaivun luvattoman herkästi omiin ajatuksiini. Hymyillessäni olisin kaunis. Muuten en ole. Olen vain totisen näköinen, vihainen, ylpeä. Se ei voisi olla enempää väärin kuviteltu, se on ylimielisesti ja ylimalkaisesti tulkittu. Se on väärin. Olen vain niin kauhean surullinen ja haluaisin kertoa tästä jollekin. Miltä tämä oikeasti tuntuu. Se, miten olen muuttunut kateelliseksi. Miten lapsiperheidylli ällöttää minua. Omahyväiset äidit, paskantärkeät isät ja niiden huonosti käyttäytyvät hemmotellut kakarat. En ole yksi heistä, enkä haluakaan olla. Pitäkää kloonatut omakotitalonne, pitäkää sohvaryhmänne, kaasugrillinne, tylsät puiset terassinne. Pitäkää ruohonleikkurinne, pihakeinunne, rantalelunne ja nurmella lojuvat ämpärinne ja lapionne ja kaikenkirjavat pallonne. Pitäkää loputtoman puuduttavat lapsiperhekeskustelunne, turhanpäiväiset jauhamiset nukkuma-ajoista ja kesäsuunnitelmista, automatkoista ja uimarannoista, korvatulehduksista ja jäätelön hinnoista. Kun ei teillä mitään muutakaan sanottavaa toisillenne ole ja minä olen teille näkymätön.

Mitä minulle kuuluu? Anteeksi. Olen sekaisin surusta. Ota minut syliin ja hengitä kanssani samaan tahtiin. Silitä hiuksiani ja sano, että kaikki järjestyy kyllä. Että kaikki menee hyvin, älä pelkää. Että tämä on nyt tätä, mutta kohta se on jo mennyttä, kohta kaikki on toisin. Että ei tarvitse pelätä. Kuuntele minua, kuuntele kun kerron. Miten en ole menettänyt mitään ja olen menettänyt kaiken.