Kohtuani polttaa. Kuin pieni liekki kärventäisi sisimpääni. Menen välillä kivusta kaksinkerroin. Näen itseni peilistä ja pelästyn. Katseessani läikkyy hätä.
Yritän vakuuttaa itselleni, että älä pelkää. Että tämä on nyt hyvä merkki. Oikein hyvä merkki. Että alkio se vain on kiinnittynyt paikalleen. Sinne, mihin se on ollut matkalla jo niin monta vuotta. Sisälläni heräilee lapseni, jota olen kaivannut ja joka vain on odottanut juuri oikeaa hetkeä tulla luokseni. Matka on ollut pitkä, mutta nyt on tullut aika.
En ole koskaan kärsinyt kuukautiskivuista. En tuntenut ovulaatioita. En mitään. Kroppani on toiminut aina moitteettomasti ja lähes kellon tarkkuudella ja ilmeisen hyvin. Mitä nyt on ollut vaikeuksissa sen tärkeimmän vaiheen kanssa. Viime kuussa kipu oli kuitenkin niin kova, että se löi jalat altani. Kuin kohtuni olisi yrittänyt kääntyä ympäri ja valua tiehensä. Tipahtaa keskelle katua ja sulautua märkään asfalttiin. Lääkäri sanoi, että se johtui varmaan vain hormonilääkityksestäni. Ei sen kummempaa, ihan normaalia, ei hätää. Paitsi että minusta se ei ollut normaalia ollenkaan. Ja minulla on hätä.
Sille samalle tämä voi olla alkua. Tai sitten alkua uudelle elämälle. Vielä en voi tietää, mutta tahdon ajatella toiveikkaasti. Ajatella, että lapseni on matkalla luokseni. Näitä päiviähän minä olin odottanutkin. Ja luvannut itselleni, että nyt saan innostua. Pettymys tulee sitten jos on tullakseen. Tekisi mieli sanoa, että luultavasti tulee, mutta kiellän itseäni. Minun täytyy voida iloita. Vaikka sitten iloitsisinkin tyhjästä.
En pysty keskittymään mihinkään. Tunnen poltteen kohdussani, enkä tiedä, mitä se on. En tiedä, haluanko edes tietää. En tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Sisälläni kasvaa hätä.
Yhtäkkiä tunnenkin päinvastoin kuin viikko sitten. Tunnen olevani aivan yksin.
Yhä minua pelottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti