Millainen olisi joulu lapsen kanssa? Erilainen. Sehän on selvää. Hauskempi. Siitä olen myös ihan varma. Merkityksellisempi. Se, miten lapsi suhtautuu jouluun on jotain sellaista, mihin ei aikuinen pysty. Kaikki se malttamattomuus ja kihelmöinti ja jännityksen purkautuminen. Ei sellaista ole olemassakaan ilman lapsia.
Lapset tekevät joulun. Niin se menee minun ajatuksissani. Jos alkaa olla tämän ikäinen kuin olen ja tahattomasti lapseton, niin ei sitä voi olla pyörittelemättä mielessään. Lapsettomuuttaan. Ja taas se vyöryy yli ja peittää muun alleen. Viime jouluna en vielä surrut tätä näin, en keskittynyt ajattelemaan sitä, mitä minulta puuttuu. Silloin elin sitä, mikä minulla on. Mutta nyt jokin on muuttunut. Minä olen muuttunut.
En voi olla ajattelematta. Ajatukset kasaavat kipeän palan sydämeeni. Miltäköhän mahtaa tuntua antaa ensimmäistä kertaa joululahja omalle lapselleen? Saankohan joskus vielä tietää? Miltä tuntuisi kutoa pikkuruinen sukkapari toisensa perään ja sujauttaa ne oman lapsen varpaita lämmittämään? Sytyttää kynttilä ja varoa liekkiä, tuijottaa yhdessä lepattavaan tuleen, silmät suurina, ihmetellen. Ja pitää koko ajan huolta siitä, että varotaan ihmeellistä liekkiä. Miltä se oikein tuntuu?
En ole kadottanut mielikuvitustani kasvaessani. Voin vieläkin nähdä puun takaa kurkistavan tontun. Voin vieläkin nähdä mielessäni kaikki metsän eläimet viettämässä yhteistä joulua. Nautin yhtä paljon kuin ennenkin siitä, kun piirrän joulukorteiksi ikioman mielikuvitusmaailmani ja saan jakaa palan itseäni läheisilleni.
Mutta minä olen myös muuttunut. Silmäkulmaani on kasvanut pysyvä kyynel. Ja sydämeeni korventava kaipuu saada tietää. Saada tietää, millaista olisi viettää ensimmäinen yhteinen joulu oman lapseni kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti