Toivo on kummallinen asia. Outo piirre ihmisessä, outo piirre minussa. Vaikka kuinka monta kertaa olisi saanut turpaansa odotettuaan turhaan jotain, jotain mitä kaipaa niin lujasti kuin sydän vain voi kaivata, silti pettymys ei iskekään maahan asti. Vaikka siltä aluksi tuntuisikin.
Nyt on kulunut 11 päivää viimeisimmästä lastentekemisoperaatiosta. Noin kuukausi sitten elin näitä samoja päiviä, elin innokkaana vain pettyäkseni kohta taas uudestaan, pettyäkseni kipeästi ja karvaasti. Noin kuukausi sitten päätin, että tämä sai olla viimeinen kerta, kun toivon tältä asialta mitään. Että jatkan toki yrittämistä, mutten enää anna itseni toivoa niin kovasti, turhaahan se vain on. Miksi suotta antaa sisimpänsä hajota kerta toisensa jälkeen, ihan turhaan?
Ihmisen mieli on kuitenkin ihmeellinen. Armollinen ja anteeksiantava. Olen unohtanut täysin sen, mitä tunsin silloin. Olen antanut itselleni anteeksi kaikki epätoivoiset ajatukseni. Toivo ei ole turhaa. Se, mitä käyn läpi juuri nyt ei ole turhaa. Elämäni muuttuminen kuukauden sykleissä kulkevaksi pettymysten sarjaksi ei ole turhaa. Sillä toivo kiipeää aina lopulta takaisin matkaani. Vaikka olisin töninyt sen kauaksi minusta, potkinut tiehensä ja kiroillen sylkäissyt perään, se ei luovuta. Toivo pitää minusta huolta.
Toivo pitää minut kiinni tässä elämässä. Toivo pitää minut minuna. Toivo on täällä taas ja se kantaa minut seuraavaan päivään. Ja se kuiskaa hiljaa korvaani, että vaikka seuraava pettymys saattaa olla jo ihan tuossa oven takana, se ei haittaa. Sillä toivo ei jätä minua koskaan.
Olen toiveikas. Olen innoissani. Mietin nimiä tälle tulevalle lapselle. Päätän aiemmasta pinttymästäni poiketen, että saakoot mieheni sukunimen, onhan se toki parempi kuin omani. Tiedän lasketun ajan. Annan mennä. Päästän surusta ja epätoivosta irti ja annan mennä.
Olen onnellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti