torstai 31. toukokuuta 2012

Minä selvisin

Eilen pakotin ensimmäistä kertaa housut jalkaani. Aloin kyllästyä mekoissa liihottamiseen ja sukkahousujen rullaamiseen turvonneen mahan alapuolelle. Ajoin polkupyörällä ilman, että tärinä ja teiden muhkurat tuntuivat kipeinä viiltoina rääkätyssä munasoluhautomossani. Pinkeys hellittää, kipu hellittää, paha mieli hellittää.

Minä selvisin.

Kävin psykologin luona. Hän todella auttoi punnitsemaan tilannettani ja sitä, mitä minun täytyy ottaa huomioon tämän kaiken keskellä. Parisuhde ja tämän vaikutukset siihen. Niin positiiviset kuin negatiivisetkin. Se, miten minun on opittava pikkuhiljaa avautumaan, kertomaan tunteistani kaikkein lähimmälleni, kertomaan, mitä minä tarvitsen ja toivon ja odotan. Että yli kymmenen vuoden jälkeenkään en voi olettaa toisen osaavan lukea ajatuksiani. Vaikka toinen on siinä vierellä, me emme välttämättä kohtaa. Meidän molempien on tehtävä se työ ja nähtävä se vaiva. Ojennettava kätemme toista kohti, avattava sydämemme, heittäydyttävä tähän suhteeseen.

Minun pitää myös muistaa antaa itselleni lupa levätä. Ihminen tarvitsee sisäistä rauhaa. Sitä, ettei koko ajan vaella mielessään tekemättömiin töihin, menetettyihin tilaisuuksiin, menneisiin virheisiin ja tuleviin murheisiin. Tämä hetki, tässä näin, tämä on minua varten. Psykologi antoi minulle luvan luovuttaa. Hän sanoi ääneen, ettei kenenkään ole pakko jaksaa tällaista, jos se ei tunnu hyvältä, jos se tekee liian kipeää. Vihdoin tiesin varmaksi sen, että minä jaksan vielä. En ole antanut periksi. Olen vahva.

Poljin uupuneena kotiin ja nukuin monta tuntia. Heräsin jynssäämään ikkunoita ja annoin ajatusteni harhailla. Ajattelin tätä viimeistä vuotta, sitä edeltäneitäkin. Sitä, että olen minä kuitenkin päässyt aika pitkälle.

Ja sitä miten paljon hyvää elämässä on. Yhtenä hyvänä mieheni. Tuossa hän olisi, ihan vieressä. Kaikki olisi meille mahdollista. Kunhan me osaisimme käyttää nämä hetket oikein. Toivon, että osaisimme. Meillä on kaikki mahdollisuudet onnistua.

Ainakin minä rakastan häntä. Ainakin minä haluan olla kokonaan hänen, haluan uskaltaa turvautua häneen, haluan oppia tukemaan häntä. Nyt me olemme kahdestaan. Se on paljon enemmän kuin ymmärränkään.

7 kommenttia:

Ulla kirjoitti...

Ihanaa, että oivalsit <3 Tästä nousi varovainen hymy huulille, ettet ole luovuttanut. Kiitos :)

Ainu kirjoitti...

Kiitos ittellesi Ulmai. <3 Teki tosiaan hyvää jutella tuon psykologin kanssa ja saada ajatuksia pois pelkästä märehtimisestä ja murehtimisesta. On tässä kuitenkin vielä paljon mahdollisuuksia jälellä. Kävin tänään urheilemassa ensimmäistä kertaa varovaisesti ja sekin tuntui hyvältä. On taas iloinen mieli ja hymyilyttää itseänkin. :)

Kaipaava kirjoitti...

Tästä päivityksestä tuli minullekin hyvä mieli. :) Ihanaa viikonloppua!

Ina kirjoitti...

Kiitos kuulumisista, olipa mukava kuulla! Olen huojentunut, että fyysisesti olosi on helpottanut. Kirjoitit taas niin viisaita sanoja. Erityisen iloinen olen tuosta oman vahvuutesi löytämisestä.

Ainu kirjoitti...

Kaipaava ihanaa viikonloppua sullekin! Kiva jos joskus saa hyvää mieltäkin jaeltua eteenpäin. :)

Kiitos Ina. On tosiaan kiva tunne mahtua taas ihan farkkuihinkin. Vähänhän nuo tuosta mahan seudulta kinnaa, mutta sillä saattaa olla tekemistä myös tämän menneen kuukauden estottoman suklaallamässäilyn kanssa. Ei ihan pelkkää munarakkulanesteturvotusta. :D Mutta lohtusuklaa saa nyt tältä erää riittää ja vaihtua lohtu-urheiluun.

Odotellen kirjoitti...

Tulipa hyvä mieli tästä kirjoituksesta. Olet levollisen mielen ansainnut.
Jäin itsekin miettimään omia hyviä asioitani, ennen kaikkea juurikin Miestä. Pitääpä muistaa kertoa arvostuksesta.

Ainu kirjoitti...

Kiva kuulla Odotellen tuollaista. Pitää muistaa tosiaan kertoa, että toinen on tärkeä ja että huomaa toisen merkityksen. Se jää niin helposti sanomatta.