Minun tarinani

Piipahdin tänään taas kirpputorilla. Lähin sijaitsee tuossa ihan kulman takana ja se on suosikkini monista. Kaikki myynnissä oleva on kauniisti esillä, tavara on siistiä ja hyvää. Elämää nähnyttä, mutta ehjää.

Kirpputoriretkelläni oli taka-ajatus. Välillä on ollut hetkiä, jolloin pelkkä vauvan sukka on tehnyt kipeää. Eilen alkoi tulevan hoidon ennakkolääkitys ja siksi halusin kokeilla, miltä vauvanvaatteet tuntuvat minusta juuri nyt. Ne selvästi itsetehdynoloiset, ne lähes uudenveroiset, ne monen monta kertaa pestyt ja usean lapsen päällä kierrätetyt.

Ei tuntunut pahalta. Hymyilytti vain. Niiden vaatteiden takana on niin monta erilaista elämää. Tarinoita, joita en tule koskaan kuulemaan, mutta joita voin yrittää aistia hyllyjen äärellä. Minullakin on oma tarinani kerrottavanani. Tähän mennessä on jo tapahtunut niin paljon, tulevaisuudesta en voi tietää varmaksi vielä mitään. Se on minun tarinani, minun ikiomani. Sellaisena arvokas.

Ehkä jonain päivänä saan kantaa tuonne kirpputorille pieniä vaatteita, ehkä.  Minä toivon, että omaan tarinaani kuuluisi luku, jossa kittanoiksi jääneitä haalareita viikataan kassiin ja kannetaan kiertoon, ojennetaan seuraavalle, minun pikkuistani pienemmälle. Niissä vaatteissa olisi paljon rakkautta, ne olisi hankittu lapselleni rakkaudella, ne olisi puettu lapseni ylle rakkaudella ja ne annettaisiin seuraavalle lapselle rakkaudella.

Minun tarinaani kuuluu lapsettomuus. Se on osa minun elämääni, osa minua. Se on naarmuttanut jälkensä ihooni, jäljet, jotka eivät koskaan tule kokonaan haalistumaan. Mutta voin oppia hyväksymään naarmuni. Osa on muistoja kauniista hetkistä, osa tekee loppuun asti kipeää. Yhdessä ne tekevät minun tarinastani minun omani. Niiden kanssa elän tämän elämän. Minun elämäni, minun tarinani.

Lintu

Eilen lintu lensi ikkunaan. Pieni räjähdys ja harmaata untuvaa.

Hirveä hätä. Syntymättömiksi jääneet haavelapseni. Kohti kuolemaansa lentävä lintu. Vain ohut henkäys ja ne sekoittuivat yhdeksi ja samaksi, toisen elämä riippui toisesta, kaipuuni kietoutui lintuun. Lintu ei saa kuolla, sen on pakko elää. Mitä teen ilman lintua, miten voin edes hengittää? Hentoa harmaata untuvaa ikkunassa, kauan kaivattu lapseni, syntymätön.

Sydän takoen syöksyin ulos. Ei lintua. Siirsin varoen lehtiä ja kuolleita päivänkakkaroita. Ei lintua. Haroin paljain sormin kosteaa perennaa. Ei lintua.

Möykky sisälläni halkesi. Vyöryi tulikuumina kyyneleinä poskilleni. Ryöppysi ulos, salpasi hengitykseni. Jalat pettivät alta ja minä itkin. Syntymättömät lapseni, haaveeni.

Eilen lintu lensi ikkunaan. Minä itkin.

Kestän sen

Ensi tiistaina alkaa matka kohti uutta ivf:ää. Näillä näkymin, koska kaikkihan menee tällä kertaa hyvin, munasolupunktio ja alkionsiirto tehdään syyskuun viimeisellä viikolla. Koko syyskuu tulee siis kulumaan leppoisissa koeputkihedelmöitysmerkeissä. Ja siihen päälle toki vielä pieni Lugesteron-kuuri. Kauan kaivatun lapseni laskettu aika osuu kutakuinkin tulevan kesän korvalle. Syntymäpäivälahjakseni.

Vakavasti tulevaa hoitoa ajatellessa päällimmäisenä on juuri nyt tieto siitä, että tällä kertaa yksi stressinpaikka jää pois. Tulevat kuukautiset, joiden alkamisesta hoito virallisesti alkaa, siirretään alkamaan melko tarkkaan ennalta päätettynä päivänä. Minun ei siis tarvitse kylmä hiki otsalla odotella, että menkat alkaisivat epävarmojen laskeskelujen mukaisesti, vaan niitä siirretään suosiolla alkamaan hieman myöhemmin. Tämä sopii minulle todella hyvin, vaikka toki tarkoittaakin ensiviikolla alkavaa kolmenkymmenen ylimääräisen hormonipillerin kakomista kurkusta alas. Mutta kestän sen kyllä.

Koska viime hoidossa kehoni reagoi turhan ärhäkästi lääkeannoksiin, tämä yrityskerta aloitetaan hellemmin. Se tarkoittaa kohdallani osittain takaisin clomeihin siirtymistä, mikä taas toisaalta tuntuu melko vastenmieliseltä, sillä juuri clomeista olen kärsinyt voimakkaimmat sivuoireet kuuman kosteine aaltoineen ja häiritsevine huimailuineen. Mutta kestän sen kyllä.

Tällä kertaa tiedostan, että hoidon aloittaminen ei tarkoita alkionsiirtoon pääsemistä, raskaudesta puhumattakaan. Tiedostan, että etukäteen emme voi tietää, miten kehoni mihinkin reagoi. Tämäkin yritys on vain pimeässä haparoivaa tunnustelua, me kokeilemme, sopisiko tämä minulle edellistä paremmin. Mitään takeita siitä ei ole. Mutta kestän sen kyllä.

Lisäksi pelkään lääkitystä, pelkään punktiota ja pelkään jatkuvassa epävarmuudessa tarpomista. Mutta kestän sen kaiken, kestän tämän kaiken. Sillä se, mitä tällä tavoitellaan, on minulle tärkeintä maailmassa ja olen valmis tekemään sen eteen paljon. Olen luvannut itselleni jaksaa. Ja olen valmis kestämään sen eteen tämän kaiken.

Päivä kerrallaan minä kestän sen kyllä.

Hoitoroinaa

Kävin tänään läpi edellisen, keskeytetyn ivf-hoidon jäljiltä kaappiin sullomani läjän. Kansion, jonka välissä on kaikki reseptini ja hoitosuostumus. Käytettyjä reseptejä, väärä resepti, turha resepti. Gonal-f -kynä, jossa on pieni liraus ylijäänyttä lääkettä. Käyttökelvoton kynä, joka minun pitäisi palauttaa apteekkiin hävitettäväksi, mutta jonka olen jostain syystä vielä säästänyt. Muoviastia, joka on täynnä käytettyjä neuloja. Jääkaapissa piileskelee kaksi pakkausta Pregnyliä, ovat olleet siellä koko kesän ja olen parhaani mukaan yrittänyt olla huomaamatta niiden olemassaoloa. Turhaksi jääneet Pregnylin sekoittelua varten hankitut ruiskut ja isot neulat ja pienet neulat. Kaksi käyttämätöntä Orgalutrania. Läjä steriilejä neuloja ja pehmeitä lappusia. Gonal-f:n tutuksi käynyt pistävä haju. Hirveän Clomifenin viisi viimeistä pilleriä, viisi pirullista lääkettä, jotka irvailevat minulle purkistaan. Viisi punertavaa pyörylää, jotka luulin jo saavani unohtaa lopullisesti. Jotka saavat minut voimaan huonosti, niin paljon huonommin kuin mitkään muut hormonit ovat saaneet. Jotka otetaan mukaan uuteen hoitoon, joita kokeillaan taas, uudelleen, kuitenkin.

Huomenna menen sairaalaan, jossa käydään läpi tuleva hoitoyritys. Yritys. En uskalla edes ajatella sitä muuten. Yritys, joka voi mennä niin monella tavalla säpäleiksi.

Kaiken hoitoroinan esiinkaivaminen teki oloni tukalaksi. Tuttu ontto tyhjä olo sydämen tienoilla, tuttu palan tunne rinnassa, tuttu kirvely silmäkulmassa. Tuttu epäreiluuden tunne, äänetön kapinointi sitä vastaan, että miksi juuri minulle käy näin. Tuttu piileskelevä pakokauhun alku, se tunne, etten minä selviä tästä. Syvä inho lääkkeitä kohtaan. Pelko tulevia mahdollisia epäonnistumisia ajatellessa. Tieto siitä, miten epävarmaa tämä kaikki on.

Ja tämä yksinäisyyden tunne. Miten minä haluaisinkaan painautua lämpimään syliin ja itkeä tämän sisuksia jäytävän yksinäisyyden pois, huutaa ja parkua hysteerisesti niin kauan ja niin kovaa, että lopulta sen olisi pakko helpottaa.

Mutta en minä voi, en minä osaa. Eikä se helpota.

Pieni viaton töppönen

Eilispäivä herätti aika voimakkaita tunteita. Kun tajuntaan asti on painunut viimein kunnolla se, että kaikki ivf-hoitoon liittyvä sekamelska on tässä ihan käsillä, en ole oikein saanut ajatuksiani keskittymään mihinkään muuhun.

Alkoi tuntua siltä, että minun on pakko tehdä jotain nyt heti. Joku ele itselleni. Kädenojennukseksi, olalletaputukseksi. Kannustukseksi jaksaa. Osoittaakseni itselleni, että minä luotan. Että jaksan vielä yrittää.

Kaivelin esille vauvalankoja. Niitä, joita ostin taannoin neuloakseni ystävän vauvalle. Niitä lankoja, joista piti tulla villatakki, mutta joihin pyyhin vain katkerat kyyneleeni. Niitä lankoja, jotka lopulta polttivat sormiani, tuntuivat käsissäni terävältä lasivillalta. Jotka minun piti piilottaa vaatekaapin perimmäiseen nurkkaan.

Ne ovat muuttuneet. Ne ovat niin pehmeitä kuin ne pehmeiksi on tehtykin. Niin pehmeitä ja suloisia kuin ne olivat ostaessanikin. Ne eivät muista enää sitä, miten surullisia ne olivat, miten syvästi ne minua loukkasivat, miten saivat minut itkemään.

Pyörittelin lankoja käsissäni. Uskaltaisikohan sitä? Pieni töppönen, mitä haittaa siitä olisi? Viaton tossu, eihän se ole kellekään koskaan mitään pahaa tehnyt.

Untuvainen villalanka, niin pehmeä ihoani vasten. Suljen silmät ja kuuntelen hengitystäni. Tunnen sydämeni lyövän hieman lujempaa kuin äsken. Pieni viaton töppönen, ei kai se voi minua satuttaa.

Uusi mahdollisuus

Me saamme sen. Uuden yrityksen. Heti kohta. Ihan pian. Voi miten minua alkoi taas jännittää.

Tänä aamuna sain sovittua meitä hoitavan sairaalan kanssa tulevat kuviot. Minua kohtaan oltiin todella ymmärtäväisiä ja rauhoittelevia. Vaikka vastaanottoajat tuntuivat olevan kiven alla, minulle kaivettiin silti tilaa. Parin viikon päästä istumme uuteen ivf-suunnitteluun, saamme uudet lääkkeet ja uuden hoitosuunnitelman. Uutta toivoa ja uutta odotusta. Me voimme onnistua.

Olen niin onnellinen. Ja innoissani. Jännitys kipristelee vatsanpohjassani. Meitä viedään eteenpäin, saamme uuden mahdollisuuden ja uutta tietoa meidän ongelmistamme. Kaikki kääntyy vielä hyväksi.

Uusi hoito alkaa syyskuussa. Nyt on elokuu. Syyskuu on tuossa noin, ihan vieressä, ihan lähellä. Toukokuun pettymys ja suru loittonevat koko ajan. Toukokuun aiheuttama väkevä pelko menettää koko ajan voimiaan, se heikkenee ja haalistuu, lakkaa hallitsemasta tunteitani, antaa tilaa toivolle ja innokkuudelle.

Ehkä tällä kertaa kaikki menee hyvin. Ihan oikeasti kaikki voi mennä hyvin. On meidän vuoromme yrittää ja meidän vuoromme saada mahdollisuus onnistua.

Hymyilen.

Kohtuutonta

Jonotin tänään puhelimessa yli kolme tuntia. Pimpelipompeli-huttua ja väliin ilmoitus siitä, miten puheluuni vastataan ihan pian. Yli kolme tuntia.

Jotenkin se oli minulle juuri nyt liikaa, vaikka osasin varautua siihen. Että ei edes vastata. Olisin vain halunnut kertoa, ettei ihmeitä tapahtunut kesän aikana, että elokuun menkat alkoivat juuri ja soitin, koska minun käskettiin soittaa silloin. Että haluaisin kuulla, pitäähän syyskuuksi luvattu hoito yhä paikkansa. Että minua ei ole unohdettu, ei kiilattu, ei sysätty syrjään. Että pelkään niin kovasti kaiken menevän taas pieleen niin kuin viimeksikin meni. Että saisin ajan lääkärille, mahdollisimman pian. Että pääsisin kuulemaan, millaisella hakuammunnalla hormoneita tällä kertaa kehooni syötetään.

Kun en minä haluaisi enää mitään hormoneita. Ne tuntuvat siltä kuin iskisin itseeni myrkkyä. Niistä tulee huono olo ja paha mieli ja ne herättävät minussa turhanpäiväisiä kuvitelmia. Vievät yöuneni ja liikuntakykyni ja ulkonäköni ja mielenrauhani. Muuttavat minut joksikin muuksi, laittavat minut seuraamaan sivusta omaa elämääni. Mutta minulla ei taida olla vaihtoehtoja, sillä vielä en ole valmis luovuttamaan.

Lopulta suljin puhelimen. Yli kolme tuntia muuttui kohtuuttomaksi. Tulin huonolle tuulelle ja pahoitin mieleni.

Eikä se ole kenenkään vika. Se vain on sellaista.

Viikon myöhässä

Ei ylitsepursuilevaa surua. Ei dramaattisia kyyneleitä. Ei mitään suuria eleitä. Vain sydäntä kalvava haikeus. Pieni pisto tai nopea terävä viilto, yksi väliin jäänyt sydämen lyönti, syvä hengitys sisään ja puhallus ulos. Maailma ei enää pysähdy.

Viikon myöhässä. En itseasiassa ole ollut ollenkaan varma siitä, onko tavallisen raskauden mahdollisuutta olemassakaan. Sen varaan en ole ainakaan pitkään aikaan enää mitään laskenut. Mutta viikko on jo aika, jolloin haaveajatukset ehtivät herätä. Kaksi päivää hymyilin. Hymyilin itselleni, että miten minä olinkin saattanut jo menettää luottamukseni, että onhan se tietenkin mahdollista. Mahdollista meille ihan siinä missä se on mahdollista kelle tahansa muullekin.

Paitsi se ei ole. Tänä aamuna muistin sen. Ei se ole mahdollista meille. Muille ehkä, muille kyllä, suunniteltuna, vahingossa, iloisena yllätyksenä. Meille ehkä muutama toiveikas päivä. Meille ei oikeasti yhtään mitään.

Se tuntuu niin tutulta, tämä suru. Niin tutulta, ettei se enää iske yllättäen päin kasvoja. Siihen on jo niin tottunut. Suru on pohjatunne kaikessa, joka päivä. Joka päivä, kun muistan, että olen lapseton tahtomattani. Aina, kun muistan sen, olen surullinen. Siksi konkreettinen muistutus ei juuri tuota lisää tuskaa.

Minä, Ainu, haluan lapsen. Minä, Ainu, olen lapseton. Eilen, tänään ja huomenna. Siinä minun taakkani, siinä minun suruni.

Se vaan tuntuu niin hirveän haikealta. Ja yksinäiseltä.

Ja epäreilulta.

Hetki ennen kuin kerron

Jokainen eiliseksi vaihtuva päivä, jokainen menneisyyteen jäävä tunti, jokainen loppuun kulunut minuutti. Jokainen niistä on vienyt minua hivenen pidemmälle. Hetki hetkeltä olen saanut tuntea edes hippusen verran edellistä hetkeä enemmän jotain kutkuttavaa, jotain vatsanpohjaa kipristävää. Pienen palan saavuttamatonta onnea.

Olen toistellut itselleni, että enää en odota mitään. En toivo turhia. En pety enää koskaan. Pötypuhetta. Juuri nyt olen lähes raskaana, niin raskaana kuin vain voin haavemaailmassani olla. Koskaan en ole päässyt näin pitkälle. Siihen, että viikko sitten jotain olisi jo voinut tapahtua. Tai sitten eilen. Viimeistään eilen. Ihan varmasti viimeistään eilen.

En ole tehnyt raskaustestiä, oikeasti vielä ei kannattaisikaan. Mutta olen näyttänyt itselleni, että olen ollut väärässä. Että vaikka toivoa ei tuntuisi olevan jäljellä pisaran vertaa, pystyn silti ammentamaan sitä jostain sisimmästäni. Pystyn antamaan itselleni luvan kuiskata ääneen. Mitä jos sittenkin? Voisiko olla?

Kovin pitkälle en kuitenkaan uskalla haaveilla. En sen pidemmälle kuin siihen hetkeen, jolloin kävelisin mieheni luokse - ei, en minä kävelisi, minä juoksisin - juoksisin mukanani se yksi ainoa asia, jonka olen halunnut hänelle jo niin kauan kertoa. Sen pidemmälle en ole uskaltanut haaveitani päästää. Vain siihen hetkeen, joka on juuri ennen. Siihen hetkeen, kun juoksisin miestäni kohti, maailman kauneimmat sanat sylissäni, sanat valmiina ryöppyämään hänen sydäntänsä vasten.

Jo pelkkä unelma siitä hetkestä ennen kuin kerron, jo se yksin saa sieluni pakahtumaan. Miten en voi mitenkään enää uskaltaa piirtää piiruakaan pidemmälle näitä kauniita kuvia. En uskalla rakentaa liikaa, etten joudu kohta taas särkemään liikaa.

Nyt sallin itselleni haaveilun. Nyt minulla on hetki aikaa edes mahdollisuudelle olla raskaana. Mahdollisuus edes kuvitella mitään niin onnellista kuin se hetki voi olla, se hetki juuri ennen kuin minä kerron, ennen kuin sanon sen ensi kertaa ääneen, se hetki juuri ennen kuin mieheni kuulee.

Lapsettomuus muuttaa mittasuhteita. Juuri nyt se hetki on kaikkein onnellisinta, mitä voin tässä maailmassani kuvitella.

Vaikka eihän minulla ole edes mitään kerrottavaa. Ei vielä.