Kirpputorilla

Kiertelin tänään suuren suurta kirpputoria, yksinäisen sadepäivän ratoksi. Hipelöin ohimennen rumia riepuja, kauhtuneita rättejä ja muodottomaksi venähtäneitä säkkejä. Ihmettelin, millaista roskaa ihmiset kirpputoreille kaatavat. Vaeltelin ajatuksissani, enkä löytänyt mitään kiinnostavaa. Mutta oloni oli hyvä, mieleni kepeä. Olin omassa rauhassani, omassa maailmassani, mikään ei painanut sydäntä, ei puristanut sielua.

Ajauduin keskelle vauvantarvikeosastoa. Hyllyt sievästi lajiteltuna kokojen ja värien mukaan. Kaikki kauniissa rivissä. Niin pikkuisia vaatteita, niin moitteettomassa kunnossa. Tartuin punaiseen kukkamekkoon. Siinä oli taskut edessä ja vinonauhat hihansuissa. Se oli sileä, pehmeä, värikäs. Houkutteleva, täydellinen.

Kurkkuani alkoi kuristaa. Hengitykseni juuttui johonkin puolitiehen, muuttui pakotetuksi ja painostetuksi. Poskiani kuumotti, käteni valahtivat kylmiksi. 

Oma vikani. Ei olisi pitänyt mennä sinne. Ei olisi pitänyt kurottaa kättä, ei koskettaa. Ei päästää haaveita karkaamaan esiin kätköistään.

Pikkuruinen punainen kukkamekko. Siellä se roikkuu, kauniissa rivissään. Joku onnekas nostaa kätensä sitä kohti, aivan kuin minä nostin omani. Joku ihailee taskuja ja hihansuita, tunnustelee kankaan pehmeyttä. Pukee mekon pienen tytön ylle, hymyilee ja jatkaa elämäänsä. Ei saa koskaan tietää, mitä se mekko minulle teki. Mitä se mekko olisi minulle merkinnyt.

Annoin unelman sokaista järkeni. Järkevä minä tietää mitä tekee. Järkevä minä ei mene vauvantarvikeosastoille. Ei koskettele pikkuruisia mekkoja. Järkevä minä osaa suojautua, osaa peittää haavansa ja välttää vaaroja.

Haaveileva minä katselee vierestä ja nielaisee. Ojentaa kätensä kohti kaunista unta ja antaa sen viedä mennessään.

Mitä kertoisin?

Olen ollut pari viikkoa reissaamassa eri puolilla Suomea, viettänyt aikaa muun muassa lapsenvahtina. Kesäni on ollut kovin tunteikas, olen ajelehtinut ajatusteni keskellä laidasta laitaan. En vain oikein saa tunteistani mitään otetta, ennemminkin ne pitävät minusta tiukasti kiinni, pitävät minut paikallaan. Miten niistä kellekään kertoisin? Mistä tarkalleen edes kertoisin?

Kertoisinko niistä hetkistä, jolloin me rakkaan lapsen kanssa naurettiin itsemme soikeiksi kieriessämme kilpaa nurmennyppylää alas, törmätessämme aina lopulta tahallamme toisiimme? Vai niistä hetkistä, jolloin istuttiin napit vastakkain eteisen lattialla ja riideltiin niin, että kumpikin melkein vollotti ääneen? Vai siitä hetkestä, kun murunen kiipesi syliini, kietoi pienet pehmeät kätensä kaulani ympärille, katsoi minua silmiin ja sanoi, että tehdään sovinto? Vai siitä, kuinka konttasin ympäri taikametsäksi muuttunutta pihaa susiemona ja etsin ruokaa susilapselleni, joka yhtäkkiä muuttuikin konduktööriksi ja taikametsä junaradaksi, pihakeinu veturiksi ja minä junankuljettaksi? Vai siitä, kun makasimme vierekkäin viltillä, miten luin kirjaa ääneen ja rakas lapsi puski koko ajan syvemmälle kainalooni, lähemmäksi sydäntäni, miten hän ohimennen silitti kättäni, miten koko maailma oli hetken aikaa auki vain meille kahdelle, miten olemassa oli vain me kaksi ja lempeä viltti, oli vain minun ääneni, joka herätti sadun todeksi, vain lapsen lämpö, joka muutti surun onneksi?

Vai siitä, miten koko ajan tiesin, että kaikki se on vain lainaa? Kertoisinko siitä, miten katselin kuulaassa kesäyössä auton ikkunasta ulos, miten tutut maisemat soljuivat ohitse ja lapsi nukkui viereisellä penkillä, puristi pehmopupuaan tiukasti itseään vasten ja maiskautti unissaan huuliaan? Miten minun oli pakko kääntää katseeni pois, miten tuijotin kirvelevin silmin taivaalla hehkuvaa kuuta ja tunsin kuinka sydämeni särkyy yhä uudelleen.

Miten osaisin kertoa siitä, kuinka lapsen äidin kanssa hiippailimme illalla raollaan olevan makuuhuoneen oven taakse? Siitä, miten pimeästä kuuluva laulu naulitsi meidät paikallemme. Miten lapsi lauloi omalla lapsenäänellään, miten isä lauloi pehmeästi omallaan, miten he kaksi lauloivat yhdessä toisiaan kohti yötä, rakensivat turvallisen ympäristön, johon jäädä odottamaan unen saapumista. Miten lapsen äidin kanssa seisoimme salaa oven takana kuuntelemassa, miten halasimme siinä toisiamme, miten äänettömät kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Miten olimme molemmat yhtäaikaa niin onnea tulvillamme, niin ikävän murtamina, niin tiukasti kahden tunteen välissä, eikä meidän tarvinnut sanoa toisillemme mitään, ei piilottaa toisiltamme mitään.

Miten voin kertoa kellekään siitä tunteesta, joka valtaa minut niinä hetkinä, jolloin todella ymmärrän, mitä voisi olla ja mitä ei ole? Miten kirkkaana näen edessäni elämän, jossa kesää vietetään oman lapsen kanssa. Miten kaikki saa uuden merkityksen, miten päivät muuttavat muotoaan. Kun se on ohi, se on todellakin ohi. Jäljelle jää ontto tyhjyys.

Olen saanut viettää ihanaa kesää. En vaihtaisi menneitä päiviä pois mistään hinnasta. Mutta olen ymmärtänyt myös entistäkin kipeämmin sen, että unelmani voivat jäädä pelkiksi unelmiksi.

Miten voin kertoa siitä kellekään? Siitä, miten haluaisin tarrautua kiinni kauniisiin hetkiin, sitoa ne paikalleen, piilottaa taskuuni, pois toisten ulottuvilta, kätkeä sohvan taakse. Pitää niitä itselläni, omana salaisuutenani. Ottaa esiin aina silloin, kun olen yksinäinen, aina silloin, kun tekee liian kipeää. Miten olen oikeastaan tehnytkin niin. Miten olen onnellinen siitä, että minulla on nuo hetket, miten olen saanut elää nuo päivät, kokea nuo tunteet. Miten minulla on etuoikeus aina palata, sulkea silmät ja muistaa. Muistaa, miten ruoho pisteli paljaalla ihollani, miten rakas lapsi ojensi minulle äitelän pillimehunsa, suurimman herkkunsa, tahtoi jakaa sen kanssani, juuri minun kanssani, ei kenenkään muun.

Samaan aikaan niin onnellinen ja niin surullinen. Samaan aikaan levollinen ja pelokas. Samaan aikaan maailman onnekkain ja epätoivoisin.

Näistä päivistä en vaihtaisi pois hetkeäkään.