Tunne-elämäni on täysin tuuliajolla. Alan olla hyväksynyt sen, että en mitenkään opi ennakoimaan, mihin suuntaan seuraavaksi kuljen. Vaikka niin monesti olen jo luullut, että kaikkien pettymysten jälkeen en osaa enkä halua enää toivoa mitään, olen aina ollut lopulta väärässä.
Lohduton olo viime aikoina. Yksi pieni hetki ja se kaikki heitti kuperkeikkaa. Ääni väristen kerroin nimeni puhelimeen, tiedustelin alkioitteni kohtaloa. Selvisivät, molemmat.
Se riitti. Tuhat aurinkoa loisti ylläni, koko maailmankaikkeus asettui puolelleni. Mykistyttävä, pakahduttava onnentunne. En muista, olenko tuntenut sellaista koskaan ennen. Molemmat selvisivät. Kaksi alkiota, elossa.
Koko loppupäivän kuljin hölmistynyt hymy kasvoillani. Olisin voinut hypätä jokaisen vastaantulijan kaulaan. En hypännyt, hymyilin vain.
Ultraäänilaitteen ruudulla valkoinen viiru. Kaksi pientä alkiotani olivat vihdoin perillä.
Nyt odotan. Ja olen ihmeen tyyni, onnellinen. Käteni eksyy kuin varkain vatsalleni, hakee turvaa, tahtoo suojella. Minun kaksi pientä kallista aarrettani. Ehkä rakastan niitä jo nyt. En tiedä, pitäisikö. Mutta rakastan.
perjantai 29. maaliskuuta 2013
tiistai 26. maaliskuuta 2013
Kuljin katua pitkin
Uskomaton keväinen auringonpaiste. Ihana ilma, täydellinen.
Kuljin katua pitkin, matkalla omista arkisista kuvioistani kotiin. Viime aikojen pakokauhuinen tunne oli helpottanut kevätauringon myötä. Edes hieman. Jaloissani piirun verran kevyempiä askeleita.
Naapurin pihamaalla seisoi nuori isä pieni lapsi sylissään. Sellainen lapsi, joka toppahaalariin puettuna näyttää aivan viisisakaraiselta tähdeltä. Sellainen lapsi, jolla on poskien tilalla punaiset omenat. Isä nosti lapsen korkealle ylös ja hyppyytti ilmaan ja otti suorille käsille takaisin kiinni. Yhä uudelleen ja uudelleen. Lapsen naamalla loisti kirkkaampi aurinko kuin taivaalla koskaan.
Ja isän silmistä hehkui onni.
Minä kävelin ohi.
Kuljin katua pitkin, matkalla omista arkisista kuvioistani kotiin. Siinä hetkessä muistin, miksi tämä kaikki. Miksi niin paha olla. Miksi aamuöisin ei unta. Miksi pala rinnassa pysyy sijoillaan, ei hellitä hetkeksikään. Miksi kyyneleet kihoavat silmiini aina vain. Katsoin lasta ja isää, en voinut muuta kuin katsoa. Enkä edes voi tietää, oliko siinä oikeasti isä ja lapsi vai jotain ihan muuta. Mutta siten minä heidät näin.
Siinä hetkessä kaikki oli pimeää. Miksi sen piti tapahtua minulle, meille? Voin sulkea silmäni ja nähdä nuoren isän kasvojen tilalla oman mieheni kasvot. Voin melkein kuulla riemun hänen äänessään, nähdä onnen hänen silmäkulmassaan. Mutta vain kun suljen silmäni. Sillä todellisuus on pimeää. Todellisuudessa se tapahtui meille.
Kuljin katua pitkin, matkalla omista arkisista kuvioistani kotiin. Askeleeni pysähtyivät, hymyni haaleni syrjään. Lamauttava kipu onnistui yllättämään minut kaikkien näiden vuosien jälkeenkin.
Se tapahtui meille.
Kuljin katua pitkin, matkalla omista arkisista kuvioistani kotiin. Viime aikojen pakokauhuinen tunne oli helpottanut kevätauringon myötä. Edes hieman. Jaloissani piirun verran kevyempiä askeleita.
Naapurin pihamaalla seisoi nuori isä pieni lapsi sylissään. Sellainen lapsi, joka toppahaalariin puettuna näyttää aivan viisisakaraiselta tähdeltä. Sellainen lapsi, jolla on poskien tilalla punaiset omenat. Isä nosti lapsen korkealle ylös ja hyppyytti ilmaan ja otti suorille käsille takaisin kiinni. Yhä uudelleen ja uudelleen. Lapsen naamalla loisti kirkkaampi aurinko kuin taivaalla koskaan.
Ja isän silmistä hehkui onni.
Minä kävelin ohi.
Kuljin katua pitkin, matkalla omista arkisista kuvioistani kotiin. Siinä hetkessä muistin, miksi tämä kaikki. Miksi niin paha olla. Miksi aamuöisin ei unta. Miksi pala rinnassa pysyy sijoillaan, ei hellitä hetkeksikään. Miksi kyyneleet kihoavat silmiini aina vain. Katsoin lasta ja isää, en voinut muuta kuin katsoa. Enkä edes voi tietää, oliko siinä oikeasti isä ja lapsi vai jotain ihan muuta. Mutta siten minä heidät näin.
Siinä hetkessä kaikki oli pimeää. Miksi sen piti tapahtua minulle, meille? Voin sulkea silmäni ja nähdä nuoren isän kasvojen tilalla oman mieheni kasvot. Voin melkein kuulla riemun hänen äänessään, nähdä onnen hänen silmäkulmassaan. Mutta vain kun suljen silmäni. Sillä todellisuus on pimeää. Todellisuudessa se tapahtui meille.
Kuljin katua pitkin, matkalla omista arkisista kuvioistani kotiin. Askeleeni pysähtyivät, hymyni haaleni syrjään. Lamauttava kipu onnistui yllättämään minut kaikkien näiden vuosien jälkeenkin.
Se tapahtui meille.
perjantai 22. maaliskuuta 2013
keskiviikko 20. maaliskuuta 2013
Haaveistani siivet
Ajatukset alkanutta hoitoa kohtaan ovat ihmeen luottavaisia. Se, miten monenlaisia vastoinkäymisiä hoitojen varrelle on sattunut, on väkisin muokannut omaa asennettanikin. Välillä en yksinkertaisesti ole jaksanut tuntea minkäänlaista toiveikkuutta hoitojen suhteen. Olen vain tuskaillut, että olisivatpa pian ohi, kaikki. Saisi tämän edes johonkin päätökseen ja pystyisi ehkä jonain päivänä taas hengittämään vapaammin.
Niistä ajatuksistani en suostu ottamaan paineita. En usko siihen, että positiivisella mielellä tehdään ihmeitä. Uskon, että antamalla tunteiden ja ajatusten tulla sellaisina kuin ne ovat teen palveluksen itselleni. Vähä vähältä pystyn ehkä käsittelemään niitä kipeimpiä ja mustimpiakin pisteitä. Siten ehkä ne lopulta hellittävät. Muuttuvat osaksi omaa elämää, muistoiksi. Välillä niihin varmasti sattuu, mutta ne eivät enää tulehtuneina vuoda pahaa oloa kaiken tielleen sattuvan ylle.
Olen vannonut itselleni ja koko maailmalle, että uskon vasta kun näen. Vasta silloin, kun näen kuvaruudulla sen valkoisen tuikahduksen, jota kerran olen saanut katsoa, vasta silloin uskon, että vihdoin hoidot ovat edenneet, vihdoin todellakin on päästy alkionsiirtoon saakka.
Nuo vannomiset nakkaan roskakoriin. Juuri nyt oma olo on niin luottavaisen toiveikas, että heittäydyn sen varaan koko painollani. Annan tunteeni kantaa minua, keinuttaa sylissään näiden epävarmojen hetkien yli. Hoidot jatkuvat. Asiat etenevät. Kohta pieni tähdenlento vilkuttaa minulle kuvaruudulta. Saa sydämeni sulamaan rakkaudesta. Saa minut rakentamaan haaveistani siivet, levittämään ne auki ja hyppäämään niiden varaan. Saa voimallaan hennot siipeni kantamaan. Saa vapautuneen, pidäkkeettömän hymyn palaamaan elämääni, minuun.
Uskon, että minulla on mahdollisuus olla raskaana kuukauden kuluttua. Että se on ihan todellista minulle juuri nyt. Minun siipeni kantavat sittenkin.
Niistä ajatuksistani en suostu ottamaan paineita. En usko siihen, että positiivisella mielellä tehdään ihmeitä. Uskon, että antamalla tunteiden ja ajatusten tulla sellaisina kuin ne ovat teen palveluksen itselleni. Vähä vähältä pystyn ehkä käsittelemään niitä kipeimpiä ja mustimpiakin pisteitä. Siten ehkä ne lopulta hellittävät. Muuttuvat osaksi omaa elämää, muistoiksi. Välillä niihin varmasti sattuu, mutta ne eivät enää tulehtuneina vuoda pahaa oloa kaiken tielleen sattuvan ylle.
Olen vannonut itselleni ja koko maailmalle, että uskon vasta kun näen. Vasta silloin, kun näen kuvaruudulla sen valkoisen tuikahduksen, jota kerran olen saanut katsoa, vasta silloin uskon, että vihdoin hoidot ovat edenneet, vihdoin todellakin on päästy alkionsiirtoon saakka.
Nuo vannomiset nakkaan roskakoriin. Juuri nyt oma olo on niin luottavaisen toiveikas, että heittäydyn sen varaan koko painollani. Annan tunteeni kantaa minua, keinuttaa sylissään näiden epävarmojen hetkien yli. Hoidot jatkuvat. Asiat etenevät. Kohta pieni tähdenlento vilkuttaa minulle kuvaruudulta. Saa sydämeni sulamaan rakkaudesta. Saa minut rakentamaan haaveistani siivet, levittämään ne auki ja hyppäämään niiden varaan. Saa voimallaan hennot siipeni kantamaan. Saa vapautuneen, pidäkkeettömän hymyn palaamaan elämääni, minuun.
Uskon, että minulla on mahdollisuus olla raskaana kuukauden kuluttua. Että se on ihan todellista minulle juuri nyt. Minun siipeni kantavat sittenkin.
sunnuntai 17. maaliskuuta 2013
Hyvästit rakkaalle
Sain kuin sainkin luvan aloittaa estradioli-lääkityksen, jonka tarkoituksena on kasvattaa kaunis paksu limakalvo kohtuuni. Valmistella kohtu olemaan parhaassa mahdollisessa kunnossa ottamaan lähiaikoina vastaan yhden tai kaksi sulatuksesta mahdollisesti selviävää alkiotamme. Pientä kallista aarrettamme.
Haittavaikutukset tuntuvat ja näkyvät jo. Kehoni tuppaa reagoimaan hormonilääkityksiin turpoamalla ja niin kävi nytkin. Käsittämättömällä vauhdilla vielä. Litteästä mahasta tuli tukala pallo, mutta nyt olen siitä vain onnellinen. Se muistuttaa minua, että tällä kertaa olen etuoikeutettu. Tällä kertaa saan jatkaa esteistä huolimatta hoitoja. Tällä kertaa ne esteet siirretään edestäni pois ja minun täytyy vain syödä lääkkeeni ja olla paikalla, kun käsketään. Sen aion tehdä, valittamatta.
Toisaalta mieleni on surusta raskas. Rakas läheiseni tekee kuolemaa, enkä tiedä, ehdinkö nähdä häntä enää. Ja vaikka näkisinkin, todennäköisesti hän ei enää näkisi minua. Sydäntä kuitenkin kylmää ajatus siitä, etten ehkä pysty sanomaan hyvästejä. Itseni takia se kai niin tärkeältä tuntuu. Tärkeältä saada nähdä pitkän matkan päätepysäkki. Saada vielä kerran koskettaa ja päästää irti.
Olen itkeskellyt tänään vähän siellä sun täällä. Pitäisikö minun vain jättää arki ja lähteä? Takaisin mahdollisuutta hyvästellä ei saa. Kaikki muu kuitenkin odottaa, kuolema ei. Luultavasti kadun, jos en lähde.
Haittavaikutukset tuntuvat ja näkyvät jo. Kehoni tuppaa reagoimaan hormonilääkityksiin turpoamalla ja niin kävi nytkin. Käsittämättömällä vauhdilla vielä. Litteästä mahasta tuli tukala pallo, mutta nyt olen siitä vain onnellinen. Se muistuttaa minua, että tällä kertaa olen etuoikeutettu. Tällä kertaa saan jatkaa esteistä huolimatta hoitoja. Tällä kertaa ne esteet siirretään edestäni pois ja minun täytyy vain syödä lääkkeeni ja olla paikalla, kun käsketään. Sen aion tehdä, valittamatta.
Toisaalta mieleni on surusta raskas. Rakas läheiseni tekee kuolemaa, enkä tiedä, ehdinkö nähdä häntä enää. Ja vaikka näkisinkin, todennäköisesti hän ei enää näkisi minua. Sydäntä kuitenkin kylmää ajatus siitä, etten ehkä pysty sanomaan hyvästejä. Itseni takia se kai niin tärkeältä tuntuu. Tärkeältä saada nähdä pitkän matkan päätepysäkki. Saada vielä kerran koskettaa ja päästää irti.
Olen itkeskellyt tänään vähän siellä sun täällä. Pitäisikö minun vain jättää arki ja lähteä? Takaisin mahdollisuutta hyvästellä ei saa. Kaikki muu kuitenkin odottaa, kuolema ei. Luultavasti kadun, jos en lähde.
perjantai 15. maaliskuuta 2013
Hiljainen, kiltti
On piinaavaa, kun mitään ei tapahdu. Kun kuukausi toisensa jälkeen kuulen puhelimessa myötätuntoisen hoitajan äänen. Ääni sanoo, että voi harmi ja valitettavasti ei tällä kertaa. Että ensi kuussa sitten aikataulut järjestyy. Ja että lääkitys on nyt mukana, reseptit kourassa, tällä kertaa se onnistuu. Ja sitten taas kuitenkin on yksi paikka lomalla ja toinen paikka lomailee toiseen aikaan ja voi kuinka nyt on huono tuuri ja tottakai minä ymmärrän, että lääkärit ja hoitajatkin pitää lomia, olenhan minäkin pian yksi heistä, tietenkin minä ymmärrän, minä odotan vuoroani.
Tänään myötätuntoinen ääni. Taas. En halunnut olla vaikea asiakas, en halua koskaan olla sellainen. Haluan odottaa kiltisti vuoroani ja osoittaa ymmärtäväni, että aina ei vain onnistu. Mutta kun se ei tunnu onnistuvan koskaan ja minä seison vain kiltisti sivussa, enkä ikinä korota ääntäni, sillä en tahdo olla hankala. Ehkä ne hiljaiset kiltit jäävätkin sivuun, odottavat edelleen vuoroaan, kun ne toiset, äänekkäämmät, itseään puolustavat pääsevät eteenpäin, menevät huomaamatta ohi, vahingossa.
Tuuskahdin puhelimeen, että mutta kun olen jo niin kauan odottanut. Oikeasti kauan. Ei vain sillä tavalla, että se on minulle henkilökohtaisesti kauan. Myötätuntoinen ääni lupasi yrittää parhaansa ja soittaa sitten myöhemmin minulle miten kävi.
Puhelun jälkeen purskahdin itkuun. Niin raskasta oli vaatia, että huomatkaa minut. Nyt odotan. Taas. Puhelin ei soi.
Tänään myötätuntoinen ääni. Taas. En halunnut olla vaikea asiakas, en halua koskaan olla sellainen. Haluan odottaa kiltisti vuoroani ja osoittaa ymmärtäväni, että aina ei vain onnistu. Mutta kun se ei tunnu onnistuvan koskaan ja minä seison vain kiltisti sivussa, enkä ikinä korota ääntäni, sillä en tahdo olla hankala. Ehkä ne hiljaiset kiltit jäävätkin sivuun, odottavat edelleen vuoroaan, kun ne toiset, äänekkäämmät, itseään puolustavat pääsevät eteenpäin, menevät huomaamatta ohi, vahingossa.
Tuuskahdin puhelimeen, että mutta kun olen jo niin kauan odottanut. Oikeasti kauan. Ei vain sillä tavalla, että se on minulle henkilökohtaisesti kauan. Myötätuntoinen ääni lupasi yrittää parhaansa ja soittaa sitten myöhemmin minulle miten kävi.
Puhelun jälkeen purskahdin itkuun. Niin raskasta oli vaatia, että huomatkaa minut. Nyt odotan. Taas. Puhelin ei soi.
maanantai 11. maaliskuuta 2013
Haaveet
Kun palasin kotiin reissun jälkeen, tunsin jotain uutta. Matkallani jatkuvan kaipauksen, toki. Sen, mitä tunnen aina.
Miten aidosti yllätyin, kun se kaipaus ei loppunutkaan kotiinpääsyyn. Siihen, että avaan oven ja toinen juoksee minua vastaan, hyppää syliin eikä halua päästää irti. Siihen, että saan puristaa rintaani vasten sitä, jota olen niin lujaa kaivannut.
Ei häntä voi puristaa rintaa vasten. Hänen ajattelemisensa puristaa minun rintaani. Mutta hän on vain unikuva, häilyvä haave. Kaipaukseni ei voi päättyä kotiinpaluuseen, jälleennäkemiseen.
Ei se tee kaipaamisesta yhtään sen vähemmän todellista. Ei yhtään. Mutta tämä kaipaaminen jatkuu vuodesta toiseen. Se ei pääty, vaan se puristaa aina vain.
Ei ole ketään, jota kaivata. Ei ole ketään, joka juoksisi syliin. Ei ketään. Se kaikki on vain minun sydämessäni.
On ihana lähteä ja ihana tulla kotiin. Kotona odottaa yksi ihana. Enkä silti voi olla ajattelematta niitä toista, kolmatta ja neljättä, joista me yhdessä kerran haaveilimme.
Tuntuisi olevan ikuisuus siitä, kun ensimmäistä kertaa niistä puhuimme. Pienistä, jotka olisivat jonain päivänä tervetulleita luoksemme. Joita me rakastaisimme yhdessä ja erikseen. Meidän perheestämme, tulevaisuudesta. Siitä, mistä rakastuneet pariskunnat niin monesti toisilleen lepertelevät. Makaavat vierekkäin sängyllä, käsi kädessä. Hellyyttä tihkuvin katsein maalaavat eteensä niitä kaikkia pieniä haaveita, jotka kietoutuvat toisiinsa ja muodostavat kaiken sen, mistä parisuhde voimaansa ammentaa.
Kerran mekin olimme sellainen pariskunta. Mutta ne haaveet eivät toteutuneet. Ne haaveet kiilasivat meidän väliimme kaipauksena.
Ei vain ole ketään, jota kaivata. Se on vain minun sydämessäni. Se on vain minun sydämeni.
Me olemme nyt toisenlainen pariskunta. Vain ne haaveet eivät toteutuneet. Ne haaveet liimasivat meidät yhteen kaipauksella.
Miten aidosti yllätyin, kun se kaipaus ei loppunutkaan kotiinpääsyyn. Siihen, että avaan oven ja toinen juoksee minua vastaan, hyppää syliin eikä halua päästää irti. Siihen, että saan puristaa rintaani vasten sitä, jota olen niin lujaa kaivannut.
Ei häntä voi puristaa rintaa vasten. Hänen ajattelemisensa puristaa minun rintaani. Mutta hän on vain unikuva, häilyvä haave. Kaipaukseni ei voi päättyä kotiinpaluuseen, jälleennäkemiseen.
Ei se tee kaipaamisesta yhtään sen vähemmän todellista. Ei yhtään. Mutta tämä kaipaaminen jatkuu vuodesta toiseen. Se ei pääty, vaan se puristaa aina vain.
Ei ole ketään, jota kaivata. Ei ole ketään, joka juoksisi syliin. Ei ketään. Se kaikki on vain minun sydämessäni.
On ihana lähteä ja ihana tulla kotiin. Kotona odottaa yksi ihana. Enkä silti voi olla ajattelematta niitä toista, kolmatta ja neljättä, joista me yhdessä kerran haaveilimme.
Tuntuisi olevan ikuisuus siitä, kun ensimmäistä kertaa niistä puhuimme. Pienistä, jotka olisivat jonain päivänä tervetulleita luoksemme. Joita me rakastaisimme yhdessä ja erikseen. Meidän perheestämme, tulevaisuudesta. Siitä, mistä rakastuneet pariskunnat niin monesti toisilleen lepertelevät. Makaavat vierekkäin sängyllä, käsi kädessä. Hellyyttä tihkuvin katsein maalaavat eteensä niitä kaikkia pieniä haaveita, jotka kietoutuvat toisiinsa ja muodostavat kaiken sen, mistä parisuhde voimaansa ammentaa.
Kerran mekin olimme sellainen pariskunta. Mutta ne haaveet eivät toteutuneet. Ne haaveet kiilasivat meidän väliimme kaipauksena.
Ei vain ole ketään, jota kaivata. Se on vain minun sydämessäni. Se on vain minun sydämeni.
Me olemme nyt toisenlainen pariskunta. Vain ne haaveet eivät toteutuneet. Ne haaveet liimasivat meidät yhteen kaipauksella.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)