Ääripäissä

Nyt tuntuu jo paremmalta. Toiset ovat viettäneet ensimmäisiä jouluja lastensa kanssa. Toisia, kolmansia ja neljänsiä. Joillakin jopa monta lasta. Sellaisia, joita toivottiin ja sitten he syntyivät. Niin uskomatonta kuin se onkin ja vaikka sen välillä unohdan, niin sillä tavalla useat lapsensa saavat. Eikä se tänään enää tunnu henkilökohtaiselta. Tänään viha jo helpottaa, eikä muiden ilo ole minulta pois.

Toisilla on ollut leikkisä joulu. Minulle on tulossa ihana uusivuosi. Menen keskelle metsää, järven rantaan, mökkiin tärkeiden ihmisteni seuraan. Saan rakkaista rakkaimman pienen lähelleni. Siinä on niin paljon, että toive omasta pienestä on hetkittäin vähemmän raastava. Me kaikki olemme etuoikeutettuja siten, että meillä on toisemme elämässämme. Ihmiset, joiden kanssa jakaa niin monta yhteistä muistoa.

On paljon helpompi olla, kun viha ja kateus laantuvat. Vaihtuvat nauruun ja kiitollisuuteen siitä, mitä minulla on. Minun haavani ovat syviä ja kipeitä, mutta minun onneni on suurta ja pakahduttavaa.

En elä tasaista ja suoraa. Tunteeni kulkevat ääripäissä. Surut tuntuvat suuremmilta, taakat painavammilta. Mutta vastaavasti onnellisuus on veretseisauttavaa, ilo ylenpalttista. Kaikesta huolimatta se on kai siunaus.

Nyt siis joulu on ohi ja sen mukanaan tuoma ahdistus helpottaa. Suuri apu oli tänään tietokoneeni ruudulla ilkamoinut rakas pieni tyttö äiteineen. Kun kuulin heidän äänensä ja näin heidän hymynsä, pahimmalta ololta katkesi samantein terä poikki. En malta odottaa tulevia päiviä. Nyt minun on taas ihan hyvä olla.

Kipeämpää

Olen elänyt monenlaisia jouluja. En usko kiillotettuun idylliin, enkä sellaista edes havittele. En kuvittele sen olevan oma toiveeni. En sellaisen joulun, josta lyödään kynttilänkatkuinen tunnelmakuva facebookkiin ja joku ympäripyöreä imelä teksti perään. Ei joulun tarvitse sellainen olla.

Päällisin puolin nyt on parempi kuin monesti ennen. Puitteet ovat ihan kunnossa. Ei mitään maatamullistavaa. Ei suuntaan tai toiseen. Leppoisaa.

Mutta tämä joulu on kuitenkin toisenlainen. Minä olen toisenlainen. Koko ajan, ihan koko ajan minä nielen itkua. Se hiljaisuus, joka sisimpääni tukahduttaa, se lyö korville ja lujaa. Se tyhjyys, joka syliäni kalvaa, ei ole kovertanut ikinä ennen niin syvältä ja niin ontoksi kuin tänä jouluna.

Olen vihannut koko maailmaa. Kaikkia muita, paitsi niitä, jotka kantavat jouluna painavammaksi käyvää taakkaa mukanaan. Olen vihannut ja kadehtinut jokaista jouluidyllissä elävää. Ihan tasapuolisesti.

Eikä se vihaaminen tee tästä helpompaa. Viha ja kateus vain tarraavat sydämeeni kiinni ja viiltelevät sen haavoja syvemmiksi, kipeämmiksi. Viha ja kateus tekevät oloni pahemmaksi. Mieluummin olisin ilman.

Minun olisi ihan hyvä olla. Elämäni on ihan kelvollista. En voi mitään sille, että tarvitsen enemmän. Vaikka yritän vaientaa sen tunteen, se muuttuu vain suuremmaksi, äänekkäämmäksi. Hetki hetkeltä oman lapsen ikävä on äskeistä suurempi. Hetki hetkeltä se tekee minusta enemmän jonkun toisen, itselleni vieraan. Vihaisemman, surullisemman, ryppyisemmän, kumaramman.

Jokainen ajatus eilen ja tänään on johtanut siihen, että olen tuntenut hukkuvani tähän tyhjyyteen, kaipuuseen siitä, jota ei ole. Haavat ovat käyneet kipeiksi, mutta tänä jouluna kipu on ollut terävämpää kuin koskaan aiemmin.

Juuri nyt tarvitsisin lohduttavaa syliä enemmän kuin milloinkaan. Tiedän, että parin päivän päästä nämä pahat tunteet helpottavat. Mutta nyt en teeskentele, ettei niitä olisi. Yritän kestää sen, että jouluna tämä vain on kipeämpää.

Mahdollisimman hyvää joulua

Ei tunnu joululta. Ei sitten yhtään. Tuntuu vain siltä, että paha mieli kiristää päätä ja vatsaa. Ehkä ensi jouluna.

Tai ehkä ensi jouluna olen töissä. Ja mikäpä siinä.

Jos ensi jouluna meillä on lapsi, on tapahtunut elämää suurempi ihme. Se kummittelee jossain taustalla, vaikka yritän sen kituvan olemassaolon kieltää. Sen mahdollisuus meille ei ole juuri minkään kokoinen. Ei ilman ulkopuolista apua.

Ehkä olisi helpompaa olla, jos sitä onnetonta mahdollisuutta ei olisi. Sitten olisi pakko katsoa silmästä silmään ja sanoa, että ei koskaan. Ehkä siitä toipuisi helpommin. Mutta silti en toivo sellaista, en tietenkään. Vielä jaksan kyllä.

Jaksan vielä vuoden. Ehkä en enempää. Sitten voin antaa itselleni luvan päästää irti.

Ensi jouluna ehkä päästän irti. Siihen asti puristan lujempaa, kaikilla voimillani. Mutta irroitettava minun on niin kauan kuin sitä voimaa on vielä jäljellä.

Aion hiihtää ja poltella kynttilöitä. Istua rauhassa aloillani ja hengittää. Olla olemassa. Etsiä sisäistä onneani. Rakastaa niitä ihmisiä, jotka minulle rakkaita ovat. Niistä rakennan oman jouluni. Toivotan teille kaikille myös mahdollisimman hyvää joulua.

Ei sittenkään

Seuraava pakastetun alkion siirtoyritys loittonee sittenkin kauemmas tulevaisuuteen. Kroppani on kertakaikkiaan päättänyt irtisanoutua minkäänlaisesta yhteistyöstä kanssani. Kun kuukautisia odottaa alkavaksi, ne tulevat jopa viikon myöhässä. Nyt, kun myöhästyminen olisi ollut erittäin suotavaa, ne alkoivat ennen aikojaan. Hormonihoitojen myötä olen menettänyt säännöllisen kuukautiskiertoni. Tilalle olen vastaavasti saanut kivuliaat kuukautiset. Tänään kipu viilsi minut kaksinkerroin, aivan yllättäen.

Ei raskausmahdollisuutta tammikuun alkuun. Helmikuussa olen ainakin ennakolta ajateltuna elämäni haastavimmassa työpaikassa. Ajatus minkäänlaisten hedelmöityshoitojen yhdistämisestä siihen tuntuu vain ja ainoastaan typerältä. Maaliskuussa olen jonkun aikaa lomalla, muualla, poissa. En aio pilata niin kovin kauan odotettua reissuani murehtimalla hedelmöityshoitojen aikatauluja ja kenties menetettyjä mahdollisuuksia. Huhtikuun asun tyystin toisella paikkakunnalla. Hoidoissa ravaaminen on mahdotonta. Toukokuu. Kevät. Jossain kaukana.

Eilen kävin tutustumassa yhteen tulevaisuuden työharjoittelupaikoistani. Koko kävelymatkan kotiin joko pidättelin kyyneliä tai pyyhin niitä karvaisen tumppuni selkämykseen. Paikka oli aivan ihana. Juuri sellainen, josta haaveilen. Ja se paikka oli samalla silkkaa helvettiä.

Alan olla saanut tarpeekseni tästä. On oltava muutakin. En jaksa enää. En jaksa enää määritellä itseäni lapsettomuuteni kautta. En halua suostua siihen. Ja silti teen niin yhä uudelleen.

Olin varoen haaveillut jostain muusta. En enää mistään yllätysraskaudesta. Enhän minä sentään kohtuuttomia kuvittele. Mutta edes siitä alkionsiirron tuomasta mahdollisuudesta. Niistä ihanasta kahdesta viikosta, jolloin saisin helliä ajatusta kohdussani kasvavasta pikkiriikkisestä.

Syksyllä sain elää sellaiset kaksi viikkoa. Jotkut kutsuvat niitä piinaaviksi. Minulle ne ovat pakahduttavan onnellisuuden täyttämä ihana muisto. Ehkä kaikki, mitä ikinä tulen saamaankaan.

Tapaaminen

Lapsettomuus on haastanut minut ylittämään itseni. Etsimään rajani. Yhä uudestaan ja uudestaan.

En ole se maailman sosiaalisin kaveri. Tykkään kyllä ihmisten seurasta, tykkään toisista lähellä. Ystävyys kuuluu arvoasteikossani sinne ihan maailman tärkeimpien asioiden joukkoon. Mutta joskus vieraiden seura pelottaa. Tutummatkin saattavat pelottaa.

Tapasin toisia, blogimaailman kautta tuttuja, mutta kuitenkin tuntemattomia. Se tuntui helpolta. Alkuun jännitti. Mutta tunsin, että minä kelpasin. Tällainen olen ja kelpasin. Ja minua ymmärrettiin ja minun oli hyvä olla.

Se oli tärkeä kokemus. Sen teki mahdolliseksi jokainen paikalla ollut. Ajattelen lämmöllä heitä kaikkia. Ja toivon, että jokainen saisi joskus tuntea olevansa niin hyväksytty kuin minä tunsin olevani tänään. Kiitos.

Rauha

Istun kotisohvalla ja virkkaan. Virkkaan sekä neulon, vuorotellen. Minulla on yhtäaikaa kolme joululahjaa työn alla. Kun kyllästyn yhteen, vaihdan seuraavaan. Lahjat etenevät huimaa vauhtia. Kynttilä loimottaa. Monta kynttilää. Torttutaikina on sulamassa. Kohta leivon sen uuniin. Lämmitän glögiä. Istahdan jalkojeni päälle, pienelle sykkyrälle torkkupeiton alle. Katselen ulos pimeään, katselen pihan kauniita vanhoja lehmuksia, joiden oksia kuorruttaa valkoinen lumikerros. Radiosta soi hiljainen musiikki. Oloni on tyyni ja rauhallinen.

Tätä on onnellisuus. Sydämen rauhaa. Olen lauantai-iltana yksin pienessä kodissamme. Kodissa, jota niin kovasti rakastan. En haluaisi juuri nyt olla missään muualla, en millään muulla tavalla.

Elämä on ainutlaatuinen, kaunis ja arvokas lahja. Tämä on minun ja tahdon elää sen mahdollisimman hyvin. Huomisesta en voi tietää mitään. Voin vain tehdä elämässäni valintoja, voin haaveilla ja toivoa, tavoitella unelmiani. Mutta varmasti en voi tietää, missä huomenna olen.

En ole äiti. En ole se, mitä halusin, haaveilin. Mutta sydämessäni asuu silti rauha. Kaikkien kipeimpienkin hetkien alla se rauha on koko ajan läsnä, pienenä tuikkeena sydämeni sopukoissa. Synkimpinä hetkinä en muista sitä, siksi haluan sanoa sen nyt itselleni, muistaakseni. Ehkä se lohduttaa silloin. Että suru ei ole ainut. On myös onnellisuus. Aina.

Joulunaika

Joulu lähestyy ja minua ahdistaa. Se, miten lähes kaikki elämässäni liittyy lapsettomuuteeni, on ikävää. Se, että liitän mielessäni siihen lähes kaiken senkin, joka ei varsinaisesti liity, on turhauttavaa.

Joulu on hankala ahdistuksen aiheuttaja. Ajatusmaailmassani jouluun liittyy lapset. Joulunaika ei anna unohtaa hetkeksikään sitä, mitä se ei ole.

Nytkin minua surettaa. Suren sitä yksinäisyyden vihlontaa, joka sisintäni tulee taatusti kiusaamaan. Vihloo jo.

Minä haluaisin sytyttää kynttilöitä, kiskoa villasukat polviin asti ja istahtaa pianon ääreen. Istahtaa oma lapsi sylissäni ja laulaa. Laulaa kaikki kauneimmat lastenlaulut ja kauneimmat joululaulut ja kaikki ne muutkin, ne renkutukset ja lällätyksetkin. Istuisimme siinä pianon ääressä sylikkäin ja minun sormeni haparoisivat koskettimilla ja pienen kädet paukuttaisivat pianon laitaa ja me laulaisimme niin että korvissa soisi.

Minä haluaisin kaivaa varastosta esiin kangastilkkuja ja pahvia ja hilettä ja askarrella maailman korneimpia joulukoristeita yhdessä lapseni kanssa. Leikata värikästä kartonkia ja näperrellä maailman hellyttävimpiä joulukortteja yhdessä lapseni kanssa. Leipoa suuren taikinan ja rakentaa maailman hassuimman piparkakkutalon yhdessä lapseni kanssa.

Minä haluaisin eksyä lelukauppoihin ja kirjakauppoihin ja kirpputoreille ja divareihin ja hypistellä kaikkea sitä ihanaa, mitä haluaisin lapselleni antaa. Ehkä päätyisin lopulta hankkimaan jotain hyödyllistä ja jotain täysin turhaa ja jotain omaan silmääni nätiltä näyttävää ja jotain muuten vain sellaista, josta tietäisin juuri minun lapseni pitävän. Paketoisin nättejä paketteja, sieviä kuin karamellit ja piilottaisin ne vaatekaappiini, sinne, mihin tällä hetkellä ivf-roinaani kätken.

Minä haluaisin hipelöidä lapseni kanssa joulukalenteria. Jännittää aamuisin yhdessä, mikä kuva sieltä esiin pilkistääkään. Nytkin minulla on joulukalenteri. Mutta se ei tunnu jännittävältä. Se tuntuu vain säälittävältä. Punatulkku ilmestyy kuusenoksalle, enkeli kurkkaa kannon takaa, mutta minä tunnen olevani säälittävä surkimus. Ei sen ole tarkoitus olla niin. Että minä avaan kuvia aamuisin yksin ja itkeskelen.

Minä haluaisin innostua lumisateesta ja pyydystää yhdessä lapseni kanssa hiutaleita kielenkärkeen. Haluaisin yrittää pyörittää pakkaslumesta lumipalloa ja vaikka tietäisin sen mahdottomaksi, en välittäisi. Sillä jos minulla olisi lapsi vierelläni, minä tietäisin, että ihmeitä tapahtuu.

Minä haluaisin tehdä sen kaiken. Minun kuuluisi tehdä se kaikki. Minä kuulun äidiksi, se on lähtemätön osa minua, minä tunnen sen sisuksissani. Miten voisin olla tuntematta? Joka hetki se tunne on niin kipeä, ettei sitä pysty sivuuttamaan kuin ohimeneviksi tuokioiksi kerrallaan. Ja aina se palaa takaisin. Tuskainen tietoisuus siitä, että näin ei ole, vuosi toisensa jälkeen ei ole.

Joulu lähestyy. Minä olen onneton. Elämä tuntuu väärältä. Ennen joulua iloitsen siitä, että oman lapsettoman jouluni saan viettää oikeasti ilman lapsia. Ei tarvitse luoda kaipaavia katseita toisten lapsiin, ei hymyillä tekohymyä toisten lapsille, ei teeskennellä että kaikki on ihan hyvin.

Kun ei se ole hyvin.

Kaksi ohutta oljenkortta

Aamu alkoi taas kerran puhelulla sairaanhoitajan kanssa. Ääni, joka on niin kovin tutuksi tullut, mutta josta kuitenkin haluaisin päästä jo eroon.

Olen pohtinut paljon ensi kevättä. Sitä, mitä jaksan kaiken muun ohella tehdä. Olen muuttamassa kuukaudeksi töihin toiselle paikkakunnalle, ystävien hoiviin. Silloin minun on ainakin pakko pitää taukoa hoidoista, ihan sama mitä mahdollisuuksia minulle tarjotaan. Ajatus siitä tuntuu helpottavalta. Ei aikatauluja, ei pettymyksiä.

Puhelimen sairaanhoitaja osasi pistää jälleen kerran suunnitelmani sekaisin. Olin ajatellut, että poliklinikan joulutauko on pidempi kuin mitä se sitten kuulemma onkaan. Olin ajatellut, että alkionsiirtomahdollisuus on poispyyhkäisty myös tuosta tulevasta kuukautiskierrosta. Joulutauon vuoksi. Hoitajan ääni muuttikin taas kaiken, antoi yllättäen pienen palan toivoa.

Mikäli seuraavat kuukautiset alkavat sopivasti myöhässä ja mikäli kaikki lääkärin vastaanottoajat eivät ole täynnä, saatan sittenkin vielä päästä yrittämään siirtoa heti tammikuun alussa. Ehkä ja ehkä. Jos ja jos. Kaksi ohutta oljenkortta. Ne minä liimaan iholleni.

En minä pysty elämään täysin tässä hetkessä, ottamaan vastaan sen mitä tulee vasta sitten ajallaan. Epävarma ehkä sai minut taas odottamaan. Kaikki on vielä mahdollista, ihan tässä lähellä jopa. Heti ensi vuoden alussa.

Tämä vuosi on ollut täynnä kipua. Sydäntäni on koskenut ja kroppaani on koskenut. Olen myös ollut onnellinen, onnellisempi kuin aikoihin. Olen rakastanut. Olen löytänyt sisimmästäni jotain tärkeää, tasapainoisemman tavan ottaa elämän kolhut vastaan. Vuoden aikana olen vanhentunut paljon enemmän kuin vuoden. Tunnen sen itsessäni. Eikä se ole ainoastaan huono asia.

Oloni on taas niin hennon toiveikas, että olen herkistellyt koko päivän. Pidätellyt esiinpyrkiviä kyyneleitä. Ehkä jo ihan pian tapahtuu ihme. Se on ehkä taas kuitenkin mahdollista.

Romahdus

Tänä aamuna olin onnellinen. Lauantaista asti etsimäni ovulaatio löytyi vihdoinkin. Etsin, koska se oli ehtona pakastetun alkion siirtoon. Suunnitelma oli yrittää siirtoa lääkkeettömään kiertoon, sulattaa alkuun yksi kolmesta kahden alkion paketistamme ja siirtää molemmat alkiot, mikäli sattuisi käymään niin, että kumpikin selviää sulatuksesta.

Hyvä suunnitelma. Aamutuimaan ovulaation löydettyäni en meinannut pysyä housuissani. Olin niin innoissani. Vihdoin asiat menisivät eteenpäin, vihdoin pääsisimme yrittämään alkioiden sulattamista ja ehkä saisimme siirtääkin jotain. Soitin klinikalle aamulla heti, kun siellä linjat avattiin. Istuin koulun käytävässä sohvalla ja hehkuin.

Puhelin kädessä, yksin käytävässä, kalenteri keikkumassa polvellani. Myötätuntoinen ääni iski tajuntaani jostain kaukaa. Tämä päivä on ainut, jona ovulaatio on este siirrolle. Viikonloppuna klinikka on kiinni ja siirto olisi osunut lauantaiksi, viimeistään sunnuntaiksi. Se siitä. Ensi vuonna palataan sitten asiaan. Tosi ikävä sattuma, mutta sellaisia nämä hedelmöityshoidot ovat pullollaan. Sellaisista nämä hedelmöityshoidot on rakennettu. Ikävistä sattumista.

Istuin ja tuijotin puhelinta kourassani. Puhelu oli päättynyt, mutta puhelin poltti sormiani. Istuin ja silmiä kirveli. Oli kiire jo tunnille, minua odotettiin. Päässä löi tyhjää, sydämessä löi tyhjää. Yritin ravistella puhelun kaiun irti itsestäni.

Painuin luokkaan, avasin silmät poltellen tietokoneen ja aloin kirjoittaa. Aivan niin kuin minun pitikin. Selvisin siitä takaiskusta, ehtisin harmistua sitten myöhemmin, kotona, yksin, rauhassa. Niin minä luulin.

Tunnin päästä päädyin ryntäämään luokasta itkien ulos. Juoksin vessaan itkemään yksin. Yritin itkeä hiljaa, ettei kukaan ympärillä kuulisi. Etten häiritsisi ketään, ettei kukaan vaivaantuisi.

Se, mitä ympärilläni tapahtui, mitä toiset puhuivat, oli vain jotain liikaa. Kaikki menneet kivut ja pettymykset, epätoivo ja pakokauhu, pelot ja painajaiset ryöppysivät jostain niskaani yhtäaikaa. Selkärankani napsahti poikki ja romahdin kasaan. Siinä, toisten ihmisten keskellä. Minä, joka yritän pitää yllä suojausta. Naamiota kasvoillani, muuria ympärilläni. Että saisin pidettyä henkilökohtaisen itselläni, saisin pidettyä julkisen minän tyynenä. Tänään raja tuli vastaan.

Lukitun vessakopin suojassa puristin lavuaarin reunaa ja tärisin. Jalat eivät kantaneet ja lysähdin sinne, yleisen vessan lattialle. Taistelin kyyneleitä vastaan. Yritin olla hiljaa, ettei kukaan vain kuulisi, että itken. Purin hammasta yhteen ja kuivasin silmäni. Kuivasin tarkkaan ne kyyneleet, jotka pääsivät livahtamaan ennenkuin ymmärsin olla varuillani. Ennenkuin ehdin puolustautua niitä vastaan. Jalat tuntuivat heikoilta, kädet tärisivät, mutta kasasin jotenkin suojaukseni takaisin. Sen hennon rippeen, mitä jäljellä oli.

Kävelin muina miehinä luokkaan. Istuin paikalleni ja jatkoin kesken jääneen mandariinin syömistä. Yhä vapisten nypin vihaamiani valkoisia sitrushedelmänhöytyviä pois, mutta ne takertuivat vain mehusta tahmeisiin sormiini. En nähnyt mitään, en maistanut mitään. En katsonut ketään silmiin. Keskityin vain siihen hetkeen, jolloin pääsisin pois, kotiin, turvaan. Hieman myöhemmin halasin yhtä tyttöä, joka pelästyi pahoittaneensa mieleni. Eihän hän mitään pahaa tarkoittanut, minä tiedän sen, eikä se hän ollutkaan. Jostain vain tuli se viimeinen pisara. Se, joka sysäsi minut rajan yli. Ja hän sentään ei teeskennellyt, ettei olisi huomannut. Se oli jo tarpeeksi paljon se. Mutta torjuin hänen myötätuntonsa. Sanoin, että ei tässä mitään hätää ole, että oli vain vähän huono hetki. Halasin ja hymyilin ontosti.

Loppupäivän toimin kuin kone, mekaanisesti tunteita vältellen. Ymmärsin, että kukaan ei taida tuntea minua kovinkaan hyvin. Se on oma vikani. Olen rakentanut itselleni oman etäisyyden puolustuksekseni, mutta heikkona hetkenäni se toimikin minua vastaan, ei suojellut, vaan satutti. Kukaan ei nähnyt, kuinka minuun koski. Kukaan ei tarttunut käteeni, ei kysynyt, mikä hätänä. Jäin yksin.

Taistelin itseni kotiin saakka. Yksinäiseen turvapaikkaani. Nyt saisin täristä rauhassa, romahtaa pois. Itkua ei enää olekaan.

Ei minun pakko olisi olla yksin. Ei minun tarvitsisi yrittää itkeä hiljaa vessassa, ei tarvitsisi yrittää olla häiritsemättä ketään. Ei silloin, kun maailma luhistuu. En haluaisi olla tällainen. Kuoren takana, sulkeutuneena. Haluaisin osata pyytää apua. Haluaisin osata ystävystyä helpommin. Haluaisin pystyä ottamaan ystävyyden vastaan, kun sitä tarjotaan.

Purkillinen nappeja

Eilen järjestelin nappikokoelmaani. Se on vanha kaunis metallipurkki täynnä vanhoja kauniita nappeja. Minun mummini vuosikymmenien saatossa talteen keräämiä.

Nappeja, joita jo lapsena mummilassa ihailin. Järjestelin värin ja muodon mukaan. Tein kauniita kasoja, jonoja, kuvioita. Aina uudestaan ja uudestaan. Mummin nappipurkki oli pienen tytön silmissä uskomattoman hieno aarre. Ja mummin aarteet olivat kaikki käsieni ulottuvilla. Niihin sai koskea, niitä sai hipeltää. Mummi ymmärsi pienen tytön sielua.

Nappipurkki on nyt minun. Se on edelleen yhtä hieno kuin silloin yli kaksikymmentä vuotta sitten. Se on hienompi. Avaan purkin ja suljen silmät ja nuuhkaisen. Tuoksuu lapsuudelta, mummilta. Tuoksuu pimeiltä talvi-illoilta, jolloin seinäkellon naksuttaessa purettiin mummin mustat nahkasohvat osiin ja möngittiin suureen majaan, jonne mummi antoi vilttejä ja kankaita ja tyynyjä, niin paljon kuin me lapset ikinä tarvittiinkaan. Tuoksuu kirkkailta kesäpäiviltä, jolloin juostiin ympyrää mummin suurella nurmikolla, ilman paitoja, alushoususillaan, juostiin ja tehtiin kuperkeikkoja ja kasteltiin toisemme puutarhaletkulla, kunnes mummi nappasi letkun ja kasteli meitä lisää ja kastui itsekin ja paimensi koko konkkaronkan syömään lettuja ja juomaan vadelmamehua.

Purkillinen nappeja on minun suurimpia aarteitani. Siinä on rakas mummini ja kaikki ne lapsuuden muistot, ne hyvät, joita haluan vaalia. Eilen siirtelin nappeja lattialla edestakaisin ja itkin pikkuisen. Itkin ikävääni. Itkin sitä, jos kaikki katkeaa tähän. Mutta vaikka katkeaisikin, minulla on kauniita muistoja sydämessäni. Ja minulla on purkillinen nappeja. Pienen tytön aarre. Ison tytön kultakimpale.