lauantai 12. toukokuuta 2012

Miltä se tuntuu

Lapsettomien lauantai. Mitä siitä voin sanoa? Ehkä tahdon kertoa niille, jotka eivät tiedä, että lapsettomuus satuttaa oikeasti. Lapsettomuus on totta. Tämä päivä ei ole mikään irvokas juhlapäivä, vaan hetki pysähtyä ja muistaa. Minulla on moni asia hyvin. Mutta tänään ajattelen meitä kaikkia, joita yhdistää tieto siitä, miltä se tuntuu. Miltä lapsettomuus tuntuu.

Miltä tuntuu vaikka se, miten polilla minua kohdeltiin eilen kuin sukkaa. En tajunnut siinä puhelimessa edes hermostua, en vaatia parempaa kohtelua. Löysin resepteistäni diagnoosin. Minulle siitä ei ole puhuttu mitään. Olisin vain halunnut tietää. Minussa on jotain vikaa. Olisin ansainnut tietää.

Sanoivat taas saman kuin ennenkin, sanoivat että soita sitten myöhemmin uudestaan.

Sitten myöhemmin. Mutta elämä on nyt, tässä.

Ostin tutin. Pienen punaisen tutin. Puristin sitä kädessäni koko matkan. Laskin hellästi Hietakehdon kivelle. Annoin suukon ja päästin irti. Tahdon kertoa, miltä tuntuu päästää irti.

Se tuntuu siltä kuin sielustani revittäisiin pala pois.

6 kommenttia:

Rowan kirjoitti...

Tosiaankin, ei mikään irvokas juhlapäivä. Minusta on ollut lohdullista huomata, kuinka monessa blogissa tätä päivää ei ole kuitenkaan pidetty murheen päivänä, vaan monella tuntuu olevan päällimmäisenä ajatus siitä, mitä hyvää voimme tehdä itsellemme ja toisillemme

Samalla on hyvä levittää tietoutta siitä, miltä lapsettomuus tuntuu, niinkuin sinäkin tähän kirjoitit. Me elämme keskellä tätä tunnetta ihan joka päivä, mutta tämä päivä voisi olla sellainen, joka pysähdyttäisi myös ulkopuoliset ajattelemaan, millaista meidän tunteemme ja arkemme on. Siksi tämä päivä on arvokas. Niin meille lapsettomille kuin myös ihan yhteiskunnallisella tasolla.

Rowan kirjoitti...

Piti vielä tulla lisäämään, että kuinka kurjaa on, miten sinua on polilla kohdeltu. Niin se on, että siinä tilanteessa (puhelimessa tai paikan päällä) ei aina oikein osaa vaatia sitä mitä haluaa, vaan vasta myöhemmin tulee se tunne, ettei nyt kaikki mennyt ihan oikein. Eikä aina jaksaisikaan vaatia, kun on muutenkin tarpeeksi raskasta. Toivottavasti saisit otettua asian puheeksi seuraavalla kerralla..?

Ainu kirjoitti...

Ehkä aamulla kerjäsin vähän verta nenästäni ja kävin jollain keskustelupalstalla silmäilemässä, mitä aiheesta tuumitaan. Ihmiset ovat kyllä paskamaisia otuksia. Joskus, jotkut. Mutta omaan arvoonsa ne.

Tuo mainitsemasi lohdullisuusajattelu on paistanut näistä blogimaailman teksteistä. Lämmittää sydäntä, surullista mutta kaunista.

Ainu kirjoitti...

Juu minä oon Rowan itselleni hirveän huono vaatimaan mitään. Vaikkapa se, miten minua vartavasten pyydettiin soittamaan juuri eilen, että sanottiin että neuvotellaan lääkärin kanssa - ei puhettakaan mistään. Sanottiin vaan, että soita sitten ensi viikolla, Ja muutenkin oli aika ympäripyöreää kaikki. Ja se tyhjästä ilmestynyt diagnoosi ihmetyttää. Kaikki ihmetyttää. Äh!

Mutta kai se on tätä, kun ei yksi lääkäri hoida minua, vaan ties vaikka kuinka moni ja vielä kahdessa eri paikassa.

Mutta yritän vaatia asianmukaisempaa kohtelua seuraavalla kerralla. Nyt vaan taitaa jännittää hirveästi nuo tulevat viikot... Kiitos tuestasi Rowan!

Illusia kirjoitti...

Tämä päivä on tosiaan muistamista ja myös itsensä ajattelemista varten. Muistelupaikalla käyminen on kummallinen kokemus. Se on yhtä aikaa lohdullista ja riipivää. Siellä on niin monta surullista tarinaa ja se oma tarina sujahtaa yhdeksi tarinaksi muiden joukkoon.

Inhottavaa, että olet saanut polin puolesta huonoa kohtelua osaksesi. Potilaana sitä on aina altavastaajan asemassa ja on todella vaikeaa nousta puolustamaan itseään.

Toivotaan, että seuraava puhelu on mukavampi kokemus.

Ainu kirjoitti...

Sinulla oli Illusia kaunis ajatus jätetty sinne muistelupaikalle. Onneksi niitä on. Jotain muuttuu konkreettisemmaksi, kun siihen pysähtyy ja seisahtaa paikalleen.

Kiitos, seuraava puhelu toivottavasti käynnistää tämän pitkään kauhulla odotetun ivf:n meidän osalta. Jännittää kauheasti. Eiköhän se mene paremmin. Toivotaan parasta.