keskiviikko 2. toukokuuta 2012

Lastenaltaan reunalla

Olimme kylpylässä lapsiperhe seuranamme. Ensin istuimme hytisemässä lastenaltaan reunalla, mutta tuumimme pian mieheni kanssa, että liian kylmää, mennään kuumavesialtaaseen. Poistuimme sinne käsi kädessä emmekä katselleet taaksemme. Me voimme tehdä niin. Ei ole pakko vahtia ketään. Ei ole pakko jäädä leikkimään. Ei ole pakko pitää ketään pinnalla. Ei ole pakko kehua kenenkään polskuttelua.

Kuumavesialtaassa istuin mieheni viereen. Tiukasti kiinni, kainaloon. Ihanan rauhalliseen kuumaan veteen. Olin työputken ja valvottujen öiden jäljiltä aivan poikki. Ei huvittanut palella lastenaltaan reunalla. Minun ei tarvitse, meidän ei tarvitse. Me saamme nauttia toisistamme. Toivon, että me opimme nauttimaan toisistamme.

Ystävät jäivät lastenaltaalle. Lapsensa kanssa. Minä ja mieheni istuimme kahdestaan. Ehkä tulee vielä päivä, jolloin se ei tunnu viiltona sydämessä eikä poltteena silmäluomilla. Päivä, jolloin kukaan ulkopuolinen ei voisi huomata sitä kireästä nieleskelystäni tai silmäripsien tiuhasta räpsyttelystäni. Yrityksistäni tuupata kyyneleet sivuun, jättää itkuni väliin. Ehkä jonain päivänä voin istua kahdestaan mieheni kanssa, pitää häntä kädestä kiinni, painaa pään vasten rakasta olkapäätä, katsoa silmiin ja hymyillä. Tuntea pelkkää onnea. Onnea siitä, että minulla on hänet ja hänellä on minut. Katsoa silmiin ja olla onnellinen.

Nyt sen hetken pilaa suru. Suru siitä, mitä meiltä puuttuu. Minulla on vain hänet ja hänellä on vain minut. Me olemme vain kaksin. Meillä on vain toisemme.

Minulla on hänet ja hänellä on minut. Me olemme kaksin. Meillä on toisemme.

Lastenallas ja kuumavesiallas. Uimaanoppimisen riemua ja kahdenkeskistä kuhertelua. Lasten iloinen kiljunta ja minun pidätelty itkuni. Jos jäämme ikuisesti olemaan kaksin, toivon, että me todella oppisimme olemaan kaksin. Katsomaan toisiamme silmiin ja hymyilemään, olemaan onnellisia.

En pysty istumaan lastenaltaan reunalla. Ei minua niin kovasti palellut. En vain pysty istumaan siinä. Se paikka on niille, joilla on lapsia. Niille, jotka eivät elä sumuisessa surussa. Niille, jotka sopivat istumaan siihen. Juuri nyt minä en sovi. Ehkä jonain päivänä on toisin. Ehkä saan viedä oman lapseni uimaan, ehkä vien jonkun ystävän lapsen. Voin istua altaan reunalla tyynenä, ilman kipeää poltetta sydämessäni. Hymyillä ja olla onnellinen.

Se päivä ei ollut vielä eilen. Se päivä ei ole vielä tänään. Se päivä ei ole vielä huomennakaan. Mutta toivon, että se päivä tulee. Silloin minut löytää lastenaltaan reunalta. Olen se, joka nauraa ääneen. Se, jonka silmässä ei asu suru. Se, joka elää hetkessä ja on onnellinen.

Se, joka kohtasi lapsettomuuden ja selvisi siitä.

7 kommenttia:

ulmai kirjoitti...

Vetää ihan sanattomaksi nää sun kirjotukset.
<3

Odotellen kirjoitti...

Itse toivon ihan tuota samaa. Että sitä oppisi nauttimaan kahdenkeskeisyydestä ilman taustalla olevaa pettymystä. Sekä nyt kun yritys on kova, että sitten mahdollisesti joskus jos jäämme kaksin.
Siihen asti pitää vain yrittää oppia.

Ainu kirjoitti...

Ulmai kiitos. <3 Ihanaa, kun kommentoit ja luet näitä jaarituksiani. Minäkin lueskelen blogiasi usein, vaikka olen tainnut olla siellä ihan hiljaa vain. Mutta taustalla kuitenkin ollaan. :)

Tässä on Odotellen aika paljon työstämistä, että oppisi nauttimaan siitä, mikä on. Eikä tämä kaksinoleminenkaan ole mikään itsestäänselvyys. Jos pystyisikin vain päästämään surusta irti ja olla vain. Oikeastaan sitä varten tätä koko blogiani kirjoitan. Jotta pääsisin elämässä eteenpäin, jotta elämä tuntuisi hyvältä. Voimia sinullekin!

Myytti kirjoitti...

Ainu. Kyynelsilmin luen tekstejäsi, puet niin hyvin sanoiksi se, mitä itsekin tunsin ja tunnen yhä. Se riipaiseva kaipuu, sitä ei voi ymmärtää ellei ole itse lapsettomuuden tuskaa kokenut.

Minulla on yksi lapsi hoitojen ansioista ja nyt haaveilemme toisesta. Surullisena huomaan, etten ole päässyt eroon niistä ikävistä tunteista, joita lapsettomuus minussa sai aikaan, vaan ne ovat palanneet takaisin uuden yrityksen alkaessa. Ystävät ja sukulaiset ympärillä raskautuvat, mutta minun kroppani pettää minut aina uudelleen. Miksi ei joskus voisi saada helposti sen mitä eniten haluaa?

Toisaalta haluan valaa sinuun uskoa ja toivoa. Juuri silloin kun sitä vähiten odotat, se tapahtuu ja huomaat, että juuri silloin on oikea hetki. Silloin kaikki tämä kärsimys Ainu palkitaan. Voimia! Kiitos blogistasi, se on minulle tärkeä. Itse en oikein ehdi blogia enää kirjoittamaan, joten muiden blogien lukeminen toimii eräänlaisena terapiana

Ainu kirjoitti...

Myytti, tuntuu hyvältä kuulla, että tämä blogini merkitsee jollekin jotakin. Minulle tästä on tullut kovin tärkeä. Paikka, johon raapia sydämestäni näitä kipeitä tunteita.

Lapsettomuushoitojen ja lapsen myötä uuteen hoitokierrokseen lähteminen tuntuu minusta kovin urhealta. Myönnän, että joskus ajattelen sinne asti. Että jos tämä onnistuu, niin mitäs sitten, entäs jos tahdon lisää. En mitenkään jaksa tämmöistä rääkkiä enää uudelleen. Enkä usko, että raskaaksituleminen olisi minulle sen mahdollisempaa ilman hoitoja myöhemminkään. Ei koskaan.

Onneksi olkoon siitä, että olet saanut lapsen. On hyvä kuulla, että se voi onnistuakin. Sen verran epätoivoiselta tämä nyt tuntuu, että välillä unohdan, että ihan oikeasti voi onnistuakin. Onnea matkaan myös haaveillesi toisesta lapsesta. Voin vain kuvitella, miten kipeältä se tuntuu. Erilaiselta kuin tämä, varmasti, mutta kipeältä.

Kiitos uskonvalamisesta. Yritän jaksaa toivoa. Joinakin päivinä se onnistuu, joinakin ei. Ja tervetuloa lukemaan näitä juttujani myös jatkossa!

Kaipaava kirjoitti...

Olen jo pitkään seurannut blogiasi, ja samoilla linjoilla olen kuin muutkin: sanattomaksi vetää. Osaat muuttaa tunteet sanoiksi paremmin kuin itse osaan. Monesti olen miehellenikin näyttänyt tekstejäsi ja tämän kyseisen tekstin kohdalla hän rupesi itkemään eikä pystynyt lukemaan loppuun. Itsekin olen monet itkut lukiessa itkenyt, niin tuttua on kaikki tuo tuska, mutta lukemista en koskaan jätä kesken, siitä saan voimaa ja itkun jälkeen olen aina hieman vahvempi. Voimia haluan lähettää sinullekin ja toivoa.

Ainu kirjoitti...

Kaipaava, kiitos kun kommentoit, kiitos kun luet ja kiitos kauniista sanoistasi. Sait minullekin kyyneleet silmiin. Jos näistä tunteistani on jollekin ihmiselle hyötyä, olen siitä äärettömän onnellinen ja otettu. Koittakaa tekin jaksaa ja löytää jostain voimaa, sinä ja miehesi molemmat. Ja muistakaa pitää toinen toisistanne huolta!