torstai 13. joulukuuta 2012

Joulunaika

Joulu lähestyy ja minua ahdistaa. Se, miten lähes kaikki elämässäni liittyy lapsettomuuteeni, on ikävää. Se, että liitän mielessäni siihen lähes kaiken senkin, joka ei varsinaisesti liity, on turhauttavaa.

Joulu on hankala ahdistuksen aiheuttaja. Ajatusmaailmassani jouluun liittyy lapset. Joulunaika ei anna unohtaa hetkeksikään sitä, mitä se ei ole.

Nytkin minua surettaa. Suren sitä yksinäisyyden vihlontaa, joka sisintäni tulee taatusti kiusaamaan. Vihloo jo.

Minä haluaisin sytyttää kynttilöitä, kiskoa villasukat polviin asti ja istahtaa pianon ääreen. Istahtaa oma lapsi sylissäni ja laulaa. Laulaa kaikki kauneimmat lastenlaulut ja kauneimmat joululaulut ja kaikki ne muutkin, ne renkutukset ja lällätyksetkin. Istuisimme siinä pianon ääressä sylikkäin ja minun sormeni haparoisivat koskettimilla ja pienen kädet paukuttaisivat pianon laitaa ja me laulaisimme niin että korvissa soisi.

Minä haluaisin kaivaa varastosta esiin kangastilkkuja ja pahvia ja hilettä ja askarrella maailman korneimpia joulukoristeita yhdessä lapseni kanssa. Leikata värikästä kartonkia ja näperrellä maailman hellyttävimpiä joulukortteja yhdessä lapseni kanssa. Leipoa suuren taikinan ja rakentaa maailman hassuimman piparkakkutalon yhdessä lapseni kanssa.

Minä haluaisin eksyä lelukauppoihin ja kirjakauppoihin ja kirpputoreille ja divareihin ja hypistellä kaikkea sitä ihanaa, mitä haluaisin lapselleni antaa. Ehkä päätyisin lopulta hankkimaan jotain hyödyllistä ja jotain täysin turhaa ja jotain omaan silmääni nätiltä näyttävää ja jotain muuten vain sellaista, josta tietäisin juuri minun lapseni pitävän. Paketoisin nättejä paketteja, sieviä kuin karamellit ja piilottaisin ne vaatekaappiini, sinne, mihin tällä hetkellä ivf-roinaani kätken.

Minä haluaisin hipelöidä lapseni kanssa joulukalenteria. Jännittää aamuisin yhdessä, mikä kuva sieltä esiin pilkistääkään. Nytkin minulla on joulukalenteri. Mutta se ei tunnu jännittävältä. Se tuntuu vain säälittävältä. Punatulkku ilmestyy kuusenoksalle, enkeli kurkkaa kannon takaa, mutta minä tunnen olevani säälittävä surkimus. Ei sen ole tarkoitus olla niin. Että minä avaan kuvia aamuisin yksin ja itkeskelen.

Minä haluaisin innostua lumisateesta ja pyydystää yhdessä lapseni kanssa hiutaleita kielenkärkeen. Haluaisin yrittää pyörittää pakkaslumesta lumipalloa ja vaikka tietäisin sen mahdottomaksi, en välittäisi. Sillä jos minulla olisi lapsi vierelläni, minä tietäisin, että ihmeitä tapahtuu.

Minä haluaisin tehdä sen kaiken. Minun kuuluisi tehdä se kaikki. Minä kuulun äidiksi, se on lähtemätön osa minua, minä tunnen sen sisuksissani. Miten voisin olla tuntematta? Joka hetki se tunne on niin kipeä, ettei sitä pysty sivuuttamaan kuin ohimeneviksi tuokioiksi kerrallaan. Ja aina se palaa takaisin. Tuskainen tietoisuus siitä, että näin ei ole, vuosi toisensa jälkeen ei ole.

Joulu lähestyy. Minä olen onneton. Elämä tuntuu väärältä. Ennen joulua iloitsen siitä, että oman lapsettoman jouluni saan viettää oikeasti ilman lapsia. Ei tarvitse luoda kaipaavia katseita toisten lapsiin, ei hymyillä tekohymyä toisten lapsille, ei teeskennellä että kaikki on ihan hyvin.

Kun ei se ole hyvin.

11 kommenttia:

Illusia kirjoitti...

Niin tuttuja tunteita ja ajatuksia.

Meilläkin vietetään aikuisten joulua. Se tuntuu turvalliselta. En jaksaisi enää viettää joulua lasten juhlana. Aikuisten joulu on rentoutumisen ja levon aikaa. Kuitenkin haluaisin niin kovasti kokea joulun oman lapsen kanssa.

Minullakin on säälittävä joulukalenteri. Se on suklainen ja sen avaaminen on aivan yhtä arkista kuin leivän voiteleminen.

Heli kirjoitti...

Voi, minun tekisi mieleni rutistaa sinua oikein kovaa ja vakuuttaa, että kyllä kaikki vielä muuttuu paremmaksi ja että vihdoin saat oman lapsen. Kunpa voisinkin. Mutta en voi muuta kuin toivottaa tsemppiä ja toivoa parasta sormet ja varpaat ristissä.

Anonyymi kirjoitti...

Toivoisin kovasti että löytäisit (jälleen) ilon siitä, mitä sinulla on nyt ja kykenisit pysähtymään hetkeen. Niin sydämeenkäyvästi kirjoitit että ihan tosiaan tuli sellainen pakko kirjoittaa tämä. Sillä monta hetkeä saattaa mennä hukkaan jota ehkä myöhemmin harmittelet. Toisaalta, ehkä sinun on käytävä tuo tie jotta myöhemmin voit päästää irti ja vapautua elämään onnellista elämää, oli tien lopussa sitten lapsen saaminen tai lapsettomuus. Mutta olen varma että jos sydämen pitää avoimena kaikelle hyvälle ja yrittää sitkeästi nähdä se hyvä omassa elämässään, on helpompi kestää kaikki tuska mitä elämä milloinkin tuo tullessaan. Tunteille on hyvä olla avoin eikä kieltää mitään tunnetta itsessään, mutta on mahdollista itse vaikuttaa siihen, mitä tunteita "ruokkii" enemmän: negatiivisia vai positiivisia. Ihanaa, lämmintä joulunalusaikaa sekä joulua teidän perheelle!

Rowan kirjoitti...

<3 Sinun todellakin kuuluisi saada tehdä noita kaikkia jouluasioita yhdessä oman lapsesi kanssa. Toivon niin hartaasti, että vielä tulee se joulu, jolloin sen saat tehdä.

Meillä ei onneksi joulussa ole lapsia mukana. Siis toisten lapsia. Mutta ostaessani joululahjoja kummilapsille mietin vain, että miken saa tehdä tätä omalle lapselleni? Se on niin väärin! Vaikka mielelläni ostankin näille ihanille pienille lahjoja, niin tuntuu niin pahalta, jos aina on vaan toisten lapsista kysymys. Ei koskaan omien :(

Blueberry kirjoitti...

Kertomuksesi kosketti myös minua syvästi. Olen myös hankkinut joulukalenterin, askarrellut kortit ensimmäistä kertaa vuosiin ja alkanut kutoa järkyttäviä villasukkia rakkailleni.

Kuitenkin myös minä toivon, että pyhien aikaan jostain päin alkaisi kirkastua. Että saisit toivoa tulevaan, joka auttaa kohtaamaan nämä lasta toivovan arkiset muistutukset siitä mitä meillä ei vielä ole.

Jaan niin tunteesi, toivottavasti voin toivomuksellani jotenkin lohduttaa.

e kirjoitti...

Olen niin pahoillani. Sinun kuuluisi saada tuo kaikki. Mietin itse usein jouluisin niitä lapsia, joilla ei ole ympärillään rakastavia aikuisia, ei lahjoja, kuusia, kortteja tai piparitaloja. Vain pelkoa tai jonkin pahan odotusta, köyhyyttä ja ahdistusta. Miksi on näitä lapsia ja sitten on sellaisia aikuisia kuin sinä? Miten se on mahdollista. Toivon joulurauhaa ajatuksiisi.

Ainu kirjoitti...

Illusia, aikuisten joulu on juuri nyt hyvä ratkaisu. Ehkä joskus myöhemmin saan elää myös toisenlaisia jouluja, varmasti saankin. Vaikka en omien lasteni kanssa, niin toisten läheisten. Sitten kun se ei tee liian kipeää.

Heli, kiitos. Virtuaalirutistuskin on yllättävän paljon, sen olen saanut oppia.

Anonyymi, juuri tuota mä yritän ja noin ajattelen. Käydä tämän kivun läpi silmästä silmään, että voisin sitten päästää irti, kävi miten kävi. Tää blogi on se paikka, johon vuodatan kaiken ylämäkiä ja alamäkiä myöten, välillä melko pohjimmaisia tunteitakin pyöritellen. Ei kaikki toki ole aina näin synkkää, on paljon muutakin. Mutta että pääsisin taas iloitsemaan aidosti ja puhtaasti toistenkin lapsista, sitä varten tahdon käydä tämän suruni läpi. Kiitos, että kommentoit ja toivot hyvää meille. Lämmintä joulua myös sulle!

Rowan, niin se tuntuu kauhean ikävältä, vaikka rakkaimmalleni, pienelle tytölle mietin lahjaa, en voi olla myös miettimättä, että miksi en voi tehdä samaa myös omalleni. Toivottavasti vielä jonain päivänä meillekin. <3

Blueberry, kyllä lohduttaa. Tänään olen istunut väkertämässä joululahjoja villalangasta ja tuntenut taas onnea sydämessäni. Samaa toivon sulle. <3

E, tuo on niin ikuinen kysymys. Miten lapsia ei tässä maailmassa ansaita. Ehkä kuitenkin pystyn auttamaan teoillani jotakuta sellaista pientä, jolla ei ole turvallista joulua. Se on myös yksi syy, miksi olen hakeutunut tälle alalle. Että voisin auttaa.

Anonyymi kirjoitti...

Olipas koskettava tarina. Minäkään en koskaan saanut omaa lasta. Unelmia omasta yllätyslapsesta voi ehkä vielä elätellä muutamia vuosia, mutta...

Sain pienen veljentyttären 1,5v sitten. Odotin tytön syntymää kauhun sekaisena, koska ajattelin etten pysty olemaan vauvaperheen onnessa mukana. Koko ajatus tuntui ahdistavaakin ahdistavammalta. Olin jo työyhteisössä jättäytynyt päiväkahveilta ja yhteislounailta pois. En jaksanut kuunnella vain lapsiasiaa, mitä meidän Tuomas on nyt taas tehnyt jne.

Kun näin veljentyttären oman polvileikkaukseni jälkeen, noin 5pv ikäisenä purskahdin itkuun. Jotain sydämessäni suli. Osin ehkä siksi, että tyttö muistuttaa minua ulkoisesti. Vauvaperheen tapaamiset eivät olekaan oleet yhtä painajaista. Tyttö nukkui paitani alla pienenä koliikkivaivaisena, kun minä olin jalkavaivainen. Nykyään jos vain olen näkyvillä, kukaan muu ei kelpaa nukuttajaksi, ei kylvettäjäksi, eikä pyllyn pyyhkijäksi jne.

En oikein tiedä mitä tapahtui, mutta kiinnyin veljentyttöön kovasti. Toive omasta lapsesta ei ole hävinnyt, mutta tämä on kai "the second best choice". Rakastan tyttöä kuin omaa lastani. Usein olen miettinyt voisinko rakastaa omaa lasta enemmän.

Edelleen olen ihmissuhteissa ulkopuolinen, koska minulla on lapsettoman stigma. En koskaan saa kutsuja mihinkään perhejuttuihin jne.


Onneksi veljen perheellä on usein tarvetta lapsenhoitoon. Saan olla tytön kanssa noin kaksi yötä/päivää viikossa. Muutin lähemmäksi, otin huomattavasti huonomman työn vastaan, jotta saisin olla veljentyttären kanssa aina, kun hän hoitajaa tarvitsee. Tahdon nähdä tämän lapsen kasvun läheltä.

Olen saanut toteuttaa kaikki ne haaveet, jotka elämässäni ovat liittyneet omaan pieneen tyttöön. Jouluaskartelun (tyttö on innokas liimaaja ja maalaaja), soittamisen ja pienen pienen balettipuvun yms.

Ihaninta on ollut nähdä, miten tyttö on kiintynyt minuun. Hän on kielellisesti hyvin kehittynyt. Hän hihkuu ilosta, kun haen hänet päiväkodista:"Minun kummi tuli, jee!" Tänäkin aamuna 6:15 viereeni kömpi pieni kiharatukkainen tyttö, vaaleanpunaisessa yöpuvussaan iloisena kikattaen:"Kummi soittaa Tuiki-tuiki-tähtönen"(jota hän vakavan hartaasti lapsen äänellä ja olemuksellaan laulaa.)Unentuoksuisen pienen tytön hali ja märkä suukko. Saa liikutuksen kyyneliin.

Olen veljentyttärestäni syvästi kiitollinen. En tiedä, miten pientä ihmistä voisi enää enempää rakastaa kuin minä häntä. Hän ei ole oma lapseni, saan ne rippeet joita vanhemmilta jää. Toisaalta ymmärrän myös sen, ettei ole todennäköistä, että saisimme oman lapsen. Siksi olen yrittänyt nauttia jokaisesta hetkestä veljentyttäreni kanssa, jotka saan.

Olen opetellut ajattelemaan, että maailma ei ole reilu, koska en saa omaa pientä lastani (kai koskaan). Tämä pieni ihminen tuli kuitenkin elämääni, koska en voi saada omaa lasta, aion nauttia joka hetkestä, jonka saan hänen kanssaan viettää ja tarjota tuolle pienelle ihmiselle laatuaikaa. Olen nöyrtynyt kohtalooni, joka ei todella ole helppoa.

Toivon sinulle Ainu parempaa kohtaloa kuin itselleni. Joskus on vain luovuttava unelmistaan ja otettava se "the second best" vastaan. Niin olen yrittänyt ajatella.

Paljon olisi minullakin ollut omille lapsilleni antaa.

nimim. vain kummitäti

Ainu kirjoitti...

Kiitos pitkästä kirjoituksestasi, kummitäti. Nuo maalaamasi kuvat tuntuvat mulle niin tutuilta: mun elämääni kuuluu uskomattoman rakas ihana kultainen hieman yli viisivuotias tyttönen. Ja hän on mulle juuri tuota, mitä yllä kuvailet. Mikään ei voisi olla tärkeämpää kuin se, että saa kuulua läheisesti pienen elämään. Että olen siihen aina varauksetta tervetullut. Se on suuri onni. Vaikka omaa ei ole. Tää lapseton kohtalo tuntuu pahalta, en vielä ole sitä aivan hyväksynyt, mutta teen parhaani, että selviäisin tästä mahdollisimman ehjänä. Kaikkea parasta mahdollista toivon sun elämääsi. Sitä, minkä voi saavuttaa. Tämä on surullista, mutta päivä kerrallaan. Kiitos, kun jaoit tarinasi.

Anonyymi kirjoitti...

Et ole yksin ajatustesi kanssa, voi kuinka toivon tuota samaa.. kuinka haluisin lukea lasten lelukirjoja jonkun kanssa sohvalla ja ympyröidä niitä leluja, joita joulupukilta toivoo.. Voi kuinka jonkun kanssa saisi tehdä lumiukkoja pihalla..

kaikelle on kuitenkin tarkoituksensa ja joulu on ihmeiden aikaa.

Suuri voi halaus, et ole yksin.

Ainu kirjoitti...

Se tosiaan ihan oikeasti helpottaa, kun tietää, ettei yksin tarvitse olla. Että on niin monta, jotka ymmärtää. Eivätkä lakkaa ymmärtämästä edes sitten, kun elämät muuttuvat. Halaus sullekin!