keskiviikko 23. toukokuuta 2012

Kolme kirjainta

Jännittää. Pelottaa.

Kävin eilen sairaalassa ultrattavana. Näkyviin saatiin kolmetoista munarakkulaa. Lääkäri oli aidosti pahoillaan aiemmista virheistä. Katsoi silmiin ja sanoi olevansa puolellani. Antoi uuden reseptin. Tiedusteli, onko minulla kysyttävää. En osannut sanoa, en kysyä, päässä löi tyhjää. Tunsin olevani irrallani kaikesta, oikeasti jossain muualla. Ultraaminen sattui, ensimmäistä kertaa. Lääkäri kätteli lähtiessäni. Sanoi jotain hyvin kaunista. Halusi kai lohduttaa.

Osaston oven auetessa kyyneleet valuivat poskilleni. En yrittänyt peitellä niitä, en tällä kertaa. Sairaalassa saa itkeä. Tämä on minun elämäni. Minä saan itkeä.

Itkin, koska minusta tuntui siltä, että tämä ei ole. Tämä ei voi olla. Tämä ei voi olla minun elämääni. Tuntui kuin olisin katsellut sivusta, tuntui kuin se olisi tapahtunut jollekulle toiselle. Seurasin sivusta kuinka hän kätteli lääkärin, hymyili hoitajalle, riisui housunsa verhon takana, viikkasi siististi pinoon, asetteli kengät vierekkäin tuolin alle. Sitten hän nousi tutulle paikalleen, tutulle sängylle kuuntelemaan tuomionsa.

Hormonit tekevät minusta väsyneen. Kauhean väsyneen. Turvottavat vatsani hulvattomaksi palloksi. Särkevät päätäni. Kirvelevät pistoskohdilla. Saavat ihottumani heräämään. Mutta ne saavat myös toivoni heräämään.

En halua ajatella löydettyjen munarakkuloiden määrää, en kohdun limakalvon paksuutta, en tulevaa punktiota, en mahdollisten alkioiden jakautumista. En todennäköisyyksiä, en päivämääriä. Haluan vain pystyä ajattelemaan, että tämä on totta. Että tämä tapahtuu minulle, juuri nyt. Haluan pystyä kävelemään pois lääkärin vastaanotolta ja tuntea olevani minä.

Pelottaa. En olisi halunnut tämän menevän näin. Mutta tämä ei ole kiinni haluamisesta. Tämä vain tapahtui minulle, meille. En toivoisi tätä kellekään.

Tämä on minun mahdollisuuteni. Koeputkihedelmöitys. Kolme kirjainta: ivf. Tartun kiinni noihin kolmeen kirjaimeen. Tänään ne ovat puolellani. Huomista en halua ajatella. Huominen on vain kestettävä, on se millainen hyvänsä. Ja kuka tietää, ehkä huominen on parempi, ehkä huomenna en enää pelkää.

5 kommenttia:

Rowan kirjoitti...

Halaus! <3 Voi että, miten tuttuja tunteita taas. Minullakin on tapana usein polilla "ulkoistaa itseni" tilanteesta. Ihan kuin se en olisi minä, jota tutkitaan ja ja kenelle tehdän toimenpiteitä. En tiedä, onko se jokin suojamekanismi vai mikä. Minuus on kadoksissa. Kun itselle tapahtuu se, mitä ei kenellekään toivoisi tapahtuvan, ajattelemmeko me itse olevamme "ei kukaan"? Koska se tapahtuu meille.

Mutta tämä on todellakin sinun, ja teidän, mahdollisuutenne! Sana mahdollisuus on ehdottomasti positiivinen, ja se sisältää uskon ja toivon paremmasta huomisesta. Vinkiksi omista kokemuksista haluaisin sinulle sanoa, että kunpa pystyisit vain menemään päivän kerrallaan. Minulle se tuottaa kovasti vaikeuksia, ja toivoisin joskus pystyväni siihen.

Voimia!

ulmai kirjoitti...

Voih, taas koskit tosi syvälle tällä kirjoituksella. <3 Kirjoitat niin aidosti ja rehellisesti, että näin empaattinen ihminen melkein voi tuntea sen, koskea käsillä.
Voimia! <3

Ainu kirjoitti...

Ehkä tämä on Rowan juuri suojamekanismi. Melkein ruumiistairtautumiskokemus (ei nyt kuitenkaan ihan mutta jotenkin sinnepäin). Niin vahva on tunne siitä, että itse on vain tarkkailemassa. Ja siksi en oikein osaa siellä lääkärin luona saada suustani ulos juuri mitään järkeviä kysymyksiä. Nyökkäilen vain. Mutta kun ajatukset eivät oikein kirkkaina seuraa siinä mukana. Kiitos vinkistä. Yritän ottaa päivän kerrallaan. Kovasti yritän. Vaikeaa se todellakin on. Kiitos tuestasi. Taas!

Ulmai, minulle merkitsee niin paljon nämä sinun kommenttisi. Tulee semmoinen olo, että olet tukenani. Vaikka ei olla ikinä toisiamme nähty, luettu vain paloja toistemme toisenlaisista elämistä. Kiitos! <3

Jadekivi kirjoitti...

Kävin, luin, huokasin ja pyyhkäisin kostunutta silmäkulmaa.

Lähetän voimia, halauksia ja tsemppiä.

Ainu kirjoitti...

Kiitos Jadekivi. Tartun halaukseesi kiinni lujasti.