Kevät

Tänään on parempi olla. Olen nukkunut pari yötä väsymystä pois ja se on tehnyt hyvää. Aurinko paistaa täydeltä taivaalta, lumi sulaa, jäät romisee alas kerrostalojen katoilta ja pienen siivun verran myös oman mielen raskaus hellittää.

Vihan ja kateuden tunteita on osattava käsitellä. Pakko. Muuten ne jäävät jäytämään mieltä, saavat aikaan sitä myrkkyä, jota olen niin monesti yrittänyt oksentaa sisältäni pois. Ehkä olen oppinut vähän paremmin hyväksymään sen osaksi elämää.

Se, että omat elämänhaaveet ovat osoittautuneet kaikessa tavanomaisuudessaan niin kovin vaikeiksi saavuttaa, on tehnyt minusta tietyllä tavalla katkeran. En halua enää häpeillä sitä katkeruuttani, mutta en myöskään antaa sen ottaa valtaa itselleen. Kadehdin lapsiperhe-elämään kiinni päässeitä ystäviäni ja tuttaviani. Otan joskus välimatkaa, koska tarvitsen sitä. Mutta en ole muuttumassa ikuisesti kitkeriä happamuuksia sylkeväksi erakoksi.

Jos omat lapsettomuuteen liittyvät hoidot etenisivät, voisin olla vapaampi. Tämä paikallaan junnaaminen tuskastuttaa, rasittaa mieltä. Viime aikoina olen ollut niin väsynyt ja surullinen, että en ole edes halunnut nähdä aurinkoa, toivoa, mahdollisuuksia. Tänään minusta vihdoin tuntui siltä, että alkaisi ehkä olla aika.

Tulevaisuus. Ei se ole synkkä ja pimeä. Se on salaperäinen ja jännittävä. Niin monta mahdollisuutta edessä. Mielenkiintoisia valintoja, joita saan tehdä. Kaikista rakkain vierelläni. Yhdessä me voimme vielä päätyä vaikka mihin, rakentaa elämästämme kauniin ja lämpöisen. Sellaisena näen tulevaisuuden tänään.

Aurinko. Se pelastaa minut, kerta toisensa jälkeen. Kevät. Tänään se saapui myös sydämeeni. Tänään sydämeni oli hieman vähemmän kipeä.

Tänään rakastan taas vähän enemmän.

Käteni vasten peiton reunaa

Silitin posken silkkiä, hellästi, hiljaa. Kuiskasin lähes äänettä, miten kaikki vielä muuttuu toiseksi.

Kosketin untuvaa ohimolla. Lupasin ilman sanoja, että maailma on oikeasti parempi paikka. Lupasin, ettei se kaikki ole tässä, että huomisen jälkeen tulee parempi.

Mutta se ei ollut minun kuiskaukseni. Ei lupaus, johon minulla olisi valtuudet. Ei minun ulottuvillani muuttaa sitä maailmaa muuksi.

Hipaisin vielä kämmentä, annoin käteni viipyä vasten peiton reunaa. Katsoin häntä viimeisen kerran ja käänsin lopullisesti selkäni. En palannut enää vilkaisemaan taakseni.

Koska se ei ollut minun lupaukseni. Siihen ei yltäneet minun valtuuteni.

Vaikka haluaisin rakentaa paremman maailman, siihen en pysty, en saa, en kykene. Minun tehtäväni on olla vain hetki ja päästää irti. Sen suurempaa lupausta en mitenkään voi antaa.

Yövuoro

Ensimmäistä kertaa se ajatus pääsi ujuttautumaan mieleeni. Tuli vain jostain, varoittamatta, häilyi hetken ilmassa ja katosi.

Miten hankalaa olisikaan yhdistää vuorotyöt ja omat harrastukset ja lapset. Miten mukavaa on, kun voi ajatella vain itseään. Tulla ja mennä, miten milloinkin.

Olin yövuoron jälkeen väsynyt. Pää oli raskas, mieli valvomisesta sohjoa. Avasin varoen ulko-oven, laitoin miehelle aamukahvin tippumaan, möngin sänkyyn, josta mies kohta nousi ja lähti omiin töihinsä. Roikuin hetken unen ja valveen rajalla.

Onpa hyvä, ettei meillä ole lapsia.

Sitten nukahdin.

Väsynyt

Jotenkin sitä vain jaksaa vuodesta toiseen kuvitella ja haaveilla. Vaikka olisi nähnyt konkreettisesti omin silmin, että haaveen toteutuminen ei mitenkään voi olla mahdollista. Silti jossain syvällä kytee toivo, pienen pieni toivo. Mitä jos sittenkin?

Viime kierrossa raskaaksituleminen oli ensimmäistä kertaa ihan todennetusti mahdotonta. Ei ovulaatiota, ei munasolua, ei vauvoja. Silti. Kun menkat alkoivat, se oli pettymys. Vaikka se oli mahdotonta, petyin silti.

Toinen pettymys tuli puhelimessa. Alkiota ei kerta kaikkiaan päästä siirtämään nytkään. Seuraavakin on epävarmaa. Koska hiihtoloma. Ja koska pääsiäinen. Ja koska muuten vain poliklinikka kiinni yhteen aikaan ja yksityinen klinikka toiseen. En jaksa uskoa tätä enää.

Jos joku lohduttaisi minua nyt sanomalla, että onhan niitä alkioita pakastimessa ja onhan tässä vielä mahdollisuuksia, se ei helpottaisi, ei yhtään. Jos joku sanoisi, että tällä kaikella on varmasti joku tarkoitus, että sitten, kun vihdoin oman lapsen saamme, osaamme varmasti arvostaa sitä, minä huitaisisin. Kyllä minä olen sellainen ihminen, että olisin osannut lasta arvostaa, jos olisin sellaisen saanut ihan tavallisella aikataulullakin. Rakkauteni ei olisi varmasti ollut yhtään sen ohuempaa, vaikka olisin vain lopettanut ehkäisyn, viettänyt miehen kanssa ihania kahdenkeskisiä hikisiä iltoja ja öitä ja alkanut kasvatella vatsaa.

Mahdollisuuksia on. Saan olla onnellinen siitä, että saimme alkioita jopa kolme paria pakastettua. Tottakai. Mutta saan olla myös surullinen siitä, että kuukausi toisen perään kuluu, mitään ei tapahdu, epäonnistuminen seuraa toistansa ja minä vanhenen vähä vähältä. Jokaisen takaiskun jälkeen olen edellistä väsyneempi.

En halua päätyä siihen pisteeseen, etten jaksa odottaa enää mitään. Haaveeni ja toiveeni eivät ole mitään suureellisia. Ihan tavallisia vain. En toivo kohtuuttomia. Ihan maltillisesti vain. Silti tämä toiveeni on elämää suurempi, kaikkea muuta tärkeämpi. Oma lapsi. Siksi se, että hetki hetkeltä toivominen tekee yhä vain kipeämpää, saa haaveet valtaamaan kohtuuttoman ison alan elämästäni, minusta. Välillä tunnen itseni ensisijaisesti vain lapsettomuuden haavoittamaksi naiseksi, tunnen että se määrittelee minua enemmän kuin mikään muu. En haluaisi päästää itseäni siihen. En haluaisi hukata minua.

Mutta kun törmään seinään yhä uudelleen ja uudelleen, käy vastaanpyristeleminen aina vain vaikeammaksi. Jaksan nostaa itseni pystyyn, vielä kerran. Ja huomenna varmasti vielä kerran uudestaan. Mutta en pysty enää lupaamaan itselleni, että jaksan tehdä sen loputtomiin.

Olen niin kauhean väsynyt tähän kaikkeen. Miksi sen piti mennä näin?

Ystävä

Ystävä, jonka kadotin kauan sitten, otti yhteyttä, soitti. Juteltiin. Juteltiin pitkään.

Kymmenen vuotta, ylikin. Se ei merkinnyt mitään. Hän oli se sama. Minä olen se sama. Vaikka niin paljon on tapahtunut ja niin moni asia on toisin, meidän ystävyytemme voi olla vieläkin yhtä oikea kuin se oli silloin. Yli kymmenen vuotta sitten.

Hän tietää, mitä käyn läpi. Hän tietää, millaista on elää kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen. Kaivata lasta ja pelätä, ettei koskaan. Elää päivistä viikkoja, viikoista kuukausia, kuukausista vuosia. Koko ajan ikävöidä. Pelätä, ettei koskaan.

Hän soitti ja kertoi, että tietää sen kaiken.

Vaikka kadotin hänet jo vuosia sitten, hän tuntee minut, edelleen.

Ehkä toista kertaa hän ei enää katoa.

Lapsettomuutta en voinut valita. En voi valita sitä, että nyt olen kärsinyt tarpeeksi ja nyt on jo minun vuoroni. Mutta sen voin valita, päästänkö ystävän katoamaan vai pidänkö hänestä kiinni.

Toista kertaa hän ei enää katoa.

Jotain odotettavaa

Annoin itselleni periksi ja päätin sittenkin lähteä yrittämään lääkkeellistä alkionsiirtoa seuraavaan kuukautiskiertoon. Yrittämistä se tosiaan taas on, hyvin varovaista eikä vielä millään tasolla varmaa sekään. Kunhan kroppani kohta sanelee omat aikataulunsa, pitää minun soittaa sairaalaan ja tiedustella heidän aikataulujaan. Ja sitten vielä miettiä ikiomiani. Niitä, jotka haistattavat pitkät koko lapsettomuudelle ja kaikelle sille, mikä lapsettomuuteen juuri nyt liittyy. Typerännimisille hormonilääkkeille, julkiselle kuukautiskierrolle, pilkunviilaus-aikatauluille, kuumille aalloille ja kipeille sisäelimille. Kun helmikuu vaihtuu maaliskuuksi, minä lähden vuosikausia haaveillulle tyttöjen reissulle kahdestaan rakkaimman ystäväni kanssa, eikä sitä meiltä pilaa mikään.

Voi olla, että sairaala viheltää pelin poikki. Sanoo, että aikataulu ei sittenkään sovi. Voi olla, että aloitan lääkityksen, mutta kroppani ei reagoi toivotulla tahdilla ja joudun keskeyttämään hoidon. Se olisi tosin aika huono vaihtoehto. Tai sitten voi olla, että ennen reissuamme, juuri ennen, pakkasesta sulatetaan yksi kalleimmista aarteistani, että sulatus onnistuu ja saan vihdoin lupauksen ja toivon kannettavakseni.

Ehkä kaikki siirtyy taas tulevaan. Siinä tapauksessa hukutan suruni cavaan ja kuiskuttelen osan taakkaani ystäväni olkapäätä vasten. Ehkä itken ja nauran ja yritän unohtaa. Joka tapauksessa aion pitää hauskaa. Eikä minun tarvitse edes yrittää. Tiedän, että minun on hyvä olla. Että en ole yksin. Ja että pystyn nauramaan, elämään täysillä.

Ehkä matkustan lääkkeet repussani. Sottaan Lugesteroneja hämyisissä vessoissa. Enkä harmittele sitä, en tippaakaan. Juon vissyä ja itken ja nauran. Annan odotuksen ja jännityksen tulla. Annan itselleni luvan uskaltaa luottaa tulevaan.

Onneksi minulla on jotain mukavaa odotettavaa. Hengähdystauko ja pakomatka tahmean kevään keskellä. Olen onnellinen, että sain tällaisen mahdollisuuden. Että lähelläni on ihmisiä, jotka rakastavat minua niin paljon, että haluavat työntää minut lentokoneeseen ja lähettää seikkailemaan, nauttimaan elämästä. Päästämään hetkeksi irti lapsettomuuden murheistani.