tiistai 23. lokakuuta 2012

Suru

Suru tuli jotenkin viiveellä. Tänä aamuna tuntui pahalta, uneksin yöllä kai turhan suloisia unia. Vahva tunne siitä, ettei pakastimen aarteet haaveita suuremmiksi tule koskaan kasvamaan puristi rintaani uudella voimalla.

Tai ehkä tämä johtuu ensi kevään lähestymisestä. Sen tiedostamisesta, että joudun tiukkaan paikkaan, tosin itse olen itseni sinne johdattamassa. Työharjottelu vie minut työskentelemään vastasyntyneiden pariin, monta kuukautta pieniä ihmisiä ja niitä kaikkein pienimpiä. Heidän perheitään, heidän toiveitaan, ilojaan, surujaan ja pelkojaan. Saan kokea, miltä se oikeasti tuntuukaan. Ja pystynkö minä siihen. Olenko niin vahva kuin olen viime aikoina tuntenut olevani?

Ajatus adoptiosta on hiipinyt mieleeni useammin kuin ennen. Jonain päivänä, kun on sen aika, kun lapsettomuus ei ole enää akuutti suru, kun hoidot eivät enää kuulu elämääni. Sitten olen toivoakseni valmis katsomaan, mihin se polku meidät johtaa.

Sitä ennen kuitenkin yritän toteuttaa haaveeni. Tämän toisen haaveeni, sen pienemmän. Yritän opiskella opintoni loppuun ja olla ammatiltani kätilö. Se haave kasvaa koko ajan merkityksellisemmäksi. Samalla tärkein haaveeni muuttuu muodoltaan sumeammaksi ja alkaa vähä vähältä käydä niin hennoksi, ettei siitä meinaa saada enää kiinni silloin kun haluaisi. Mutta vielä en ole valmis antamaan sen mennä menojaan.

Tänään suru saavutti minut. Annan sen kietoa kätensä kaulani ympärille, en vastustele. Sillä lopulta se päästää irti. Sitten, kun sen on aika mennä.

9 kommenttia:

Turnip2008 kirjoitti...

Pitää vaan jaksaa toivoa. Tai sitten tehdä se kipeä päätös ettei toivokkaan enää. Minä kyllä olen huomannut että elämä osaa yllättää, hyvässä ja pahassa. Ja toivon ettet sinä heitä toivoasi ihan vielä. Ja pessimistinä kyllä luulen, että ei se suru niin vaan irti päästä, inhottava. Välillä se menee ehkä piiloon, mutta välillä muistuttelee taas olemassa olostaan. Kovasti voimaa Ainu!

Ainu kirjoitti...

Niin, en minäkään usko, että tämä suru ihan kokonaan hellittää koskaan, eikä sen tarvitsekaan, se on osa lapsettomuutta ja myös minua. Mutta kuitenkin jonain päivänä varmasti helpottaa siten, että suru ei enää tunnu näin tulehtuneelta ja kipeältä. Voimaa sullekin, Turnip!

Tuulen kuiskaus kirjoitti...

Lohdullista sanaa on vaikea löytää, kun mieli kylpee surussa. Kuitenkin olen jossain syvällä sisimmässäni sitä mieltä, kuin blogiosoitteenikin KUN me viimein kohtaamme, - jollain tavalla. On hienoa, että olet ajatellut adoptiota. Maailmassa on niin paljon lapsia, joita ei toivottukaan heidän perheeseensä, mutta kaltaisesi ihmiset pystyisivät varmasti antamaan rakkauttaan myös ei biologisille lapsille. Lapsi oppisi ymmärtämään, miten paljon hänestä välitetäänkään tässä maailmassa, eikä joutuisi asumaan elämäänsä esimerkiksi laitoksessa.
Vahvaa voimaa tähän päivään! Anna surun tulla, mutta anna sen myös mennä heti, kun se on lähteäkseen.
Juo kupillinen teetä - ja ota pala suklaata, vain itsellesi.
Halauksin,
Tuulen kuiskaus

Anonyymi kirjoitti...

Kirjoitat niin kauniisti.
-s-

L kirjoitti...

Voimia sinulle matkallasi.
Kyllä sinusta vielä äiti tulee, tie sinne on vaan sinulla(kin) helvetin kuoppainen.

Sure nyt. Ilon aikakin tulee.

Anonyymi kirjoitti...

Löysin blogisi ja luin joka tekstin. Luin ja itkin. Olisin voinut itse kirjoittaa joka sanan, tosin me olemme vasta jonossa hoitoihin. Neljä vuotta eikä ainuttakaan positiivista testiä. Nyt alakulo valtaa mielen ja pelkään mielenterveyteni puolesta. On lohduttavaa lukea samoja ajatuksia toisen kirjoittamana, jos ymmärrät mitä tarkoitan. En siis olekaan ainut, joka musertuu, en ole ainut joka katkeroituu. Annoit kovasti voimaa ja luen ajatuksiasi myös jatkossa. Yritän valmistautua tuleviin hoitoihin. Valmistautua että niistä huolimatta sylini jää tyhjäksi. Kiitos rehellisyydestä, kiitos ettet kaunistele asioita. Voimia tulevaan, mitä se sitten tuokin tullessaan.

Ainu kirjoitti...

Tuulen kuiskaus, kiitos. Ja tosiaan, mä en tuosta biologiasta sen suuremmin välitä näissä lapsiasioissa. Uskon sosiaalisen äitiyteen merkityksellisempänä kuin biologinen. Haave lapsesta ei ole haave mun geenien jatkumosta. Se on jotain muuta.

S ja L kiitos sanoistanne. Suruja on ja iloja, pitää yrittää vain ottaa ne kaikki vastaan osaksi omaa elämää. Vaikka helpompikin oisi ihan riittävästi.

Anonyymi, tuntuu hyvältä kuulla, että mun tunteista kirjoitetut tekstit on antaneet voimaa. Ja voimia toivon sulle näihin hoitoihin, toivottavasti pääsisit mua nopeammin tästä kierteestä pois. Ymmärrän hyvin, mitä tarkoitat tuossa yllä. Et ole ainoa! Tervetuloa lukemaan toistekin. :)

Anonyymi kirjoitti...

Ihan itku tuli, niin kauniisti kirjoitat vaikeistakin asioista!

Ainu kirjoitti...

Kiitos.