sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Irti

Aurinko paistaa. Ulkona on niin kaunista, että silmiä häikäisee. Kohta lähden ulos. Ihan kohta. Haluan hengittää kehoni täyteen raikasta ilmaa. Haluan tuntea, kuinka se virtaa suonissani. Haluan puhaltaa tämän ummehtuneen kuonan pois minusta, jättää sen kellastuneiden lehtien sekaan muuttumaan mullaksi, haluan sen mihin tahansa pois minusta.

En aio enää huijata itseäni. Verta ei ole vähän. Sitä on paljon. Aamulla otin vielä kiltisti keltarauhashormonia ihan niinkuin lääkäri määräsi. Näin vahingossa katseeni vessan peilistä jynssätessäni veren muistoa irti sormistani. Katse täynnä ahdistunutta surua. Päätin, että nyt saa riittää.

Negatiivinen raskaustesti perjantaina ja verta lauantaina. Sunnuntaihin asti minun piti odottaa, että pystyn luopumaan. En ole raskaana. Huomisaamuna menen vielä veritestiin, mutta sen tulokselta en odota enää mitään.

Tunnen oloni niin tunkkaiseksi ja raskaaksi. En edes itke. Mitä se hyödyttää? Itken sitten, kun siltä tuntuu. Ihan sama, missä silloin satun olemaan. Saan itkeä, jos se sillä hetkellä helpottaa.

Aurinko paistaa. Ulkona on niin helvetin kaunista. Täydellinen päivä olla raskaana. Täydellinen päivä päästää irti.

15 kommenttia:

ulmai kirjoitti...

Voi Ainu <3 *halaus*

Caudensia kirjoitti...

Voimaa valosta ja luonnosta <3

naley kirjoitti...

<3

Turnip2008 kirjoitti...

Itse olen juurikin huomannut että raitis ulkoilma ja reipas kävelylenkki piristävät mieltä. Eivät vie surua pois, mutta ehkä hetken tuntuu paremmalle. Voimaa!

Anonyymi kirjoitti...

Sanoja ei ole, mutta halaan vain. Voimia!

- kulkija

Anonyymi kirjoitti...

Voi helvetti!
Oikein paljon voimia.

halauksin
-s-

Anonyymi kirjoitti...

Voi! :( Meitä on täällä monta anonyymiakin elämässä tätä sun rinnalla. Elämä on rujosti kaunis. Aurinko siis paistakoon yhä!

Gurkan kirjoitti...

Olen todella pahoillani, ettei tämäkään yritys ollut se viimeinen tarvittava. Saa surettaa vaikka aurinko miten paistaisi. Hali.

aniliini kirjoitti...

Voimia Ainu <3

Kaipaava kirjoitti...

Minua niin itkettää sinun ja teidän molempien puolesta! Mitään lohduttavaa en osaa kuitenkaan sanoa.

Anonyymi kirjoitti...

En osaa oikein mitään sanoa minäkään. Muistan, kun Rowan joskus kirjoitti, ettei kestä sitä kun joku sanoo, että kaikella on joku tarkoitus. Yritin sitä hänelle selittää, sitä mitä minä sillä tarkoitan. En melkein enää uskaltaisi sitä sanoa, mutta silti kaikesta sydämestäni uskon, että tällä sinunkin tilanteellasi on joku tarkoitus. Se antaa jotain sellaista, josta kymmenet ja sadat saavat lohtua - nyt tekstien muodossa, myöhemmin sitten kätilöyden kautta. Tai jotenkin muuten. En minä tiedä. Ja kuitenkin uskon. Ei se varmaan yhtään lohduta - silti toivoisin, että se kantaisi sinua.

Täydellinenpäivä uskoa oman olemassaolonsa tarkoitukseen. Kaikesta huolimatta - ja juuri siksi.

Voimia. <3 Kirjoitan sinulle vielä joku päivä - olen se syksyn lapsi joka joskus kirjoitti, että kirjoitan sinulle, mutta vieläkään en ole sitä tehnyt.

Ainu kirjoitti...

Kiitos teille ihan jokaiselle näistä sanoista. Kyllä ne lohduttaa ihan oikeasti. Iso halaus. <3 Kävely teki hyvää. Ilma oli raikas ja mies vierellä rakas.

En jaksa mäkään ajatella, että kaikella on tarkoitus. Mutta silti nämäkin kokemukset tekevät musta juuri sen, mikä olen. Olenko jonain päivänä sitten parempi kätilö kuin olisin ollut ilman tätä? Uskoisin olevani. Ja jos joku lukee täältä, miten mä tunnen ja saa siitä voimia omaan elämäänsä, olen saanut aikaan jotain tärkeää. Ilman tätäkin olisi ollut varmasti ihan hyvä, mutta siihen vaihtoehtoon mun on turha jäädä kiinni roikkumaan, se juna on jo mennyt.

Tämä kaikki mun on vain pakko lopulta jotenkin hyväksyä. Myös mahdollinen hoitojen päättyminen tuloksettomina. Muuta vaihtoehtoa ei ole kuin hyväksyä. Surua se ei koskaan kokonaan poista, mutta elämäni jatkuu silti. Ja se jatkuu hyvänä elämänä, kävi miten kävi.

Syksyn lapsi, kirjoittele sitten kun siltä tuntuu.

Anonyymi kirjoitti...

Sinusta tulee erilainen, ainutlaatuinen kätilö. Simpukka-lehdessä on ensi kerran aiheena "Työelämä - voimavara vai haaste" - toivon kovasti, että siinä olisi jonkun tahattomasti lapsettoman kätilön kirjoitus. Selviytymiskertomus, voimauttava kertomus. Sinulle, ja minun haaveilleni.

tuuba kirjoitti...

Ei mulla sanoja tähän ollutkaan. Jotain viisasta koetin miettiä vaan ei ole mitään. Mikään sana ei kuvaa tunnetta mitä nyt tunnette ja mitä minäkin tunnen vuoksenne.

Valoa elämäänne <3

Ainu kirjoitti...

Saa nähdä, mitä se seuraava Simpukka-lehti tuo tullessaan.

Tuuba, sekin on jo niin paljon, kun vain kerrot, että ajattelet. <3