tiistai 2. huhtikuuta 2013

Leikkipuistossa

Lähdin aurinkoisena kevätpäivänä leikkipuistoon ystävän kanssa. Puistoon mennessä siellä oli tyhjää. Huokaisin helpotuksesta. Toiseuden tunne hellittää silloin, kun ei tarvitse olla yksin vieraana äitiporukassa. Silloin, kun läsnä on vain yksi tuttu, yksi merkityksellinen ihminen. Silloin se ei ole ollenkaan vaikeaa.

Heti, kun puistoon saapui muita, minä muutuin. Suupieleni tuntuivat kireämmiltä kuin aiemmin. Tunsin itseni varautuneemmaksi. Sellaiseksi, joka on valmiiksi puolustuskannalla. Tunsin olevani vähän luvattomilla teillä. Leikkipuistossa, ilman omaa lasta.

Ystävän lapsi istui keinussa. Viereiseen keinuun kipitti joku toinen, vieras. Äidit katsoivat toisiaan, lapsiaan. Hymyilivät. Ehkä sanoivat jotain, ehkä eivät. Siinä vaiheessa en kuullut enää mitään.

Ruumiini oli siinä, jäykkänä, ahdistettuna, peloissaan. Mieleni juoksi hädissään pois, kauas, karkuun, turvaan.

Se vierauden tunne on ihan hirveä. Toiseus. En kestä äiti-puhetta, en enää ollenkaan. Onko lapsettomuus vammauttanut minut jo niin, etten voi osallistua näihin, en voi jakaa toisten arkea? En halua olla sellainen. Välitän ystävistäni, tietenkin myös niistä, jotka ovat saavuttaneet sen, mitä ilman jääminen tekee minussa kaikkein kipeintä. Haluaisin pystyä jakamaan heidän elämäänsä, arkeaan, jos he suinkin haluavat minut siihen mukaansa, sivuhenkilöksi. Nyt rakensin vain kuplan itseni ja pienten alkioideni ympärille. Kun toiset äidit keinuttivat keskenään lapsiaan, minä keinutin mielessäni hiljaa kahta kohdussani kelluvaa pientä.

Voi kuinka minä toivonkaan, että olisitte siellä vielä. Olisitte yhä elossa. Että saisin olla teille äiti. Saisin tuoda teidät jonain päivänä tänne ja te saisitte juosta sydämenne kyllyydestä. Minä näyttäisin teille kevään ensimmäisen leskenlehden ja sen miten silmut puiden oksilla paisuvat paisumistaan, kunnes ne yhtenä yönä eivät kestä enää odottaa, vaan räjäyttävät yhteisellä taikavoimallaan koko maailman vaaleanvihreäksi. Poistavat hehkullaan talven pimeyden ja kuiskivat tulevasta, keväästä, kesästä, uudesta alusta. Näyttäisin teille puron ja ison kiven. Suuren kuusen ja ne sammalmajat, joita lapsena rakensin metsän peikoille ja keijukaisille. Laskisin kanssanne leppäkerttujen täplät, tuhatjalkaisten jalat, päivänkakkaran kukkien terälehdet. Nuuhkisimme ilmasta, miltä sateen jälkeen tuoksuu, miltä vastaleikatulla nurmikolla, miltä kuumana hellepäivänä, miltä junaradan sillan alla. Löytäisimme yhdessä kevään ja kesän. Jos vain pääsisitte sille tielle, jota pitkin tulla luokseni. Silloin minä huolehtisin kaikesta muusta. Olisin teille äiti ja te olisitte minun lapsiani.

Keinut lapsineen kiikkuivat ees ja taas. En nähnyt niitä enää. Olin jo jossain muualla. En enää tässä leikkipuistossa, vaan jossain kaukana toiveiden ja haaveiden maassa.

Sielläkin paistoi aurinko. Sinnekin saapui kevät.

12 kommenttia:

Lumi kirjoitti...

Kyyneleet, kesken työpäivän. Sinä osaat Ainu pukea kaiken sanoiksi, lauseiksi ja kappaleiksi. Niin kaunista.

Minä toivon, että vatsassasi asustaa salaisuus <3

Anonyymi kirjoitti...

Tuolta minustakin tuntuu. Nyt olen jo edistynyt mykäksi möllöttäjäksi: tuijotan äitejä vierestä enkä sano mitään, tunnen itseni ulkoavaruuden ufoksi.

Myytti kirjoitti...

Ajattele, Ainu, jos teille syntyy kaksoset! <3 Jännitän täällä kovasti!

Tulppaani 79 kirjoitti...

Olen ollut tuo "ufo" leikkipuistossa ja koen edelleen osaltaan olevani. Pitkä lapsettomuus muutti minua, tapaani ajatella ja tuntea.
Nyt kun lapsemme on 1,5vuotta on SE aika jolloin perheissä alkaa äitien mahat uudelleen kasvaa. Aika joka taas repii haavoja auki Vastaan kysymyksiin joiden ei ole tarkoitus loukata. Ei meille ei ole tulossa toista, ei nyt eikä ehkä koskaan, emme me emme saa valita lapsilukua emmekä vuoden aikaa jolloin olisi kiva synnyttää.
Luulin että lapsen kautta lapsettomuus häviää, mutta se vaan muuttaa muotoaan.
Toivon teille onnistumista se on kuitenkin ihanaa, vaikka senkin jälkeen välillä sattuu.

Anonyymi kirjoitti...

Tulee aina itku silmään kun lukee luomumaidon kyljestä, ihanan kuvan vierestä (jossa lehmä ja pieni vasikka) runon:

"Kun itseäni en yöstä erottanut, jo tunsin sinut minussa. Nyt kun aamu ympäröi meidät, varjelen sinua, valoa varjossani"

Jotenkin tuosta tekstistä tuli tämä runo mieleen.

/Ulriikka

Anonyymi kirjoitti...

Tekstisi ovat todella kauniita ja sanasi luettua on helppoa kuvitella sinut äidiksi. Lämpimäksi, sellaiseksi, joka on täynnä rakkautta.

Siunatkoon Jumala sinun kohtuasi ja siellä olevia pienokaisia!

- Laura

liina kirjoitti...

Mä lähden aina innoissani pienen kummitytön kanssa puistoon. Puistossa päälle lyö kauhu. Ajatukset huutavat "älkää huomatko minua, älkää tulko juttelemaan, antakaa minun olla!". Kun sitten tulee joku joka kysyy, että minkä ikäinen tää sun tyttö on...? Niin miksei voi vain hymyillä ja kertoa, että kummitytön kanssa tässä leikitään? Mutta ei, kysymys tuntuu veitsen iskulta ja kotona tulee itku.

Kaipaus tekee niin kipeää.

Voimia meille kaikille <3 toivon hiljaa sun puolesta.

Anonyymi kirjoitti...

Kaunista, kaunista! <3

ulmai kirjoitti...

Liikutuin, taas. <3
Uskotaan, toivotaan..rakastetaan!

Anonyymi kirjoitti...

Aivan ihana tuo Ulriikan laittama runo. Pitää ihan huomenna kirjoittaa ylös kalenteriin.

Nyt vaan taas kerran lähetän toiveterveisiä, että kaikki menisi hyvin. Tunnen tuon ulkopuolisuuden niin. Tänäänkin sitä koin.

Kännykästä loggautumatta
Riitta

Anonyymi kirjoitti...

PP12 ja ajatukset kanssasi niin yhtenevät, Ainu.

Kirjoitat ihanasti, aidosti, lämpimästi. Sinusta tulee hyvä äiti.

Kiitos blogistasi, se pukee painaviksi sanoiksi ne ajatukset, jotka oman pään sisällä aiheuttavat pysyvän pahan olon.

Onnea matkaan.

Ainu kirjoitti...

Kiitos taas kerran teille kaikille. Vertaisuudesta, ymmärtämisestä, kauniista sanoista, kaikesta. Kun tuntuu, että elämänhallinta karkaa, näiden lukeminen auttaa. Siellä minua ajatellaan, toivotaan. Mä ajattelen teitä. Kaltaisiani ja toisenlaisia. Se vaimentaa ahdistusta pienemmäksi. Ja ensi viikkokin on pian ohi, tiedän sen. Se voi tuoda mukanaan mitä tahansa.