torstai 29. marraskuuta 2012

Tarina, joka täytyi kertoa

Nyt on pakko hieman kehua itseäni. En yleensä koe sitä tarpeelliseksi, mutta nyt on vain pakko.

Olen ylpeä siitä, mitä uskalsin tänään. Puhuin oppitunnilla tahattomasta lapsettomuudesta ja siitä, miltä tuntuu käydä lapsettomuushoidoissa. Siitä, mitä lapsettomia pariskuntia kohtaavan hoitajan olisi ainakin minun mielestäni hyvä ottaa huomioon. Sellaisia asioita, joita vaille itse olen jäänyt ja joita olisin kaivannut. Ja niitä toisia, pieniä tekoja hoitajalta, sellaisia, jotka eivät vaadi kuin pikkuisen huomaavaisuutta, mutta merkitsevät silti kovin paljon.

Minä istuin luokan edessä ja puhuin. Kerroin tarinani, enkä itkenyt yhtään. Aluksi kyllä sydän meinasi lyödä itsensä rinnasta ulos, mutta en välittänyt siitä enää. Olin vilpittömästi sitä mieltä, että minulla on tarina, joka kannattaa kertoa juuri siinä paikassa, siinä hetkessä.

Ja minua kuunneltiin. Minulta kyseltiin. Ihan oikeasti koin tehneeni jotain oikein, tunsin, että minun täytyi voittaa pelkoni ja puhua. Toivon todella, että siitä olisi jotain hyötyä, jonain päivänä, jollekin.

Omien pelkojensa kohtaaminen silmästä silmään on pelottavaa. Kun siitä kohtaamisesta selviää pystyssäpäin, tunne on uskomaton. Tänään minä pystyn mihin vain. Se lannistunut, pelokas, surkea Ainu on poissa ja tilalla on rohkea, vahva, omanarvontuntoinen nainen. Lapsettomuus on ottanut minulta niin hirveän paljon, mutta jotain hyvää se näköjään myös lopulta antaa.

23 kommenttia:

Turnip2008 kirjoitti...

Hienoa Ainu <3

Aihio kirjoitti...

Mahtavaa, Ainu!

Lumi- Hiutale kirjoitti...

Voi miten hienoa! Urhea teko. Lapsettomuus on ottanut sinulta paljon ja silti olit valmis antamaan muille. Luokkatoverisi saivat arvokkaita neuvoja ja sinun ohjeesi saavat ehkä vielä joskus jonkun lapsettoman mielen lämpimäksi, kun nämä luokkatoverisi onnistuvat työssään. Tuo on Ainu epäitsekkyyttä parhaimmillaan. Teit jotain, mihin moni ei pysty. Teit arvokkaan teon.

Tuulen kuiskaus kirjoitti...

<3

tuuba kirjoitti...

Juuri näin!
Iloinen sinun puolestasi Ainu <3

ulmai kirjoitti...

Mahtavaa Ainu! <3 :)

Anonyymi kirjoitti...

Ihanaa!

Sara

Miilosa kirjoitti...

Upeaa, Ainu! <3

Ainu kirjoitti...

Kiitos teille, ootte auttaneet valamaan muhun rohkeutta. <3 Tärkeät.

Ja pakko vielä sanoa se, että mä itse sain tuosta hetkestä niin paljon. Se oli todellinen voimaa antava kokemus. Olen kiitollinen siitä, että mä sain kertoa mitä koin tärkeäksi ja että mua kuunneltiin.

Anonyymi kirjoitti...

Olen lukenut blogiasi pitkään, koska mielestäni olet mahtava kirjoittaja. En ole kuitenkaan koskaan kommentoinut.. Nyt on pakko kirjoittaa, koska mielestäni teit rohkean teon, joka on hatun noston arvoinen!! Ole ylpeä itsestäsi!

Myytti kirjoitti...

Loistavaa Ainu! Esimerkillistä toimintaa!!!!!

Anonyymi kirjoitti...

Loistavaa! Me kaikki anonyymitkin ollaan ylpeitä sinusta! Oot rohkea!

Vilkas kirjoitti...

Hienoa Ainu, saat olla ylpeä itsestäsi :)

Anonyymi kirjoitti...

Ihana asia, rohkea olet!!! Olen ihan varma, että yksikään luokkasi tulevista ammattilaisista ei tuon kuuntelukokemuksen jälkeen tule töksäyttämään mitään älytöntä lapsettomalle naiselle. Haluaisitko kertoa, millaisia asioita sinä kerroit?

Muuten, silloin kun kerroit sille opettajallesi, niin oliko hän arvannut yhtään?

liina kirjoitti...

Hurraa Ainu <3 ja mulle tuli mieleen, että koskaanhan ei tiedä, vaikka siellä oppitunnilla olisi istunut joku, jota lapsettomuuden tuska kuristaa, mutta joka itse ei uskalla sanoa mitään. Siinä tilanteessa mä itse olisin onnellinen siitä, että joku muu uskaltaa. Että aihetta ei vaan ohiteta kalvosulkeisilla.

Hyvää viikonloppua :)

A kirjoitti...

Upeaa! Olet rohkea nainen :) Olisi mielenkiintoista kuulla, millaisista asioista kurssikaverisi kyselivät. Sait varmasti jokaisen ajattelemaan. On hienoa tietää, että sinun vuosikurssilaiset ovat saaneet pienen palan sellaista, mikä antaa paljon ammatillisessakin mielessä. Millaista palautetta sait?

Ainu kirjoitti...

Näitä teidän kommentteja luen yhä uudestaan ja uudestaan ja hymyilen silmät kosteina. Taas on sanottava se, että yksi tärkeimmistä voimanlähteistäni tällä hetkellä on tämä paikka, jota ei olisi ilman teitä. Niin anonyymit lukijat kuin tutut nimimerkitkin ja tekin, jotka ette koskaan mitään kommentoikaan - kaikki tämä auttaa mua niin paljon enemmän kuin olisin ikinä voinut aavistaakaan. Kiitos.

Tämä opettaja ei varmasti mua ison oppilasvyöryn keskeltä sen kummemmin ole voinut muistaa. Tässä vaiheessahan mä vielä opiskelen terveydenhoitajien ja sairaanhoitajien kanssa ja meitä on aika paljon kaikenkaikkiaan.

Mä kerroin siitä, miten haave lapsiperheestä on ollut aina. Kävin läpi meidän hoitopolun. Sitä, miten eritavoilla eri terveydenhuoltohenkilökunta on muhun suhtautunut. Omia ajatuksia siitä, miten lapsetonta pariskuntaa olisi hyvä huomioida. Puhuin seksuaalisuudesta ja parisuhteesta. Siitä, mitä tahaton lapsettomuus mulle merkitsee. Miten se on oikeaa kaipausta ja ikävää, ei vain halua saada lapsi. Puhuin siitä, miten haave monesta lapsesta muuttaa pikkuhiljaa muotoaan varovaiseksi toiveeksi edes yhdestä. Tai näin mä ainakin muistan puhuneeni. Se tilanne oli alkuun aika jännä, luonnollisesti. Vaikka olin etukäteen miettinyt, mitä puhun, on vähän vaikea tarkkaan muistaa, miten se menikään. Onneksi suunnittelin mielessäni ennalta, tässä kuitenkin oli se vaara, että oisi lipsahtanut tilittämisen puolelle, vaikka tarkoitus oli kuitenkin ajatella nimenomaan hoitajan ja lapsettoman asiakkaan kohtaamista. Ja olla opetustilanteessa hyödyksi.

Multa kyseltiin ainakin ivf-käytännöistä, miten usein niitä voi tehdä. Jotain henkilökohtaista adoptioajatuksista. Sitä, mitä tämä parisuhteelle voi merkitä. Ainakin tämmösiä asioita. Palaute oli positiivista, mutta aika kenkku ihminen toki saisi olla, jos tällaisen jälkeen tulee jotain ikävää päin naamaa sanomaan. Tunnin päätyttyä opettaja halasi mua ja se tuntui kivalta.

Oikeasti jäi sellainen olo, että sain tehtyä mitä halusinkin: kerrottua ajatuksiani siitä, mitä tahaton lapsettomuus on ja millaisia asioita olisi hoitohenkilökunnan hyvä ottaa huomioon heitä kohdatessaan.

Ja mulle itselleni se hetki oli tärkeä. Osa taakkaa soljahti sydämeltä pois. Tuntui kuin jokin lämmin voima olisi istahtanut olkapäälle mua tukemaan ja edelleen on sellainen olo, että elämä ja tulevaisuus ja kaikki on mun edessäni suurena seikkailuna. Ja maailma on kaunis.

Sellaisia isoja tunnevyöryjä täällä. Hyvää viikonloppua kaikille! <3

Anonyymi kirjoitti...

Tuota viimeistä kommenttiasi lukiessa alkoi tämä Johanna Kurkelan laulu soida päässäni:

Jotain kaunista ja hyvää

Tuuli tuulee,
anna sen hiukset sekoittaa
Tänään tiedät mitä vapaus tarkoittaa

Takaa pilven
kuu tietä valaisee
ja tähdet kuiskii
ja sinua suojelee

Sinä valitsit oikein,
sinä valitsit oikein

Ja taivas sinimustaa
ja syvää
on matkallesi varattu
jotain kaunista ja hyvää
on matkallesi varattu
jotain kaunista ja hyvää

Yli laakson
tuuli tien osoittaa
täällä et voi enää
kulkea harhaan

Ja taivas sinimustaa
ja syvää
on matkallesi varattu
jotain kaunista ja hyvää
on matkallesi varattu
jotain kaunista ja hyvää

Tuuli tuulee,
anna sen hiukset sekoittaa
tänään tiedät mitä vapaus tarkoittaa


Oman pelon tunteminen on pelottavaa, mutta pelon tunteminen, ja silti toimiminen, on niin vapauttavaa. Varmasti kaikkein suurinSUURIn merkitys tuolla kertomisella oli sinulle itsellesi. Olet monta kertaa kokonaisempi nyt. Ihanaa.

Ja taas kerran: sinusta tulee ihana kätilö.

Anonyymi kirjoitti...

Iso kiitos sinulle meidän muiden lapsettomien puolesta! Ihana kuulla että tilanne oli myös itsellesi hyvä kokemus :)

Jadekivi kirjoitti...

Mä olen niin ylpeä sinusta <3

Vaatii suurta rohkeutta nousta puhumaan isolle porukalle tällaisesta aiheesta, etenkin kun paljastit, että kerrot omasta kokemuksestasi.

Uskon tuon hetken voimaannuttavaan vaikutukseen myös pitkällä tähtäimellä. Olet tehnyt jotain sellaista, joka ehkä parantaa lapsettomien parien kohtelua hoitorumban aikana, ja se jos mikä on arvokas suoritus!

Ainu kirjoitti...

<3

Tänään mä haluan enemmän kuin koskaan pystyä tähän, pystyä valmistumaan kätilöksi asti. Vaikka tämä oma lapsettomuus jättääkin varmasti pysyvän jäljen mun sisimpään, olen täällä blogissa kirjoittamisen ja teidän lukijoiden tuen ja toisten blogien tuoman tuen avulla saanut työstettyä tätä kaikkea aika pitkälle. Niin pitkälle, että pystyin tähän ja varmasti vielä moneen muuhunkin itseni voittamiseen. Mutta ennen kaikkea mä olen nyt rohkeampi kuin ennen, rohkeampi kuin olin silloin ennen lapsettomuutta.

Oon aika onnellinen. :)

Yoslene kirjoitti...

Wau, olet tosi rohkea! :)

Ainu kirjoitti...

:)