maanantai 12. marraskuuta 2012

Pistoksia

Tänään puhuin hoidoista täysin muina miehinä. Ohimennen mainittuna, osana elämääni niin kuin laukkujeni pohjalla aina pyörivät eväs-omenat tai niin kuin ikuisesti sekaisin oleva vaatekaappini tai niin kuin aina lopussa oleva piilolasineste. Täysin arkipäiväisenä siivuna elämässäni. Myöhemmin tyrmistyin viileyttäni.

Kävin hakemassa terveydenhoitajalta rokotuksia. Olin puheliaalla tuulella ja lörpöttelin siitä, miten lihaspistos tuntuu aina pelottavalta. Miten en totu, vaikkei neulat enää pahaa muuten teekkään. Miten erilaista on pistää lääkettä vatsamakkaraan. Miten se on helppoa, mutta lihaspisto jännittää. Miten ivf-lääkkeiden myötä olen pistänyt itseäni paljon, eikä se tunnu juuri missään.

Seiniltä vyöryi päälleni ehkäisyä. Miten huolehditaan ehkäisystä vastuullisesti, miten erilaisia menetelmiä on tarjolla, miten tärkeää on löytää niistä omansa. E-pillerimainoksia pöydällä, kondomeita vieressä, värikkäitä pakkauksia, saa ottaa. Ehkä minulle tuli sellainen olo, että minun täytyy puolustautua niiltä teksteiltä ja kuvilta ja esineiltä. Opiskelijaterveydenhoidon maailma on niin toinen kuin omani. Ehkäisyn tärkeys. Ivf-hoidon mahdollisuus.

Niin, onhan tottakai pistetty noita rokotuksia ennenkin, siitä en tykkää yhtään, ja niin, sitten on se ivf-lääkitys, se on helpompi. Niin minä juttelin muina miehinä.

Nyt ihmettelen reagointiani niin kovasti, että sormenpääni kylmenevät. Ivf on minulle kuin omena laukussani. Yksi osa elämääni. Minä pystyn puhumaan siitä tärisemättä. Ei ala edes palella, ei ennenkuin viiveellä vähän myöhemmin, sitten kun olen jo turvapaikassani, omassa kodissani, sitten kun sillä ei ole enää väliä. Taas yksi uusi askel on otettu. Minä pystyn puhumaan siitä tärisemättä. Kuka haluaisi kuunnella?

10 kommenttia:

Myytti kirjoitti...

Olen itse huomannut, että helpottaa suuresti jos/kun pystyy puhumaan hedelmöityshoidoista ihan arkipäiväisesti, kuin puhuisi jostain ei-niin-järisyttävästä sairaudesta tai ominaisuudesta. Silloin voi joskus jopa suhtautua asiaan huumorilla. Siis joskus....

Anonyymi kirjoitti...

Me halutaan kuunnella :) Ihan miten haluat jotta olosi helpottuu :)

Enkelipojan äippä

Anonyymi kirjoitti...

Niin halutaan. :)

Anonyymi kirjoitti...

Ehkä tuo on hyvä merkki! Merkki siitä, ettei lapsettomuus vie kaikkea tilaa elämästä.

Minua itseäni helpottavat ne hetket, jolloin tämä valtava ja ahdistava asia muuttuu edes vähäksi aikaa jotenkin arkiseksi, helpommin käsiteltäväksi.

Sellaisia hetkiä ovat esimerkiksi ne, kun yhtäkkiä jotain tv-ohjelmaa katsoessa vitsailemme aiheella mieheni kanssa. (Vitsailu tästä aiheesta on meillä harvinaista, mutta minulle sitäkin helpottavampaa, silloin kun se tapahtuu.)

Välillä myös hoitavan lääkärin kanssa asiaa käsitellessä tulee mukavan arkinen olo. Ennusteemme ei ole hyvä, eikä lääkäri nostata turhia odotuksia, mutta jotenkin minua rauhoittaa se, että vaikka asia on meille valtavan iso, on se hänen tavallista arikipäiväänsä ja tavallista työtä (ja silti hän ei tunnu suhtautuvan tehtävään mitenkään rutiinilla, vaan asiantuntevasti ja myötäeläen myös).

Samaan tapaan lapsettomuutta saattaa hyvällä tavalla arkistaa asiasta puhuminen ystävän kanssa, osana jotain tapaamista, missä jaetaan muitakin kuulumisia. Sama tapahtuu kun huomaan miten mieliala vaihtelee yhdenkin päivän aikana. Aamupäivällä saattaa itkettää, illalla huomaan nauravani jollekin asialle.

Kaikki nämä omalla kohdallani saa tuntemaan, että lapsettomuus on siedettävissä oleva osa tämän hetkistä elämää, iso asia, mutta silti asia muiden joukossa, ei se päällekäyvä, kaiken hapen vievä, hahmoton ja ahdistava uhka jollaiselta se välillä tuntuu.

Sara

Tulppaani 79 kirjoitti...

Ystäväni tänään soitti ja kertoi että he kärsivät lapsettomuudesta. Ja tutkimukset alkavat pian. Oma historiani vyöryi päälle salamannopeasti, tunnistin tunteet, ajatukset, ja pelot. Olen niin pahoillani heidän ja kaikkien meidän puolesta jotka asian kanssa joutuvat elämään.
Olen lapsellinen ja lapseton kumpaakin ja vielä samaan aikaan....

Tuulen kuiskaus kirjoitti...

Minä tahdon kuunnella <3

Turnip2008 kirjoitti...

Mä olen myös huomannut, että se on ikäänkuin askel hyväksymistä kohti kun pystyy jostain vaikeasta asiasta puhumaan ilman hirveää tunnemyrskyä.. Ei sitä että hyväksyy sitä lapsettomuutta, mutta hyväksyy että meidän lapsi tehdään koeputkessa. Lapsettomuushoidoista mun on ollut jostain syystä aina helppo puhua ( niiden kanssa, kenen olen asiasta halunnut tietävän). Adoptiosta en juurikaan puhunut. Se tuntui niin pitkälle prosessille ja olimme siinä vasta alkumetreillä. Ehkä siihen olisi myös ajan kanssa kasvanut, mutta se tie jäi meiltä kesken. Nyt taas odotan sitä hetkeä, että mun olisi helppo pikkusiskosta puhua, koska mä haluaisin niin kamalasti hänestä kertoa. Vielä se nostaa liikaa tunteita pintaan, vielä en pysty siitä "jutustella", faktoja tosin pystyn jo paremmin kertomaan, mutta tunnepuolen jutut on vielä liikaa.

Mäkin Ainu olen täällä kuuntelemassa

Ainu kirjoitti...

Voi teille kaikille iso kiitos, jokaiselle. <3

Mä olen miettinyt, ottaisinko asian puheeksi koulussa, kun siellä tässä joskus tulevaisuudessa käsitellään lapsettomuutta. Kuitenkin tapana on, että monenlaisia kokemuksia oppitunneilla jaetaan niin hoitajan kuin potilaana olonkin näkökulmasta. Mutta mitä sanoisin ja miten? Etenkin pelkään sitä, että mitä jos muut vaivautuvat, eivät halua tietää? Haluan kertoa ja puhua tästä ja vihdoin tuntuisi siltä, että saatan alkaa olla valmis puhumaan yhä avoimemmin ja vähemmän tunteitapursuilevasti. Mutta oikeasti pelottaa, että muut ei halua kuunnella.

Siksi tuntuu niin hyvältä lukea täältä, että te haluatte. Kiitos.

Anonyymi kirjoitti...

Kyllä ne muut varmasti haluaa kuunnella. Juuri se tietty yksinäisyyden tunne, se yleensä poistuu, kun jaka sen asian, joka erottaa, joka muodostaa sen muurin itsen ja toisten välille. Ei ole enää salaisuutta, joka tekee särön itseen, vaan siinä on itse kokonaan, ei ehjänä, mutta kokonaisena sen aiemmin tarjoamansa kuvan sijaan. Tottakai on hyvä miettiä missä kertoo, mutta uskoisin, että tuo ympäristö jos mikä on paitsi turvallinen, myös tukeva. He levittävät kätensä ja ottavat sinut vastaan, todellisempana kuin aiemmin.

Se on ihmeellinen tunne, kun pystyy puhumaan jostain vaikeasta asiasta asteittain enemmän ja helpommin. Itse olen kokenut saman seksuaalisen hyväksikäytön tematiikan kohdalla.

Ainu kirjoitti...

Anonyymi, kun taustallasi on jotain noin raskasta kokemusta, niin varmasti todella tiedät, millaista on jakaa vaikeaa asiaa ja puhua siitä. Nostan hattua ja iso kiitos, että jaoit täällä oman näkökulmasi.

Mieli tekisi ainakin tarjoutua puhumaan oppitunnilla. Tietenkin mun pitäisi tehdä se niin, että kertoisin siitä näkökulmasta, mitä kenties tulevien ammattilaisten olisi hyvä tietää potilaana olemiseen liittyvistä ajatuksista. Ei yrittää purkaa tunnilla omaa mieltä ja pahaa oloa, se ei ole sille oikea foorumi enkä toisaalta tahtoisikaan sillä tavalla itseäni jakaa. Mutta uskon myös tuohon, että olisin kyllä turvassa siellä. Pitää miettiä. Ehkä kysyn etukäteen opettajalta, onko hänellä ylipäätään tarvetta mun näkökulmalle tän aiheen tiimoilta. Jotenkin vaan silti epävarma olo, kun ei ole tapanani muutenkaan itseäni mitenkään erityisemmin esille tuoda, tää blogi on tietysti eri asia, täällä pyörin oman napani ympärillä täysin hävyttömästi. :)