lauantai 26. marraskuuta 2011

Sitten kun

Sitten kun on levitellyt jalkojaan uudestaan, uudestaan, uudestaan, välillä uudessa paikassa, välillä uuden lääkärin edessä. Sitten kun oma seksuaalisuus on revitty itsestä irti, raastettu palasiksi, viskattu maahan, tallottu päälle. Sitten kun on yrittänyt kerätä riekaleita ehjäksi, eikä olekaan varma siitä, huoliiko niitä takaisin itseensä, ovatko ne enää lainkaan osa minuutta, osa minua. Sitten kun ei tunnista itseään siksi ihmiseksi, joka puree tutkimuspöydällä kieleensä, että kipu tuntuisi jossain muualla, missä tahansa muualla.

Sitten kun muuttuu muuksi. Tilalle tulee entä jos.

Entä jos tämä ei onnistukaan? Entä jos ei tulekaan sitä päivää, jolloin maailma on toisenlainen? Entä jos saakin huomata, että tämä oli nyt sitten tässä, siinä kaikki? Entä jos tämä oli vain hyvä yritys, ei yhtään mitään sen enempää?

Tähän asti olen ajatellut, että onneksi on olemassa hoitoja. Onneksi meitä voidaan auttaa. Sitten havahduin siihen, ettei lopputulos välttämättä ole, mistä haaveilen, mitä toivon, mitä haluan. Ei kukaan voi taata mitään, ei tarvitsekaan. Mutta minun itseni on käveltävä tästä ehjänä pois. Minut on rikottu, ei kenenkään ollut tarkoitus, ei kukaan minua rikkonut, mutta niin on päässyt silti käymään. Joten minun täytyy korjata itseni, kävi miten kävi. On vain pakko.

Onnellinen loppu on mahdollinen. Vihdoin ymmärrän, että en vain vielä tiedä, mikä se loppu on. Että siihen en voi vaikuttaa. Mutta onnellisuus, se on omissa käsissäni.

4 kommenttia:

Ulriikka kirjoitti...

Vuoristorataa, sitähän tämä on. Välillä tulee niitä päiviä kun pelko saa vallan "todella, kaikkia ne hyvät hoidot eivät auta. Olenko minä yksi niistä?". Toisaalta yritän lohduttautua ajatuksella, että jos minulla todettaisiin syöpä ja lääkäri sanoisi "80-85% paranee", en todellakaan uskoisi (sinisilmäisenä ehkä) olevani sitä kuolevaa porukkaa. Klinikkani sivuilla sanotaan että 80-85% saa avun hoidosta. Äitini kerran sanoi lohduttaessa, että se suru on tavallaan samankaltaista kuin olisi menettänyt jonkun. Mielestäni se on ennemminkin sellaista, että joku makaa vakavasti sairaana eikä tiedetä yhtään kuoleeko vai eikö. Vuodesta toiseen vaan joutuu odottamaan kuinka sille käy.

Se on totta, että itse tässä joutuu itsensä korjaamaan. Pitää valita asenne miten tästä pääsee yli ja jaksaa jatkaa elämää. Onnellisuus on omissa käsissä. Kamalaa ajatella, että se olisi syntymättömän lapsen käsissä. Mutta silti on vaikea aina olla positiivinen. Ei vaan jaksa. On pakko rypeä itsesäälissä ja kiehnätä paskassa. Uskon senkin auttavan. Itsekkääksi olen tämän prosessin aikana oppinut ja olen antanut siihen itselleni myös luvan. Saan valehdella että olen sairas, jos ei pysty menemään joihinkin tilaisuuksiin. Näin olen tehnytkin, eikä omatunto kolkuta.

Olen myös varannut itselleni rentoutushoitoja; vyöhyketerapiaa ja hierontaa budjetin salliessa. Kroppani on ne ansainnut! Kun käyn saunassa, laitan jalat jalkakylpyyn, mies hieroo niitä, rasvaan ne oikein hyvin ja laitan lämpimät sukat jalkaan. Yritän pitää itsestäni huolta. Pidä sinäkin!!

Ainu kirjoitti...

Olen niin samaa mieltä kanssasi. Itsesäälille pitää antaa tilaisuus, se auttaa. Pitää antaa itselleen lupa kieriä omassa surkeudessaan, kunhan ei hukkaa itseään siihen. Voi antaa itselleen luvan olla hetken aikaa sairas, kunhan sitten seuraavan hetken tullen muistaa nauttia itsestään ja nauttia elämästä.

Pidetään itsestämme huolta.

Tuuliviirityttö kirjoitti...

Hei Ainu, löysin vasta blogisi ja sait täältä heti yhden uuden lukijan.
Kirjoituksesi voisi olla minun kirjoittamani. Minäkin lapsettomuuden kanssa painiva yli 3-kymppinen nainen lapsettomuushoidoissa.
Kaikesta huolimatta hyvää joulun odotusta!

Ainu kirjoitti...

Hei Tuuliviirityttö. Mukava kuulla, että on joku jakamassa ajatuksiani. Vaikka sehän se ei tietenkään mukavaa ole, että tätä elämänvaihetta kukaan joutuu läpikäymään. Mutta toivon jaksamista sinulle. Ja hyvää joulunalusaikaa myös!