Mikä elämässä on tärkeää? Tärkeintä? Perhe. Läheiset ihmiseni.
Minulle on aina ollut päivänselvää se, että haluan perheen. Miehen ja lapsia, ainakin kolme lasta. Haluan oman talon, puutarhan, kissan, kasvimaan. Kasvimaa on tärkeä. Lapseni saisivat upottaa kätensä multaan ja löytää kaikista suurimman kastemadon, nyhtää malttamattomina porkkanoita maasta vaikkeivät ne ole vielä kasvaneet tarpeeksi isoiksi, nakertaa irvistellen ruohosipulin korsia.
Pihalla olisi tilaa tehdä kärrynpyöriä lasteni kanssa ja tilaa juosta ympyrää, olisi isoja vahvoja puita. Opettaisin lapseni kiipeämään puuhun. Se on hyvä taito. Olen aina ollut taitava kiipeämään. Siitä olen ylpeä. Mieheni opettaisi lapset potkimaan palloa, heittämään palloa, pomputtamaan palloa. Minä en oikein hallitse palloja. Ne hermostuttavat minua ja vierivät pois.
Ei ole lapsia, ei puutarhaa, ei suurta puuta, ei omaa taloa, ei kissaa. Mieheni on allerginen kissoille. Mutta minulla on mies. Hyvä mies, rakastava mies. Minulla on vanhemmat ja veljiä. Minulla on paras ystävä. Kuin sisko, jota lapsena salaa kaipasin. Hänellä on maailman ihanin tytär. Ja minä saan kiivetä puuhun heidän kanssaan. Me kolme tyttöä kiipeämme yhdessä ja nauramme ääneen. Kiipeämme korkeammalle kuin muut eikä meitä pelota yhtään.
Minulla on perhe. Ja enemmänkin. Minä ja mieheni, me kaksi olemme perhe. Ja minulla on tärkeitä ihmisiä, rakkaita ihmisiä. Saammeko me vielä joskus lapsia, edes yhden lapsen? En tiedä. Mutta me olemme perhe. Silti niin kovin kipeästi tahdon kuulla, kuinka lapseni kutsuu minua äidiksi. Yksin ollessani itken polttavia kyyneleitä, koska ei ole ketään sanomassa äiti. Se sana ei kuulu minulle. Ei vielä, ehkä ei koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti