Luennolla viereeni istui raskaana oleva tyttö. Siinä hän hymyili, villatakinnapit vatsan kohdalta iloisesti kinnaten. Täydellisesti muodostuneen pyöreän mahansa kanssa. Istui ja hehkui onnea.
Mitä se siihen tuli? Minun viereeni. Miksi sen piti näyttää niin onnelliselta? Olisi tehnyt mieli läppäistä poskelle ja kysyä kuinka sinä kehtaat. Koko se olemus oli vain julma henkilökohtainen loukkaus, suunniteltu juuri minua kohtaan. Iso kylmä piikki teroitettuna iskettäväksi rintaani.
Eihän se tietenkään noin mene. Minä vain olin kateellinen. Kateellinen siitä, että miksi tuokin tuossa, mutta en minä. Miksi vaikka kuinka moni muu, mutta en minä? Miksi joku toista kertaa, kolmatta kertaa, hyvän tähden sentään vaikka neljättä kertaa, mutta en minä?
Enkä minä voinut olla tuijottamatta. Eikä se toinen edes huomannut. Miten olisikaan, oli tärkeämpääkin tekemistä. Keskittyi niin kovasti olemaan raskaana. Niin minäkin tekisin. Aivan samalla tavalla. Hymyilisin kuin tietäen jotain enemmän ja enemmän minä tietäisinkin. Tietäisin, miltä se tuntuu. Mitä se on, kun on raskaana. Tietäisin miltä tuntuu näiden kaikkien viiltävien ajatusten jälkeen se, ettei niillä ole enää väliä. Että ne ovat aina osa minua, mutta ne kutistuvat kyllä ja haalistuvat muistoiksi.
Nyt ne ajatukset vain kasvavat. Kasvavat ja saavat minut täyteen tunkkaista vihaa ja ne saavat minut kadehtimaan.
Miksi sen piti istua siihen, minun viereeni? Olisi mennyt muualle.
Hän oli niin kaunis.
2 kommenttia:
Tiedän. :(
Minä kaipaan raskaana olemista kovin paljon.
Ja joka kerran kun näen jonkun raskaana olevan, tuntuu vihlaisu sisimmässä. Miksi en minä? Saanko enää koskaan kokea sitä tunnetta?
Jostain syystä tuntuu että juuri silloin kun elämä tuntuu tuskaisimmalta ne kaikki söpöt raskausmahat kerääntyy sun ympärille kääntämään veistä haavassa.
(tai sitten ne raskausmahat jotka vetää röökiä takapihalla, ja jotka saa vihaiseksi - EIKÖ TUO TAJUA MITÄ SILLÄ ON JA MITÄ SE TEKEE?!)
Rakastan raskaana olemista, kaikkine kremppoineen. Toivon että saan vielä joskus kokea sen, ihan loppuun saakka...
Toivon kovasti että myös sinä pääset pian kokemaan myös sen tunteen. Koitetaan luottaa ja uskoa. <3
Voi Elina, minäkin toivon kovasti puolestasi, että saat vielä kokea sen tunteen uudestaan. Ja että kaikki menisi hyvin. Ei kai tässä muuta voi sanoa tai luvata kuin toivoa itselle ja toivoa toisille. Siitä pitää yrittää pitää kiinni. <3
Lähetä kommentti