Eilen minulta karkasi kyynel. Ihan yllättäen, täysin varoittamatta, aivan niin kuin tämä kaikki muukin on tapahtunut. Istuin oppitunnilla, sain tenttikirjan lainaan, selailin muistiinpanojani, opettaja jakoi monisteita. Monisteessa oli kuva kohdusta ja se kuva löi minua suoraan sydämeen.
Minun kohtuni ei toimi. Se on paikallaan, juuri siellä missä pitääkin, eikä se toimi. Olen miettinyt, olenko kohdellut kroppaani huonosti. Luultavasti olen. Minulla on vain tämä yksi elämä, juuri tässä yhdessä vartalossa ja olen ottanut tämän itsestäänselvyytenä. En ole pitänyt vartalostani tarpeeksi huolta, ehkä korkeintaan sen ulkonäöstä. Kaikki muu on vain ollut. Syön mitä sattuu, sitä mitä tekee mieli. Värjään hiuksiani, juon alkoholia, tuon iholleni vieraita aineita, napsin aivan liian paljon särkylääkkeitä.
Olisinko voinut tehdä jotain toisin? Olisin. Olisinko voinut vaikuttaa tähän etukäteen kohtelemalla itseäni paremmin? Kukaan ei tiedä. Voitanko jotain soimaamalla itseäni jälkikäteen? En. Onko liian myöhäistä muuttaa ajattelutapaa? Ei.
Voisin alkaa kunnioittaa itseäni enemmän. Vartaloni on hyvä vartalo. Siinä on puutteita, se ei osaa tehdä lapsia, mutta silti se on hyvä vartalo. Se taipuu, se on vahva, se jaksaa kantaa isotkin taakat, se jaksaa pysyä liikkeessä, se on hyvän muotoinen, se kestää paljon kipua, se on sitkeä. Se ansaitsisi paljon enemmän.
Tässä kaikessa on paljon hyvääkin, tässä lapsettomuudessa. Yksi niistä hyvistä puolista on se, miten olen oppinut tuntemaan oman fyysisen olemukseni eri tavalla. Näen kroppani eri silmin kuin ennen. Olen tuntenut kipua paikoissa, joiden olemassaoloa en aiemmin edes huomannut. Olen pissannut tikkuun kerta toisensa jälkeen, jotta tietäisin, mitä sisälläni juuri nyt tapahtuu. Olen kuunnellut, tarkkaillut, tunnustellut, tutkinut ja olen oppinut paljon itsestäni.
Lapsettomuus on monin puolin paska tilanne. Mutta se tekee minusta sen, mikä olen, sen ansiosta olen juuri tällainen kuin olen. Ja sen ansiosta olen tutustunut itseeni paremmin. Vaikka viaton piirroskuva kohdusta saa minut itkemään keskellä päivää, keskellä ihmisiä, jotka eivät tiedä minusta mitään, tämä kaikki on osa minua. Ja kyynelten keskellä huomaan pitäväni pääni pystyssä, huomaan etten häpeä itseäni lainkaan, huomaan olevani ylpeä siitä mikä olen.
2 kommenttia:
Hei Ainu,
eksyin tänne jonkun toisen blogin kautta ja luin nämä koskettavat tekstisi. Kirjoitat todella kauniisti.
tunnistan itseni sinun haaveistasi: kolme lasta ja ihana talo, piha jossa lapsia temmeltämässä - värikkäät kumpparit rivissä eteisessä... toteutuuko se koskaan, en tiedä.
Meillä on kamppailua vähän eri syistä lastensaamisen kanssa, mutta tunenn paljon samaa tuskaa kanssasi..
Toivotan joka tapauksessa lämpöä joulunodotukseen ja toivoa uudelle vuodelle.
Tervetuloa käymään blogissani: http://hopeajuovat.blogspot.com/
Voi kiitos Elina. On mukavaa, jos näiden kokemusteni jakaminen antaa toisillekin jotain. Kävin äsken tutustumassa blogiisi ja se olis todella koskettava. Luen ehdottomasti sitä jatkossakin.
Samat joulun ja uuden vuoden toivotukset sinullekin! Suruista huolimatta tämä maailma on kuitenkin aika kaunis.
Lähetä kommentti