tiistai 26. maaliskuuta 2013

Kuljin katua pitkin

Uskomaton keväinen auringonpaiste. Ihana ilma, täydellinen.

Kuljin katua pitkin, matkalla omista arkisista kuvioistani kotiin. Viime aikojen pakokauhuinen tunne oli helpottanut kevätauringon myötä. Edes hieman. Jaloissani piirun verran kevyempiä askeleita.

Naapurin pihamaalla seisoi nuori isä pieni lapsi sylissään. Sellainen lapsi, joka toppahaalariin puettuna näyttää aivan viisisakaraiselta tähdeltä. Sellainen lapsi, jolla on poskien tilalla punaiset omenat. Isä nosti lapsen korkealle ylös ja hyppyytti ilmaan ja otti suorille käsille takaisin kiinni. Yhä uudelleen ja uudelleen. Lapsen naamalla loisti kirkkaampi aurinko kuin taivaalla koskaan.

Ja isän silmistä hehkui onni.

Minä kävelin ohi.

Kuljin katua pitkin, matkalla omista arkisista kuvioistani kotiin. Siinä hetkessä muistin, miksi tämä kaikki. Miksi niin paha olla. Miksi aamuöisin ei unta. Miksi pala rinnassa pysyy sijoillaan, ei hellitä hetkeksikään. Miksi kyyneleet kihoavat silmiini aina vain. Katsoin lasta ja isää, en voinut muuta kuin katsoa. Enkä edes voi tietää, oliko siinä oikeasti isä ja lapsi vai jotain ihan muuta. Mutta siten minä heidät näin.

Siinä hetkessä kaikki oli pimeää. Miksi sen piti tapahtua minulle, meille? Voin sulkea silmäni ja nähdä nuoren isän kasvojen tilalla oman mieheni kasvot. Voin melkein kuulla riemun hänen äänessään, nähdä onnen hänen silmäkulmassaan. Mutta vain kun suljen silmäni. Sillä todellisuus on pimeää. Todellisuudessa se tapahtui meille.

Kuljin katua pitkin, matkalla omista arkisista kuvioistani kotiin. Askeleeni pysähtyivät, hymyni haaleni syrjään. Lamauttava kipu onnistui yllättämään minut kaikkien näiden vuosien jälkeenkin.

Se tapahtui meille.

5 kommenttia:

Myytti kirjoitti...

Kaunis kirjoitus, Ainu. Surullinen, mutta kaunis. Todellinen. Lähetän sulle Ainu etänä voimaa! Ja onnea uuteen taistoon!

ulmai kirjoitti...

Voi Ainu. <3

Kaipaava kirjoitti...

Kaunis kirjoitus tosiaan. <3 Nosti taas kyyneleet silmiini. Kovasti voimia Ainu sinulle ja miehellesi.

Anonyymi kirjoitti...

Niin tapahtui ja se on vaan niin surullista... niin todella surullista :( . Mutta ei oikein voi muuta kuin surra, vaikka se pahalta tuntuukin. Uskon että se kuitenkin auttaa. Toisaalta ottaa päähän, pitääkö mun todella melkein tukehtua tähän merkkariin mitä parasta aikaa jauhan ennenkuin haluan taas elää ja osaan nähdä muitakin syitä elää kuin ikioma perhe. Se on vaan välillä niin vaikeaa. Ja niinkuin sanoit aikaisemmissa kirjoituksissa, ei me liikoja pyydetä, ei todellakaan.

Osuva kertosäe :), kaikesta huolimatta ihanaa hääpäivää teille!

/Ulriikka

Ainu kirjoitti...

Voi teitä ja teidän kauniita viestejä. <3 Taas on hieman helpompi hengittää.

Ulriikka, mä lähetän jonnekin tuulten vietäviksi taas kerran pienen toiveen sunkin puolesta.