Rauha

Istun kotisohvalla ja virkkaan. Virkkaan sekä neulon, vuorotellen. Minulla on yhtäaikaa kolme joululahjaa työn alla. Kun kyllästyn yhteen, vaihdan seuraavaan. Lahjat etenevät huimaa vauhtia. Kynttilä loimottaa. Monta kynttilää. Torttutaikina on sulamassa. Kohta leivon sen uuniin. Lämmitän glögiä. Istahdan jalkojeni päälle, pienelle sykkyrälle torkkupeiton alle. Katselen ulos pimeään, katselen pihan kauniita vanhoja lehmuksia, joiden oksia kuorruttaa valkoinen lumikerros. Radiosta soi hiljainen musiikki. Oloni on tyyni ja rauhallinen.

Tätä on onnellisuus. Sydämen rauhaa. Olen lauantai-iltana yksin pienessä kodissamme. Kodissa, jota niin kovasti rakastan. En haluaisi juuri nyt olla missään muualla, en millään muulla tavalla.

Elämä on ainutlaatuinen, kaunis ja arvokas lahja. Tämä on minun ja tahdon elää sen mahdollisimman hyvin. Huomisesta en voi tietää mitään. Voin vain tehdä elämässäni valintoja, voin haaveilla ja toivoa, tavoitella unelmiani. Mutta varmasti en voi tietää, missä huomenna olen.

En ole äiti. En ole se, mitä halusin, haaveilin. Mutta sydämessäni asuu silti rauha. Kaikkien kipeimpienkin hetkien alla se rauha on koko ajan läsnä, pienenä tuikkeena sydämeni sopukoissa. Synkimpinä hetkinä en muista sitä, siksi haluan sanoa sen nyt itselleni, muistaakseni. Ehkä se lohduttaa silloin. Että suru ei ole ainut. On myös onnellisuus. Aina.