Tunnen antaneeni periksi. En ole ollut viime kuukausina erityisen toiveikas. Olen ajatellut jäljellä olevia hoitoja isona möhkäleenä, joka on vain selätettävä. Mahdollisesta lopputuloksesta en ole kyennyt miettimään oikeastaan mitään. Koen edessäni olevan vain sotkuisen läjän kivuliaita toimenpiteitä, siinä kaikki.
Vauvasta en osaa enää haaveilla. En ajatella meille vauvaa. En piirtää häntä sydämestäni syliini. Hajanainen ajatus lapsesta meidän talossa välkkyy toki mielessäni, mutta vauvaa vaan en enää osaa kuvitella. Joskus osasin. Muistan sen kyllä. En unohda.
Kuvitelmallani on valtavan pyöreät omenaposket, niin kuin minulla ja miehelläni vauvakuvissamme on. Tukkaa ei päässä haiventakaan. Minä olin yksivuotiaanakin vielä kalju. Varpaankynteni kasvoivat syntyessäni väärään suuntaan. Kenties meidän vauvallakin kasvaa. Jalkani olivat myös pikkuisen kierot. Siitä ne suoristuivat, ovat oikein hyvät jalat. Kuljettaneet minut joka kerta perille asti. Tuoneet minut aina tähän hetkeen saakka. Ehkä meidän vauvammekin jalat ovat aluksi kierot, sitten ne oikenevat. Ehkä siksi hänellä kestää niin kauan kulkea luoksemme. Ehkä hän tulee vielä jonain päivänä, isompana tyttönä tai poikana. Kävelee luoksemme omin jaloin. Omin jaloin meidän omaan kotiimme. Saa tuntea olevansa kaivattu ja rakastettu.
Voi kuinka minä rakastaisinkaan. Voi kuinka minä olen kaivannutkaan.
En ole antanut periksi sittenkään. Epätoivo tulvii ja peittää joskus kaiken alleen, mutta ehkä sittenkin. Ehkä vielä kuitenkin. Jonain päivänä, jollain tavalla. Ehkä.
Minä odotan. Minä kaipaan. Minä rakastan.
Minä seison omin jaloin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti