Olen viime päivinä pyöritellyt mielessäni erilaisia tulevaisuudennäkymiä. Varmasti yleinen ajanviete meidän lapsien saamiseen tai saamattomuuteen kytkeytyvien ihmisten keskuudessa. Olen miettinyt, mitä tapahtuu, jos tuleva toukokuu sujuu kuin kauneimmissa unelmissani. Hoidot onnistuvat ajallaan, jokainen vaihe menee juuri niin kuin pitääkin, lopputuloksena on elämäni ensimmäinen positiivinen raskaustesti ja kaiken tämän jälkeen saan lapseni syliini jo ensi talvena.
Ajattelin tulevia sisaruksia. Tai niiden puutetta. Sitä, millaista olisikin elää vain yhden lapsen kanssa, toisin kuin joskus on tullut kuviteltua. Se siitä kevyestä haaveilusta. Tulevien murheiden jälkeiset murheet, ne joita ei oikeasti vielä ole olemassakaan, ne iskivät kiilan minun ja haaveilun väliin. Miten typerää.
Sitten pyörittelin mielessäni sitä vaihtoehtoa, että kaikki menee pieleen. Että joka ainoa tuleva hoito on vain terävä potku palleaan ja lasta emme tule saamaan koskaan. Sitten kaiken tämän jälkeen olisimme kaksin.
Niin. Sitten olisimme kaksin. Voisimme tehdä juuri sitä, mitä haluamme tehdä. Mennä juuri sinne, minne ikinä haluamme mennä. Viedä toisemme kaikkiin niihin paikkoihin, joihin ikinä voimme kuvitella toisemme vievämme. Tutkia maailmaa kahdestaan. Kuljeskella ja seikkailla. Voisin pelastaa maailmaa osaltani, tehdä tulevalla ammattitaidollani todellista hyvää. Maailma tulvii paikkoja, joissa sairaanhoitajaa tai kätilöä tarvitaan. Voisin tarttua miestäni kädestä ja juosta hänen kanssaan kohti elämää. Kaksin. Me kaksi yhdessä. Käsi kädessä kahdestaan.
Vaikka äitiys onkin aina ollut ajatukseni siitä, mitä minä tulen olemaan elämässäni, se ei välttämättä toteudukaan. Niin kipeää kuin se tekeekin, sen ei tarvitse pilata elämääni. Sen ei tarvitse tuhota kaikkea, vaikka kaiken se laittaa uusiksi. Vaikka juuri nyt, juuri tällä hetkellä lapsettomuus tuntuu imevän minusta kaiken elinvoiman, sen ei tarvitse olla lopullista. En halua pakkomielteisesti tehdä lasta. Haluan ilman muuta yrittää parhaani, käyttää hyödykseni kaiken avun, jota meille annetaan. Mutta en halua, että tämä pilaa elämäni.
En anna lapsettomuuden pilata elämääni. Voin rakentaa elämästäni hyvän muutenkin, lopulta, sitten joskus. Sitä ennen aion tehdä parhaani ja toivoa parasta. Sitä ennen aion iloita kaikista mahdollisuuksista ja surra pienintäkin pettymystä. Aion itkeä jokaisen kyyneleen, joka minun tarvitsee itkeä. Mutta minua tämä ei saa nujertaa. En anna niin käydä. Minua lapsettomuus ei nujerra. Tämä on minun ainoa elämäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti