maanantai 30. tammikuuta 2012

Ulkopuolinen

Kävin ystäväperheen kanssa lapsille järjestetyssä ulkoilutapahtumassa. Hyytävä kylmyys, touhukkaita punaposkisia tenavia, viluaan loitommas värjötteleviä vanhempia. Niin, ja sitten minä.

En ollut osa porukkaa. Katselin lasten riemua ja heidän vanhempiensa huolehtivaisia katseita ja tunsin etääntyväni kauemmas. Sieltä tarkkailin kaikkea, tarkkailin kaikkia. En ollut yksi heistä. Olin heidän ympäröimänään, mutta olin muualla. Sydämeni oli muualla. Sydämeni oli pakko olla muualla. Minun oli pakko sulkea sisimpäni ja lähettää sydämeni pois, ettei se satuta itseään liikaa. Ettei ihoa kipristävä, luihin asti yltävä viiltävä pakkanen poraudu sydämeeni asti ja jäädytä sitä tunnottomaksi möhkäleeksi.

Siellä he palelivat. Yhtenä suurena laumana. Lapsiperheet. Palelivat ja seurustelivat keskenään. Minä palelin ja tarkkailin. Tunsin, miten pääni päällä loistaa suuri huutomerkki. Ilmoittamassa, että minä olen sitten joku muu, en ole äiti tai isä, olen vain käymässä, seuran vuoksi. Ulkopuolinen, aina elämässään vähän väärässä paikassa, hieman erilainen kuin muut. Taatusti en äiti enkä isä. Lapseton.

Ulkopuolella. Vähän väärässä paikassa. En äiti enkä isä. Lapseton.

Pakkanen kiristyi kiristymistään, varpaani muuttuivat tunnottomiksi, ihooni pureutui punaisia täpliä. Sydämeni oli muualla ja pakkanen kiristyi kiristymistään. Mietin, että nyt en voi itkeä. Kyynel jäätyisi jo ennenkuin ehtisi poskelle asti. En tahtonut silmäripsiini jäätyviä kyyneleitä. Tahdoin sitoa sormet kankeina luistimia, tahdoin huolehtia paleleeko pikkuiset varpaat, tahdoin selkääni lapsiperherepun täynnä lämmintä mehua ja varalapasia.

Koin olevani totaalisen lapseton. Olin totaalisen lapseton. Ulkopuolinen. Vajaa. Vähemmän kuin muut. Minulla ei ollut kellekään mitään sanottavaa. Olin vain kylmissäni ja lapseton.

5 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Tätä tunnetta kuvaa parhaiten mielestäni tämä:

http://meinasinkaatua.sarjakuvablogit.com/2010/04/04/yksi-kuudesta/

Itse olen välttänyt vastaavia tilanteita parhaani mukaan... Ei vaan viitsi kiusata itseään. Toisaalta, sitten joutuu jäämään (taas) kotiin ja (taas) vähenee kontaktit muihin ihmisiin. Mutta ei auta :(.. Tämä on nyt tätä mun elämää.

Ainu kirjoitti...

Tuo on Ulriikka kyllä aika osuva kuvaus minunkin mielestäni.

Mutta ikävää, että sinulla on vaikeaa. Ja että tämä on niin tämmöistä. Surullista. :(

Itse halusin mukaan tähän tilaisuuteen. Eihän minua kukaan pakottanut, vaan nimenomaan halusin osallistua. Mutta ymmärrän hyvin, miksi vältellä. Ja tulihan tämä oma paha mielikin taas ihan puskista, ihme kyllä se voi vieläkin yllättää. En ollut varautunut. Tykkään kuitenkin lapsista kovasti, enkä halua yrittää sulkea itseäni pois. Katkeransuloista. Ehkä tämä elämäntilanne vain on juuri nyt vähän liian raskas. Kun juuri nyt olen tämän vuoksi surullisempi kuin koskaan.

Rowan kirjoitti...

Todella tutulta kuulostaa. Itse pyrin välttelemään tilanteita, joissa joudun lasten keskelle. Minua inhottaa, kun olen aina ollut lapsirakas, mutta nyt lasten läheisyys lähinnä ahdistaa. Jotain hyvää minussa on kuollut... Toki ystävien lapsia haluan nähdä, mutta esimerkiksi kahden tai useamman äidin seurassa oleminen on painajaista, kun siinä yksinkertaisesti tulee niin ulkopuolinen olo, kun heidän puheensa väistämättä aina menevät sinne lapsiasioihin, joista minulla ei ole mitään sanottavaa omakohtaisesti. Minäkin tunnen itseni vajaaksi, vialliseksi. Minulta puuttuu jotain hyvin olennaista.

Kaikesta huolimatta voimia sinullekin kamppailuun näiden tunteiden kanssa!

Tiki kirjoitti...

Itse saan olla ulkopuolinen omassa perheessä, jokatoinen viikonloppu. Usein arkenakin. Miehen lapset, minun lainalapset, saavat sellaisen fiiliksen paikoitellen. Toinen on isi, joku muu on äiti. Mä olen Tiki.

Ainu kirjoitti...

Tuon saman asian kanssa Rowan painiskelen kuin sinäkin, kun on itsensä aina nähnyt lapsirakkaana ja nyt lapsien seurassa olemiseen liittyvät tilanteet ahdistaa. Tuntuu kuin joku olennainen osa omaa luonnetta ja minuutta olisi napsaistu pois tai vähintään rikottu.

Ja Tiki, sait minut miettimään sitä, miten tähän blogimaailmaan tutustuttuani iso asia minulle itselleni on ollut se, miten silmät on avautuneet näkemään niin kovin erilaisia tilanteita kuin omani. Erilaisia maailmoja, mutta kuitenkin pohjalla samantapaisia tunteita ja ajatuksia..

Aurinkoisia pakkaspäiviä ja voimia kummallekin, kuitenkin.