keskiviikko 11. tammikuuta 2012

Sain luvan olla surullinen

Kävin tänään juttelemassa opintopsykologin kanssa. Pelästyin syksyllä toden teolla, miten paha olo minulle tuli muutamilla luennoilla, ihan yllättäen. Heräsin ajattelemaan sitä, jos tulemme jäämään lopulta lapsettomiksi, miten selviän läpi koulusta, miten selviän työelämästä, miten selviän kätilöntyöstä. Minun on pakko ajatella sitä etukäteen, ajatella sitä jo nyt.

Luulin selviäväni tästä omillani. Turvautumalla joissain asioissa mieheeni. Korkeintaan muutamiin läheisiini. Kirjoittamalla tunteitani sanoiksi. Olin väärässä. En selviä. Tunnen itseni kauhean yksinäiseksi, kauhean voimattomaksi, kauhean surulliseksi, enkä enää usko selviäväni. Pelkään, että hajoan palasiksi.

Tarvitsen tukea siihen, että jaksan uskoa itseeni ja valintoihini. Että jaksan rakentaa itselleni vakaan pohjan, jonka päälle voin pystyttää elämäni. Elämäni, joka ei mennytkään niille reiteille, joille ehkä joskus saatoin mielessäni sen piirtää kulkemaan.

Olen niin surullinen. Hirveän surullinen. Pelkään, olen yksinäinen, enkä juuri nyt jaksa toivoa mitään. Mutta minun on pakko jaksaa. Tämä on minun elämäni, ainutlaatuinen ja arvokas. En voi tuhlata kaikkea olemalla surullinen. Minun täytyy auttaa itseäni löytämään ilo. Mutta tarvitsen siihen apua. Yksin minä en selviä.

Opintopsykologi yllätti minut hyvässä mielessä. Olin mennessäni epävarma siitä, mitä aion sanoa ja onko hän varsinaisesti oikea ihminen puimaan tätä kanssani. Epävarmuuteni oli turhaa. Hän oli juuri sellainen henkilö, jota olen tarvinnut auttamaan minua löytämään oikeita kysymyksiä, miettimään erilaisia vaihtoehtoja. Hän oli huolissaan jaksamisestani ja pysähtyi viereeni, oli minua varten aidosti läsnä. Sain purkaa sydäntäni ilman, että minun tarvitsi pelätä sanovani liikaa tai tuijottavani liikaa omaan suruuni. Sain oikeuden olla voimaton ja surullinen, epävarma ja katkera, väsynyt ja pieni.

Se todella auttoi.

5 kommenttia:

Elina kirjoitti...

Hienoa että sinulla oli noin hyvä kokemus ja sait kaipaamaasi tukea. Itse kävin psykiatrisella sairaanhoitajalla viimekeväisen menetykseni jälkeen useasti, ja koin sen myös tosi hyväksi.

Mielestäni omia ongelmiaan ja pahaa oloaan ei pidä vähätellä, vaan uskaltautua juttelemaan ammattilaisen kanssa. Heiltä kun usein löytyy avaimia lukkoihin ja juuri niitä oikeita kysymyksiä, joiden avulla pääsee eteenpäin.

Voimia loppuviikkoon!

Ina kirjoitti...

Hyvä, että sait tukea. Kynnys ulkopuolisen avun hakemiseen oli ainakin itselläni varsin iso. Sitä liian pitkään vaan ajattelee pärjäävänsä ja minulla takaraivossa kummitteli ajatus siitä, että onhan sitä ihmisillä isompiakin suruja. Ihan niin kuin joissain muka olisi vaaka, jolla surujen suuruus punnitaan...

Ainu kirjoitti...

Joskus tuntuu vaikealta antaa itselleen juuri lupa surra omia surujaan, sillä ovat ne minkälaisia tahansa, aina jossain on joku, jolla on suurempi suru. Mutta se ei tietenkään vie oikeutta puida niitä omia juttuja, sillä ne ovat osa omaa elämää ja juuri sen kokoisia, jollaisina itse ne kokee.

En tunne saaneeni minkäänlaista henkistä tukea hoitojen tiimoilta terveydenhuollosta, mikä on ihan ymmärrettävää sinänsä, mutta minulta ei ole myöskään kysytty, koenko tarvitsevani ulkopuolista tukea, eikä liiemmin neuvottu, millaisia vaihtoehtoja sen hakemiseen on. Opintopsykologi arvelutti minua etukäteen siksi, että pelkäsin, ettei tämä kuulu hänen toimenkuvaansa, mutta niin vain se kuuluikin ja oli hyvä, että menin. Ja kuulin (jälleen kerran) myös sen, miten en todellakaan ole ainut, joka hänen puoleensa on kääntynyt vastaavassa tilanteessa. Se aina välillä unohtuu ja on hyvä, kun siitä muistutetaan...

Ja Elina, voimia sullekin! :)

Anonyymi kirjoitti...

Ihana kuulla että olet hakenut ja saanut apua!! Hengessä mukana...

Ainu kirjoitti...

Kiitos Ulriikka tuesta :)