"Onko sinulla lapsia?", rakas nelivuotias kysyi minulta kerran täysin yllättäen. "Ei ole, kyllähän sinä olisit ne varmasti tavannut", vastasin. "Niin mutta onko sinulla koskaan ollut yhtään vauvaa?", rakas nelivuotias jatkoi. "Ei ole ollut, ei yhtään", vastasin. "Sinulla voisi kyllä olla oma vauva ja minä voisin sitten hoitaa sitä", rakas nelivuotias totesi. "Minä lupaan sinulle, että sitten, jos minulla on joskus oma vauva, sinä saat hoitaa sitä ihan aina kun vain haluat", vastasin. Rakas nelivuotias katsoi minua silmiin ja nyökkäsi tyytyväisenä.
Niinpä. Minulla voisi kyllä olla oma vauva. Ja miten kovin mielelläni esittelisin hänet rakkaalle nelivuotiaalle. Miten olisin maailman onnekkain, kun saisin rakkaan nelivuotiaan äidin kaltaisen ihmisen yhdeksi oman lapseni elämän ihmisistä. Miten hyvilläni antaisin hänet vuorollaan kaikkien läheisteni syliin.
Mutta ei ole. Minulla ei ole koskaan ollut yhtään omaa lasta. Ja täysin viaton "onko sinulla lapsia" -kysymys on muuttunut julmaksi kiusanteoksi. Sanoiksi, jotka loukkaavat minua todella syvästi lähestulkoon kenen tahansa muun kuin pienen lapsen suusta kuultuina. Vaikka ei pitäisi. Vaikka kukaan ei taatusti tarkoita sillä yhtään mitään pahaa.
Kohta saan taas kuulla sitä. Menen pian uuteen työympäristöön, sitten toiseen ja tällaisissa paikoissa kysellään vääjäämättä lapsikysymyksiä. Mihin kolmekymppinen, avioliitossa oleva, parasta lastenhankinta-aikaansa elävä nainen voi piiloutua näiltä uteluilta? Ei mihinkään. Eikä kukaan taatusti tarkoita sillä yhtään mitään pahaa.
Silti se sattuu kenen tahansa muun suusta kuultuna. Vain lapsilla on lupa kysyä sitä loukkaamatta. Tiedän, ettei kukaan halua loukata, eikä minun pitäisi loukkaantua, mutta en pääse pakoon kuitenkaan. En mahda sille mitään. Se sattuu. Sattuu joutua sanomaan se ääneen.
"Ei, minulla ei ole lapsia." Sen perään kuuluisi huutaa, miten olen kaivannut omaa lasta jo vuosikaudet, miten kivuliasta on edes yrittää, miten se on täysin hyödytöntä, miten kauheasti pelkään etten tule koskaan saamaan yhtään lasta, miten juuri nyt olen elämässäni siinä vaiheessa että tämä kaikki sattuu ihan liikaa, miten ehkä sitten joskus myöhemmin voin vastata tähän normaalisti, mutta nyt en vain pysty, se sattuu ihan liikaa.
Tietenkään minä en huuda mitään. "Ei, minulla ei ole lapsia. Entä sinulla?" Niin minä sanon. Ja hautaan oikean itseni pakotetun, onton hymyn suojiin.
4 kommenttia:
Elokuussa tulee kuluneeksi 10 vuotta siitä kun pidin ensimmäisen kerran sylissäni kummityttöämme. Silloin ajattelin, että pian minullakin on oma lapsi. Vuosien varrella kummitytön kasvaessa hän kysyi aina tasaisin väliajoin "koska te saatte lapsen", "miksi teillä ei ole lapsia", "miksi te ette halua lapsia". Ihan selvästi oli vanhempiensakin kanssa asiasta puhunut ja vanhemmat olivat saattaneet sanoa että kaikki eivät välttämättä halua lapsia. Noihin kysymyksiin oli vaikea vastata. Ei halunnut valehdella, mutta ei myöskään kertoa totuutta. Piti keksiä jotain kiertoilmauksia. Niin viattomia lapsen kysymyksiä, mutta ne satuttivat ja meinasivat väkisin tuoda kyyneleet silmiin. Vuosien varrella sitten yritin hänelle kertoa, että hänhän saa täyden huomion meiltä, kun meillä ei ole omia lapsia.
Kun sitten lokakuussa 2011 saimme vihdoin kertoa kauan kaivatut uutiset heille, että keväällä meillä olisi oma lapsi, niin se ei ollutkaan enää niin tervetullut uutinen. Pienen epäilyksen ja kateellisuudenkin sävyttämänä tuli kysymys: "Miksi teille tulee oma lapsi? Ilmeisesti hän tajusi, että huomio tulee nyt jakautumaan.
Hei Annika! Kiitos kommentistasi. Minä olen puolestaan jo niin monen monta kertaa mielikuvituksissani käynyt läpi tilanteita, joissa kerron omille ihmisilleni iloisia uutisia, että alkaa varmaan olla jo aika vaikea kohdata se tilanne oikeasti, mikäli sinne asti ikinä tulen pääsemään. Se, miten kukakin reagoi minun pääni sisällä, minun kuvitelmissani, ei tietenkään olisi samanlaista oikeassa maailmassa. Eihän sitä välttämättä kaikki silmänräpäyksessä innostu ja ilkamoi niin kuin mielessäni sen ajattelen... tai ylipäätään reagoi niin voimakkaasti kuin oletan.
Ihana kuulla, että noin pitkän odotuksen jälkeen Annika olette saaneet hyviä uutisia. Se antaa toivoa.
Kummilapset ovat mahtavia elämän ilopilkkuja. Kysyin mieheltäni tänään, että kuka pitää meistä huolen, kun olemme vanhoja ja hän vastasi sekuntiakaan miettimättä, että tietenkin kummipoikamme. Hassua, miten mies ajattelee asian noin loogisesti..
Kirjoitat Ainu, että lapsia ei tehdä vaan niitä saadaan. En tiedä enää, mitä mieltä itse olen. Saimme eilen kuulla taas vauvauutisia läheiseltä ihmiseltä ja mietin, että kyllä jotkut ihmiset tekee lapsia. Jotkut tekee ja toiset saa jos saa. Tämän parin suuri huoli oli vain se, että ikäero lasten välillä ei tule liian suureksi. Minun teki pahaa, ei se ole mikään oikea ongelma.
Mutta ei muuta kuin tuulta päin! :)
Vielä aikaa, ihanaa, kun sinulla on olemassa kummilapsia, joista iloita. Itsekin nautin suunnattomasti ystäväni lapsesta, joka on elämässäni todella tärkeä osa.
Tätä lasten tekeminen/saaminen -tematiikkaa pystyy pyörittelemään aina ajatusmaailman ja tuntemuksen mukaan kumminpäin vaan. Tuntuu tällä hetkellä nimenomaan siltä, että tässä on melkoinen tekemisen meininki, mutta lopputulos on täysin hallitsematon. Saadaan tai ei saada.
Mutta, niin tai näin, koitetaan jaksaa. :)
Lähetä kommentti