Tällä kertaa otin sen raskaammin kuin koskaan. Olin koko eilispäivän ihan turta. Toissapäivän haukoin henkeäni kuin kuivalle maalle kuolemaan viskattu kala. Nyt tuntuu hieman helpommalta. Uskallan jo ajatella tulevaa, pystyn jo hengittämään, voin katsoa muita ihmisiä silmiin ja kysyä, mitä heille kuuluu.
Tänään menen katsomaan ystävien vauvaa. Ihan pikkuista vauvaa. Tohdin mennä vain, koska tiedän, ettei haittaa vaikka antaisin surun ja kaiken muun mustan näkyä kasvoiltani. Tiedän, ettei minun tarvitse teeskennellä heidän luonaan mitään.
Ja onhan se nyt aivan ihanaa tavata uusi pieni. En malttaisi odottaa. Ikävää tässä on se, että näin puhtaan iloisessa asiassa täytyy ylipäätään puida kurjia tunteita. Ikävää on se, miten minun lapsettoman mielipahani tahraa kosketuksellaan kaiken kauniin. Ikävää on se, miten kaikki elämäni asiat tuntuvat pyörivän lapsettomuuteni reunoilla. Miten muu elämä kieppuu spiraalina ympärilläni ja kaikki johtaa aina lopulta siihen. Siihen, miten minulla on surullisuuteen tukahtuva sielu, miten jokainen ajatukseni tällä hetkellä tuntuu päättyvän pelkoon siitä, että minusta ei tule ikinä äitiä.
Kuitenkin ajatuskin ystävieni sylissä nukkuvasta uudesta pienestä saa sydämeni tuntemaan lämpimän valoisen läikähdyksen. Vaikka oma sylini käpristyy tuskaisena omaan tyhjyyteensä, se ei ole koko maailma. On niin paljon muutakin. Laidasta laitaan, iloa ja surua.
2 kommenttia:
Olen pahoillani testituloksesta, muuta en osaa kirjoittaa. Elämässä on asioita, joita ei voi sanoittaa, vaikka haluaisi.
Mahtavaa, että kaikesta huolimatta jaksat ja haluat mennä katsomaan ystäviesi vauvaa. He takuulla arvostavat käyntiäsi paljon. Kullanarvoisia ja ihania ihmisiä, kun ei tarvitse teeskennellä. On hyvä, jos lapsettomuus ei viilennä kaikkia ystävyyssuhteita.
Ei sitä Ina sen kummoisempia sanoja välttämättä tarvitakaan, "olen pahoillani" kertoo kyllä myötäelämisestä varsin hyvin. :)
Arvostan suuresti sitä, että elämässäni on ystäviä, joille voi kertoa ihan suoraan, että ei mene hyvin ei. Ja tiedän, ettei se ole itsestäänselvyys. Eilen huomasin sen koulussa, siellä ei ole ketään sillä tavalla läheistä, jolle viitsisi alkaa avautumaan, niin jo oli vaikeata yrittää olla muka-sosiaalisena ja edes jotakuinkin ihmismäisenä. Koko ajan vain vajosin jonnekin omien ajatusteni sekaan. Lopulta olikin sitten pakko luovuttaa ja lähteä pois.
Lähetä kommentti