lauantai 7. tammikuuta 2012

Kuvittelen sen todeksi

Mahani on muuttunut palloksi. Olen luonnostani laihanlainen, mutta nyt joku on vaihtanut mahani tilalle pinkeän, kipeän pallon. Näytän sivulta katsottuna siltä kuin olisin raskaana. Vaikka enhän minä ole, tämä on vain vääränlaisen lääkityksen aiheuttama oire. Mutta näytän silti. Näytän raskaanaolevalta.

Seisoskelen eteisen suuren peilin edessä ja ihailen mahaani. Katselen itseäni sivultapäin ja annan mielikuvitukselleni luvan irrottautua tästä maailmasta. Ylläni on joustava mekko, koska pillifarkkuni eivät mahdu ylleni, koska kaikki housuni puristavat ikävästi  tätä pinkeää, kipeää palloa, joka on vaihdettu mahani tilalle. Mahani saa mekon muuttamaan muotoaan. Näytän aivan siltä kuin olisin raskaana.

Kuvittelen olevani. Katson itseäni peilistä ja kuvittelen olevani raskaana. Kierrän käteni mahani ympärille. Sillä samalla omistavalla, ylpeällä, ärsyttävän onnellisella tavalla, jolla raskaanaolevat mahaansa pitelevät. Annan itseni hetken verran kuvitella.

Surullista. Kitkerää. Sydämen sisintä raapivaa. Mutta jotenkin kovin lohdullista. Se voisi olla totta. Se voi olla minulle totta, edes pienen salaisen hetken ajan. Voin aivan hyvin elää peilin edessä hetken todeksi maailmaa, jossa olen raskaana. Voin avata oven, astua sisään ja antaa sen olla hetken aikaa totta. Aivan tarpeeksi totta ollakseen lohdullista.

Siinä maailmassa voi käydä vain vierailulla. Astua eteiseen, hengittää hetken aikaa sen toisen maailman ilmaa ja olla hetken aikaa raskaana. Mutta sitten on aika astua takaisin. Astua takaisin oikeaan maailmaan. Siihen, jossa minä en saa lasta.

Jospa kuvittelen sen todeksi. Yritän muuttaa sen todeksi haluamalla sitä tarpeeksi paljon. Yritän kuvitella maailmaa toiseksi, ikävää ja kaipuuta toiseksi. Yritän, mutta totuus ei muutu. Ehkä en halua sitä tarpeeksi? Ehkä en ansaitse sitä todeksi? Miksi se ei voi olla totta? Miksi en voi jäädä siihen toiseen maailmaan?

Tahdon tarttua siihen lohtuun, mihin vain suinkin pystyn. Ei minun tarvitse kertoa kellekään. Ollaan ihan hiljaa, ollaanhan? Annetaan sen olla hetken aikaa totta.

2 kommenttia:

Liia kirjoitti...

Voi ei, miten kaunis ja surullinen kirjoitus, minun piti vain tulla vilkaisemaan blogeja ja nyt täällä itkeä pillitän... Välillä on ihanaa kuvitella, että kaikki olisi toisin. Kaikkea hyvää sinulle!

Ainu kirjoitti...

Kaikkea hyvää sinullekin Liia. Ja kiitos.