Pala rinnassa

Lapsettomuus on pakkautunut kipeäksi palaksi rintaani.

Nieleskelen alati itkua. Pala rinnassani ei liikahdakaan. Välillä se paisuu möhkäleeksi, sykkii ympärilleen pakottavaa kipua, ihan todellista fyysistä kipua. Jos sellaisena hetkenä kuulen jotain kaunista tai näen jotain kaunista tai toisaalta edes ajattelenkin jotain surullista, möhkäle puhkeaa. Se puhkeaa ja valuu kyyneleinä poskilleni. Ei kysy aikaa, ei paikkaa. Kyyneleet saattavat kihota silmiini missä vain. Ihan missä vain. En mahda niille mitään. Olen toki luonteeltani herkkä ja se on yksi osa minua, mutta tämä on jo liikaa.

Välillä pala rinnassani on rauhallinen. Tunnen sen koko ajan, mutta hallitsen sen. Se on pieni paineen tunne, kuin muistutus siitä, mikä elämääni juuri nyt pyörittää, minkä ympärillä elämäni juuri nyt pyörii. Se on koko ajan olemassa ja tunnen sen, mutta välillä hallitsen sen, välillä pystyn olemaan.

Jos joku sanoo minulle väärällä hetkellä väärän sanan, pahoitan mieleni täysin kohtuuttomasti. En kestä mitään. En mitään. Pelkään, etten kohta osaa olla enää ihmisten kanssa. Ajatukseni karkaavat kovin helposti, pala rinnassani alkaa kasvaa, se puhkeaa ja muuttuu kyyneleiksi, jotka polttavat silmiäni, jotka vaativat päästä valumaan poskilleni.

Kohta en pysty enää puhumaan mistään oikeasta. Heti, jos avaan suuni tietyllä tavalla, sanoakseni jotain tietynlaista, pala rinnassani paisuu ja puhkeaa ja valuu kyyneleinä poskilleni. Enkä minä halua itkeä. En haluaisi enää itkeä.

Haluaisin katsoa eteenpäin, elää tässä hetkessä. Katsoa eteenpäin hyvillä mielin, elää tässä hetkessä hymyillen. Tahtoisin voida hengittää ilman pelkoa siitä, että pala rinnassani salpaa hengitykseni, tukkii ajatukseni, valtaa ruumiini, samentaa mieleni. Haluaisin nähdä eteeni ilman kyyneleiden muodostamaa sumuista kalvoa, joka peittää näkyvyyteni, peittää tulevaisuuteni, peittää tämän hetken, peittää toivon ja ilon ja luottamuksen ja onnen.

Päätäni alkaa särkeä. Päätäni särkee melkein joka päivä. Pala rinnassani estää minua hengittämästä kunnolla ja saa pääni muuttumaan painavaksi ja kipeäksi. Pääni on kipeä kaikista näistä ajatuksista, kaikista raskaista ajatuksista, jotka eivät mahdu enää minuun, jotka haluavat pois. Joista tahtoisin jo eroon. Pääni on kipeä kaikista näistä kyyneleistä, jotka pala rinnassani minuun patoaa. Kyyneleistä, jotka tahtoisivat tulla itketyiksi, tahtoisivat valua noroina maahan ja kuivua pois.

Pala rinnassani on lapsettomuus. Se ei anna minun olla. En osaa enää olla.

Haluaisin vain olla.

Se, mikä puuttuu

Eilen illalla rakkaat pikkuiset pehmeät sormet hipsuttelivat poskeani. Huulilla välkehti lämpimän hymyn ja ilkikurisen virnistyksen sekoitus. Tuikkivat silmät katsoivat suoraan omiini. Hetken kuluttua pieni rakkaani nukahti. Nukahti viereeni. Nukahti minun ja äitinsä väliin. Mikään ei ole suloisempaa kuin katsella hänen nukahtamistaan. Minä kaipasin häntä niin kovasti. Hän kaipasi minua. Sain katsella kuinka hän nukahti ja sitten minun täytyi lähteä pois. Nyt kaipaan jo taas. Aina, kun hän on poissa, on ikävä.

"Ainu käy vauvahoidoissa, koska se on surullinen." Näin tuumi rakas nelivuotiaani. Niin. Käyn vauvahoidoissa, koska olen surullinen ja olen surullinen, koska minulla ei ole omaa vauvaa. Mutta minulla on tämä lapsi elämässäni. En tiedä, mitä tekisin ilman. Onneksi hän on. Ja minä saan olla hänen elämässään. Saan kömpiä peiton alle hänen viereensä kuuntelemaan iltasatua, saan  mönkiä hänen kanssaan ympäri sohvia ja lattioita ja pöytien alustoja. Saan olla milloin heppa, milloin pelikaveri, milloin nojatuoli. Saan olla lähellä. Minun ei tarvitse olla mitään. Saan vain olla.

Hän asuu toisella paikkakunnalla kuin minä. Meidät erottaa pari loputtoman pitkältä tuntuvaa tuntia matkustamista. Silti hän on koko ajan lähelläni.

Rakkaan lapsen luota on erityisen vaikeaa lähteä pois, koska kaiken sen riemun ja riehunnan jälkeen oman elämäni hiljaisuus korostuu. Se onni, jonka tunnen sydämessäni hänen olemassaolostaan, se korostaa minun murhettani. Se, että tiedän, mitä minulta puuttuu, tekee tästä vieläkin kipeämpää. Kotona on niin hiljaista. Saan tehdä ihan mitä ikinä haluan tai olla tekemättä. Juuri se tuntuu niin kovin kitkerältä.

Arki. Haaveilin kovin toisenlaisesta arjesta. Sain omaa tilaa, omaa rauhaa, omaa aikaa. Halusin niin paljon enemmän. Halusin luopua siitä kaikesta. Halusin toisenlaista arkea. Se, mikä minulta puuttuu, on se, mitä kipeimmin kaipaan.

Minun arkeni. Niin lohduttoman hiljainen. Haaveilin toisenlaisesta arjesta. Haaveilin melusta ja metelistä. Siitä, mikä minulta puuttuu.

Rumia ajatuksia

Tänään lähisukuumme syntyi tyttö. Perheeseen, jossa oli ennestään poika. Kun kuulin siitä, oli ensimmäinen ajatukseni valehtelematta, kaunistelematta ruma. Lohduttoman ruma.

Sekin vielä. Niin minä ajattelin. Syntyi odotettu lapsi, syntyi tyttö ja minä ajattelin ensimmäiseksi, että sekin vielä.

Heillähän oli jo jotain. Heillä oli jo niin paljon. Heillä on jo poika. Miksi vielä tyttö? Miksi sen pitää olla täydellistä? Se olisi ollut jo meidän vuoromme.

En ole sellainen. En ole niin ruma, en niin kauhea. En ole ihminen, joka ajattelee sellaista. Sen on oltava joku muu. Paitsi ettei se ole kukaan muu. Se olen minä.

Lapsettomuus on muuttanut minua. En voi iloita toisen ilosta, en olla onnellinen toisen onnesta. Sen piti tapahtua meille. Kolme lasta, ehkä neljä. Ainakin yksi tyttö, mieluiten enemmän, miksei vaikka neljäkin.

Olisi edes yksi. Tyttö tai poika, ei mitään merkitystä. Edes yksi. Kahta en uskalla ajatellakaan. Kolme on jo utopiaa. Neljä silkkaa hulluutta.

Kaikki on niin erilaista. Sydämessäni on musta läikkä, joka levittää rumaa ympärilleen. Lapsettomuus. Se kuristaa minua hitaasti. Ravistan sitä irti minusta, huudan ja kiroan ja syljen myrkkyä sen niskaan. Lapsettomuus ei päästä irti. Se on kaikkialla. Se muuttaa kaiken.

Se muutti minua. Teki minusta ruman. En halua tuntea näin, mutta en pääse rumuuttani piiloon. Tässä ei jaeta vuoroja. Emme seiso missään jonossa. Olen kuopan pohjalla ja kaivan ahdinkoani vain syvemmäksi. Muut saavat lapsia, mutta eivät he etuile minua. Mitään vuoroja ei ole olemassakaan.

Minä olen tämä ihminen. Minä olen ihminen, joka tuntee nämä minun tunteeni, ajattelee nämä minun ajatukseni. Ilman minua niitä ei olisi. Ne ovat rumia. Ne ovat osa minua. Lapsettomuus on rumaa. Lapsettomuus on osa minua. Olen muuttunut.

Kevät

Aurinko paistaa taas ja mielikin on parempi.

Nousin aamulla hyvissä ajoin, ennen kuutta, nousin katselemaan auringon heräämistä. Meillä on kaunis näköala, en väsy tuijottamaan ikkunasta ulos. Odotan sitä päivää, kun pihan lehmusvanhukset alkavat vihertää. Kun luonto on räjähtämäisillään kirkkaanvihreään kevääseen.

Hain kellarista multaa ja kukkaruukkuja. Istutan yrttejä ikkunalaudalle. Kävimme saksimassa maljakkoon koivunoksia. Silmut pullottavat jo ja ihan pian saan pieniä vihreitä lehtiä ihailtavakseni. Mieheni lähti työmatkalle, palaa huomenna, kun minä olen poissa. Näemme sitten myöhemmin. Olisipa hän täällä, juuri nyt kanssani. Kuuntelemassa, miten viereisen kirkon kellot ovat kalisseet pitkin päivää. Rakastan niiden ääntä, vaikka itse kirkko ei minulle mitään uskonnollista merkitsekään. Kellojen kuminaan en väsy varmaan koskaan.

Ikävöin. Sydämessä on iso haikeus. En malttaisi odottaa toukokuuta. En uskalla luottaa siihen, että kaikki menee hyvin, mutta haluan kuitenkin käydä sen läpi. Välillä ajattelen, että tämä on ihan turhaa, että en voi toivoa mitään, että epäonnistuminen on niin paljon todennäköisempää. Niinhän se on. Suojelenko vain itseäni? Toivonko oikeasti salaa sittenkin? En kai muuten lähtisi tähän pyöritykseen mukaan. Eihän tässä olisi mitään järkeä ilman toivoa.

Tämä päiväkin olisi kovin erilainen, jos kaivattu lapseni olisi luonani. Nyt on niin hiljaista. Hiljaisuus alleviivaa minun yksinäisyyttäni, minun ikävääni. Joskus on toki hyvä olla yksin, mutta luopuisin siitä niin mielelläni. Olen nähnyt jo sen, katsonut tarpeekseni hiljaisia päiviä. Luopuisin niistä jokaisesta empimättä. Kun omaa rauhaa on liikaa, se lakkaa olemasta ylellisyyttä. Se taipuu ja muuttuu vain yksinäisyydeksi. Silkkaa yksinäisyyttä. Voin tuntea hiljaisuuden ihollani. Tahtoisin antaa sen mennä.

Huomenna alkaa uusi työ, uudessa paikassa. En ole aivan toipunut vielä edellisestäkään. Olen hirveän väsynyt, mutta mieli on kuitenkin parempi. Se on tärkeintä nyt.

Ilmassa tuoksuu kevät. Mieleni on levoton ja haikea. Ilmassa tuoksuu jokin uusi. Ehkä tänä keväänä kaikki muuttuu.

Kyllä minä sittenkin toivon. Se on tämä kevät. Ehkä se muuttaa suunnan. Uusi elämä syntyy, jossain, jollekin. Ehkä myös meille. Ehkä jonakin päivänä. Ehkä.

Itseaiheutettua?

Mieltäni on kalvanut tunne siitä, että ehkä hedelmättömyyteni on itseaiheutettua. Ehkä olen saanut tämän itse aikaan ja nyt kannan tekojeni julmia seurauksia.

Minäkuvani oli ennen vino ja vääristynyt. Olen päässyt sinuiksi oman vartaloni kanssa, osaan nauttia sen kurveista ja kaarista, mutta aina niin ei ole ollut. Painoni on edelleen normaalipainon alarajalla, mutta olen saanut lahjaksi sellaiset geenit, että vartalossani on pyöreitä muotoja. Vihdoin olen tyytyväinen itseeni näin. Eivätkä muodot ja kilot ole enää mielestäni edes tärkeitä, vaan jotain sivuseikkojakin mitättömämpää.

Ennen en ollut tyytyväinen. Olin hoikempi. Laiha, näin jälkeenpäin ajatellen. Nyt kun ymmärrän järjen ääntä. Mutta ennen koin olevani paksu. Ihan oikeasti tunsin itseni paksuksi. Ihan oikeasti näin itseni paksuna. Ihan oikeasti sillä oli minulle jotain merkitystä. Muistan sen kyllä, muistan miten katselin itseäni peilistä ja olin pullea. Nyt en usko silmiäni, kun katselen vanhoja valokuvia. Omat muistikuvani vartalostani ja kuvista näkyvä pajunvitsa eivät kohtaa. Ne eivät ole samasta todellisuudesta.

Syömishäiriö oli osa arkeani monta vuotta. En viihtynyt omassa ruumiissani, en arvostanut omaa sisintäni. Olin masentunut ja liian paksu. Halusin olla ohuempi, kadota pois. Janosin kommentteja laihtuneesta olemuksestani. Jos kukaan ei noteerannut mitään - niin kuin yleensä ei noteerannut, sillä kutakuinkin kaikilla on tärkeämpääkin tekemistä kuin arvostella ystävän vartaloa - tunsin olevani edelleen liian pullea. Syömishäiriöinen näkökulma vain on sillä tavalla vinksallaan, että ympäröivä maailma peilautuu omaan vartaloon, että omat läskit ja luu ja nahka ovat keskipiste. Ainakin minulla. Ainakin kun ajattelen jälkeenpäin. Nyt, kun tiedän enemmän. Nyt, kun todellisuuteni on terve.

Olen niin vihainen. Jos tuhosin jotain korvaamatonta, en voi antaa sitä itselleni anteeksi. Jos aiheutin meille tämän surkean kohtalon, en voi ikinä lakata vihaamasta sitä ohutta tyttöä ja sen vääristynyttä minäkuvaa. Silti muistan vartaloani kohtaan osoitetut pilkalliset sanat. "Miten se edes pysyy pystyssä, kun sillä on noin isot tissit." "Läskireisien ei pitäisi käyttää tuollaisia housuja." Sanat, jotka sanottiin ajattelematta tuskin mitään sen enempää. Sanat, jotka lipsahtivat toisten suusta ulos hieman pahantahtoisina, ei kuitenkaan suunniteltuina. Sanat, jotka jäivät vahingossa taakkana kiinni nuoreen hentoon sieluuni.

Neljäkymmentäseitsemän kiloa. Nyt yksitoista kiloa enemmän. Laitan häpeilemättä korkokengät jalkaan ja pidän pääni pystyssä, olen ylpeä kurveistani ja kaaristani. Ennen vedin hartioita eteenpäin ja laahasin jalkojani. Yritin piilottaa sen, mitä olin. Lakkasin syömästä. Söin ja oksensin.

Rikoinko silloin jotain? Veinkö itseltäni mahdollisuuden olla äiti? Veinkö mieheltäni mahdollisuuden olla isä? Voinko antaa anteeksi itselleni? Kuinka paljon menneellä on vaikutusta nykyiseen? Onko sillä mitään merkitystä? Onko tämä itseaiheutettua?

Masennus. Syömishäiriö. Hedelmättömyys. Itseaiheutettua?

Omin jaloin

Tunnen antaneeni periksi. En ole ollut viime kuukausina erityisen toiveikas. Olen ajatellut jäljellä olevia hoitoja isona möhkäleenä, joka on vain selätettävä. Mahdollisesta lopputuloksesta en ole kyennyt miettimään oikeastaan mitään. Koen edessäni olevan vain sotkuisen läjän kivuliaita toimenpiteitä, siinä kaikki.

Vauvasta en osaa enää haaveilla. En ajatella meille vauvaa. En piirtää häntä sydämestäni syliini. Hajanainen ajatus lapsesta meidän talossa välkkyy toki mielessäni, mutta vauvaa vaan en enää osaa kuvitella. Joskus osasin. Muistan sen kyllä. En unohda.

Kuvitelmallani on valtavan pyöreät omenaposket, niin kuin minulla ja miehelläni vauvakuvissamme on. Tukkaa ei päässä haiventakaan. Minä olin yksivuotiaanakin vielä kalju. Varpaankynteni kasvoivat syntyessäni väärään suuntaan. Kenties meidän vauvallakin kasvaa. Jalkani olivat myös pikkuisen kierot. Siitä ne suoristuivat, ovat oikein hyvät jalat. Kuljettaneet minut joka kerta perille asti. Tuoneet minut aina tähän hetkeen saakka. Ehkä meidän vauvammekin jalat ovat aluksi kierot, sitten ne oikenevat. Ehkä siksi hänellä kestää niin kauan kulkea luoksemme. Ehkä hän tulee vielä jonain päivänä, isompana tyttönä tai poikana. Kävelee luoksemme omin jaloin. Omin jaloin meidän omaan kotiimme. Saa tuntea olevansa kaivattu ja rakastettu.

Voi kuinka minä rakastaisinkaan. Voi kuinka minä olen kaivannutkaan.

En ole antanut periksi sittenkään. Epätoivo tulvii ja peittää joskus kaiken alleen, mutta ehkä sittenkin. Ehkä vielä kuitenkin. Jonain päivänä, jollain tavalla. Ehkä.

Minä odotan. Minä kaipaan. Minä rakastan.

Minä seison omin jaloin.

Haava

Päädyin kuuntelemaan pohdintaa koeputkilapsesta. Keskustelun sisältöä en tässä voi sen tarkemmin ruotia, mutta sävy oli pinnalta surullinen ja pintaa raaputtaen sydäntäsärkevä. Eksyneen ihmisen pohdintaa siitä, miten voisi rakentaa itselleen lapsen, joka olisi täydellinen. Lapsen, joka korvaisi ympäröivälle maailmalle sen, millaisena hän itse on syntynyt. Sillä ympäröivä maailma ei häntä ole koskaan aidosti hyväksynyt. Ehkä se hyväksyisi täydellisen lapsen? Ehkä se hyväksyisi koeputkilapsen? Ehkä siten voisi rakentaa täydellisen lapsen, hyvittää sen, mitä itseltä puuttuu.

Selvisin keskustelusta kompuroimatta. En tiedä, osasinko sanoa mitään rakentavaa, mitään lohdullista. Yritin parhaani. Yritin todella. Jo kotimatkalla mieltäni jäytävä tuska pääsi valloilleen. Ei antanut minun nukahtaa illalla, nukkua yöllä. Minun tehtäväni oli olla ammatillinen. Siitä selvisin kuitenkin. Mutta miten jaksaa tehdä työkseen jotain, jossa hetkenä minä hyvänsä toinen saattaa tietämättään iskeä puukon suoraan sydämeen? Miten voi jaksaa yrittää olla toisille turvana, jos omassa sielussa sykkii ammottava verinen haava?

Keinohedelmöitys-aihe on minulle juuri nyt liikaa. Se on aivan liian lähellä. Elän sen keskellä, sen syvissä sisuksissa. Koko illan ja yön mielessäni pyörivät elämäänsä eksyneen ihmisen sanat ja tuska. Ne ryöppyävät tunteet, joita hänen ahdistuneet ajatuksensa minussa saivat liikkeelle. Toisen ihmisen kaipuu tulla hyväksytyksi omana itsenään, minun kaipuuni tulla äidiksi. Yön tunteina ne kietoutuivat tiukasti yhteen ja tunsin olevani maailman huonoin turvapaikka, maailman surkein tukija, maailman heiveröisin kuuntelija. Minun tehtäväni olisi olla vahva. Sen sijaan sielussani sykkii ammottava verinen haava.

Ihmiset pääsevät ihoni alle. He tulevat liian lähelle. Minulla ei ole nyt välineitä suojella itseäni, juuri nyt minun oma kipuni tekee minusta heikon. Millainen kätilö minusta ikinä voi tulla? Jos minä en parannu tästä, ei minkäänlaista. Minun täytyy parantaa kipeänä sykkivä haavani. Jos en saa haavaa rauhoittumaan, tämä työ murskaa minut alleen. Se syö minut pala palalta, repii riekaleiksi. Pääsee liian lähelle, pääsee ihoni alle. Saa kipeän haavani tulehtumaan.

Kaksi kappaletta

Tällä viikolla Helmi pyysi kertomaan kaksi kappaletta, jotka jostain syystä juuri nyt kolahtavat ja hieman perustelemaan valintoja. Koska oloni on kovin haikeavireinen, kolautin itseäni kappaleilla, jotka ovat haikeita nekin.

Ensimmäinen laulu, joka juuri nyt tuntuu tärkeältä ja joka minulle kertoo lapsettomuudesta (vaikka ei yleisesti ottaen kerrokaan), on Emma Salokosken Veden alla. Jotain siitä, miten juuri nyt näen mieheni ja meidän elämämme. Ja siitä lohdullisuudesta, mikä minulla tässä on. Tuntuu, etten näe pohjaa ja sukellan, mutta en sukella yksin. En uskaltaisi yksin.

Toinen kappale on kaunis Beth Gibbonsin Show. Joku hänen äänessään osuu syvälle minuun. Ja tämäkin on kovin herkkää.

Siis nyt vaivun hetkeksi herkistelemään näillä kahdella.

Kasvottomia naisia

Kävin tänään kuntosalilla. Pienen liikuntatauon jälkeen tunsin itseni kovin tukkoiseksi. Mutta ei kai sen niin väliä. Omaksi iloksenihan minä.

Salilla oli nainen, joka oli raskaana. Tietenkin. Viime aikoina on tuntunut, että nämä raskausasiat väijyvät minua. Hyppivät silmille joka paikassa. Turvallista ei ole missään. Paitsi ehkä kotona. Meidän kodissa ei raskaanaolevat naiset pyöri. On vain littanavatsainen minä. En vähimmässäkään määrin raskaana.

Ihminen kai näkee sen, mitä katsoo. Viime aikoina olen katsonut odottavia äitejä. Katsonut liian tarkkaan. Mutta olen katsonut vain vatsaa. Salilla olevan naisen kasvoja en nähnyt. En näe kasvoja. Näen vain pyöreän mahan. Ihmisen kasvoilla ei ole minulle merkitystä niin kauan kuin hän on raskaana.

Kasvottomia naisia. Kasvottomia naisia pyöreine vatsoineen.

Teki mieli lähteä pois. Katsoin toisaalle, en halunnut nähdä kirkuvan pinkinpunaista pinkeää paitaa. Katsoin toisaalle, en halunnut pilata salihetkeäni. Tarkoitukseni oli nauttia liikunnasta, ei kyräillä ventovieraan ihmisen raskausmahaa.

Kuitenkaan pakoon en pääse. En ole raskaana. Se seuraa minua kaikkialle. En ole raskaana. Sen kanssa minun on selvittävä.

Kasvottomat naiset pyöreine vatsoineen. Kohta he työntävät lastenvaunuja. Nostavat lapsensa syliin, imettävät. Tuudittavat uneen, hyräilevät vaistomaisesti hiljaa ääneen. Minä kierrän tätä yhtä ja samaa kehää. En työnnä lastenvaunuja, en nosta ketään syliin, en imetä kenties koskaan. Yritän peittää omat kasvoni, peittää niillä viipyvän surun ja kateuden ja epätoivon välkkeen.

Kasvottomat naiset ovat kohta äitejä. Minun kasvoilleni piirtyvät lapsettomuuden kasvot. Minä en ole kohta äiti. Ehkä en ole koskaan äiti.

Myrkkyä

Raskauskateus. Viime aikoina olen huomannut sen itsessäni. Inhottavaa. Pistää kiemurtelemaan ja saa minut tuntemaan itseni jotenkin ilkeäksi.

En voi sille mitään. Ennen sain pidettyä päällimmäisenä ajatuksen siitä, miten toisen oma ei ole minulta pois. Miten toisten raskaanaolo ei liity minun raskaanaolemattomuuteeni mitenkään. Ei mitään tekemistä keskenään. Tuo toinen tuossa nyt vain on ja minä en, mutta ei siinä sen kummempaa.

Mutta nyt. Voi hyvä tavaton. Jostain syvältä sisältäni lähtevät tunteet, jostain ihmisyyden syvimmästä olemuksesta kihisevät kitkerät tunteet. Tahdon ne pois. En halua tuntea niin. Kuin sisälläni virtaisi myrkkyä, joka tahraa mieleni, tahraa minut, tekee minusta häijyn ja ilkeän.

Ympärilläni saadaan lapsia. On jo ennestään, tulee uusia, tulee ensimmäisiä. Poks vaan ja taas sitä mennään. Minä katson sivusta ja kihisen myrkkyä. En halua onnitella ketään. Ei kiinnosta toisten kakarat. Alan kohta vihata lapsia, vaikka ennen niin rakastin.

Toisten äidilliset sylit. Minun tyhjä kohtuni. Toisten lämpimät sydämet. Minun myrkyllinen sieluni.

En halua kuulla toisten lapsista, toisten onnesta. Ensimmäistä lastaan odottava äiti. Miten hän hehkuu onnea. Ainokaistaan ikuisesti kaipaamaan tuomittu säälittävä otus. Ei mikään nainen ollenkaan.

Kuilun reunalla. Siinä seison tänään. Se kuilu on musta mieleni, se puoli minusta, jonka haluan pois. Masennus. Se, joka sumensi vuodet elämästäni ja jonka luo en halua enää koskaan. Se on vetänyt minut reunalleen ja tuijotan synkkään kuiluun. Sieltä se katsoo minua, houkuttelee luokseen. Viallista naista, joka ei saa lapsia. Joka kadehtii muita ja unohtaa elää. Vastustelen, mutta olen väsynyt.

Sydämeni on saanut myrkkyä. Se on kovin kipeä, eikä jaksa ehkä vastustella. Seison synkän kuilun reunalla. En tahdo sinne enää. Yritän parhaani, mutta minua väsyttää liikaa. Yritän silti parhaani vielä. Yritän pysyä pystyssä. Minä aion pysyä pystyssä.

Lämpö ja kaipaus

Tahdoin mukaan tämän blogimaailman yhteisöllisyyteen ja osallistun tällaiseen Helmin vetämään projektiin, joka alkoi viikon alusta ja loppuu juhannuksena. Saa nyt nähdä, mitä tästä tulee, mutta hauskalta kuulostaa. Kokeillaan.

Helmi pyysi listaamaan kaksi sanaa, jotka ovat tärkeitä juuri nyt. Päätin pysytellä positiivisia ajatuksia herättävissä sanoissa tällä kertaa. Ensimmäisenä mieleeni tulee lämpö. Lähelläni on ihmisiä, joista välittyy ympärilleen lämpöä. Lämpöä minua kohtaan. Tiedän, että minusta välitetään kovasti. Että vaikka olisin kuinka hukassa tai väsynyt tai tekisin typeryyksiä, ei välittäminen pääty siltikään. Ja hukassa, väsynyt sekä typerä olen toden teolla elämässäni ollut. Mutta silti. Olen turvassa. Minusta välitetään.

Toiseksi tulee kaipaus. Viime aikoina olen kaivannut miestäni. Olen muutaman viikon töissä toisella paikkakunnalla ja kaipaan. Kaipaus tekee hyvää. Se, että on joskus välimatkaa, saa näkemään asioita eri kulmasta. Mutta rajansa kaikella. Epäsäännöllisistä työajoista ja erilaisesta vuorokausirytmistämme johtuen tuntuu välillä ihan tavallisessa arjessakin, ettemme kohtaa päiväkausiin kunnolla. Että joudun kaipaamaan liian usein. Mutta kuitenkin, jos positiivisuutta haetaan, kaipaus kertoo jotain siitä, että toinen on tärkeä. Kaipaan myös rakasta ystävääni. Näemme liian harvoin. Kukaan toinen ihminen ei tunne minua niin kuin hän. Kukaan ei naura kanssani niin kuin hän. Tahtoisin olla lähempänä. Tahtoisin pystyä piipahtamaan kylään ihan yhtäkkiä, kutsumatta. Juoda kahvit ja häipyä.

Lämpö ja kaipaus. Pehmeitä sanoja molemmat. Tuntuvat hyvältä sanoa ääneen.

Parhaassa lastentekoiässä

Juttelin töissä niitä näitä uuden työkaverin kanssa. Nainen eri ikäluokkaa kuin minä, alle kuusikymppinen kuitenkin. Puhuimme kirjoista, maailmanmenosta, nyky-yhteiskunnasta, vaihtoehtohoidoista, opiskelusta. Kerroin, että olen ajatellut saattavani kesken olevat yliopisto-opinnot jonkunlaiseen kunnolliseen loppupisteeseen. Kätilöopintojen jälkeen. Sitten työn ohessa ehkä opiskelisin. Ilman paineita, nauttien. Laajentaisin mahdollisuuksiani.

Työkaveri naurahti. Että olenpas minä touhukas. Että parhaassa lastentekoiässä suunnittelen opintoja opintojen päälle. Että työelämä, lapset ja opinnot on kyllä aika haastavaa yhdistää. Että hän ihailee tarmoani.

Tyrmäys. Taas. Tähän keskusteluun en ainakaan ollut varautunut. Kyllä, olen parhaassa lastentekoiässä. Aivan varmasti. Olenko kertonut ylipäätään haluavani lapsia? En. Olenko erityisen touhukas tai tarmokas? No en. Olen tehnyt hieman suunnitelmia tulevaisuuteen sen varalle, että lapsettomana olen ja pysyn. Opiskelusuunnitelmani on sen varalle, etten putoaisi tyhjyyteen. Että minulla olisi muutakin kuin kaipaus olla äiti. Jos lapsettomuus muuttuu pysyväksi, minulla olisi aikaa. Aikaa, jota en varsinaisesti halunnut, mutta joka minulle jää. Sillä ajalla pystyn tekemään jotain. Sillä ajalla voisin esimerkiksi opiskella lisää.

Outo syyttävä sävy: parhaassa lastentekoiässä. Että minun pitäisi tajuta ryhtyä tekemään niitä lapsia eikä haahuilla lisää opintoja. Niin. Mielellänihän minä. Jos edes yhden lapsen. Kovin mielelläni. Mutta paras lastentekoikä ei ole ystäväni. Se ei auta minua pisaran vertaa. Se loittonee ja jää lopulta taakseni, muttei lupaa minulle mitään.

Olen parhaassa lapsentekoiässä. Muistan sen kyllä itsekin. Ilman että sitä paiskotaan märkänä rättinä naamalleni. Aina yhtä puskista, aina kulman takaa. Pitäisi opetella suojautumaan paremmin. Olen parhaassa lapsentekoiässä. Minun pitäisi osata jo suojautua paremmin.

Ehkä voisin pikkuhiljaa opetella edes puolustautumaan. Vastaamaan, että kiitos vain, kohta levitän taas sairaalassa vapisevia jalkojani ja perseeni tarttuu kiinni ällöttäviin nihkeisiin paperisiin lakanoihin, kohta hikoilen silkkaa kauhua jalat telineissä roikkuen ja puren hampaita yhteen ja puristan käsiä nyrkkiin, kohta piikitän itseeni lääkkeitä ja pelkään, koko ajan toivon, että säälittävät munasoluni toimisivat. Että lastentekoiässä olen ja lastentekohommiin aion ryhtyä. Että anteeksi vain, kun puhun jatko-opinnoista. Että puhutaan sitten lastenteosta, saatana.

Kiltin tytön syndrooma

Vyöhyketerapiasta jäi suuhuni yksi ikävä maku ja useampi hyvä maku. Itse terapeutti oli lämmin ihminen ja ilmeisen tietoinen siitä, mitä oli tekemässä. Hän selitti paljon ja kuunteli, mitä kerroin. Painelu oli todella kivuliasta, kiemurtelin paikallani välillä kuumissani, välillä kylmissäni. Se ei ollut mikään huono asia vaan päinvastoin. Jälkeenpäin oloni oli pikkuisen irrallinen, hiukkasen höntti. Nyt olen janoinen ja muutamaa pistettä jaloissani särkee. Mutta sekin on ihan hyvä asia. Varasin uuden ajan.

Mutta ikävääkin oli. Se ikävä liittyy ihmisten periaatteessa ihan hyvää tarkoittaviin ajattelemattomiin puheisiin, jotka osuvat kipeinä tikareina sisimpään. Joita kuuntelen nätisti hymyillen, joille nyökyttelen nöyränä päätäni. Ettei se toinen pahoita mieltään. Oma mieleni kestäkööt iskut.

Alkukeskustelua käydessämme terapeutti totesi, että lapsettomuuden syyt voivat toki olla monet ja monella tavalla ne voivat ratketakin. "Joillain koko ongelma poistuu ihan vain sillä, että vaihtaa kumppania." Iloinen hymy päälle.

Se osui. Hitto, en ole tajunnut. Vaihdetaan kumppaneita, niin jo saadaan lapsia. Vaihtaisiko joku kanssani päikseen? Hoidettaisiin kerralla kaikkien ongelmat. Vips vaan vanha menemään ja johan alkaisi maha paisua.

Eihän hän pahalla sanonut, ei. Mutta ei minunkaan tarvitsisi sille hymyillä. Minä voisin vastata, että mielestäni tuo on vähintään todella ajattelematon kommentti, tarkkaan ajateltuna jopa aika törkeä, että kiitos vain mutta ei kiitos. Vaan ei. Kiltin tytön syndroomaisena hymyilen ja nyökkään. Ettei toinen vain pahoita mieltään. Oma mieleni kestäkööt iskut.

Ei noin vain voi sanoa. En ymmärrä. En halua vaihtaa kumppania. Juuri nyt tiedän täysin varmasti, että haluan vain tämän nykyisen, että näin meidän on hyvä. Kenelläkään ei ole oikeutta sanoa noin. Mutta kiltti tyttö ei halua pahoittaa toisen mieltä. Kiltti tyttö hymyilee kunnes on yksin. Yksin ollessaan hän vannoo, ettei anna ylitseen enää kävellä, että opettelee puolustautumaan. Sitten kiltti tyttö ahdistuu. Itkeekin hieman. Ei halua sittenkään pahoittaa toisen mieltä. Kiltin tytön oma mieli on kestänyt jo monet iskut, se kestää kyllä seuraavatkin. Kiltin tytön syndrooma ei poistu päättämällä, ei väisty ahdistuksella, ei haalene itkulla. Kiltti tyttö ei halua pahoittaa toisen mieltä.

Silti, kuitenkin kokonaisuutena kokemus oli hyvä. Menen mielelläni uudelleen hoidettavaksi. Mutta kumppaniani en vaihda sittenkään.

Vyöhyketerapiaa ja läsnäoloa

Tänään menen vyöhyketerapiaan. Osittain olo on sellainen, että alan epätoivoissani takertua jo mihin vain lupaukseen paremmasta mahdollisuudesta. Osittain taas mieleni on avoin. Onhan nuo lääkehormonit ja keinohedelmöitykset jo nähty. Mikä niiden tulos oli? Kipeä maha, ohuempi lompakko. Ei muuta. Miksi lääkärin tekemät temput olisivat yhtään sen parempia kuin muutkaan? Ainakaan minun ei ole pakko ajatella, että ne olisivat parempia. Tässä asiassa saan ajatella juuri niin kuin itse haluan. Nyt on kyse minusta.

Haluan ajatella, että tämä voisi auttaa. Kokeilen nyt tätä. Toukokuussa sitten makaan taas sairaalanpedillä, mutta nyt jotain ihan muuta.

Muuten oloni on haikea, mieleni alakuloinen. Uuden työpaikan tuomat uudet kuviot vievät ajatuksia muualle, mutta pohjimmiltani olen liian surullinen. Pää tuntuu tahmealta ja väsyttää. Väsyttää kauheasti. Öisin heräilen, enkä saa unta. Sydäntä puristaa epämääräinen huoli. Tahtoisin nukkua enemmän, nukkua paremmin.

Töissä sen sijaan olen tavannut koskettavan mielenkiintoisia ihmisiä. Joskus ohimenevä silmiinkatsominen ja yksi ainoa sana riittää. Joskus se on jo kovin paljon. Joskus se jo kertoo, että hyväksyy toisen, että toisella on lupa olla siinä, olla vieressä, tulla epämukavan lähelle. Ihmisillä on mukanaan uskomattomia kertomuksia menneisyydestä, nykyisyydestä, tulevastakin. Saan olla hetken aikaa osa heidän tarinaansa. Toivottavasti minäkin pystyn antamaan heille jotain. Ainakin voin olla läsnä ja kuunnella. Sekin on tärkeää.

Siis vyöhyketerapiaa ja läsnäoloa. Siinä minulle ajateltavaa täksi viikoksi.

Pehmeä vihreä lankakerä

Silloin tällöin saatan livahtaa lastenvaateosastolle. Ihan vain katselemaan pikkuriikkisiä potkupukuja ja myssyjä ja tossuja. Katselemaan vain, en edes hypistele. En uskalla koskea mihinkään. En pienenpieneen sukkapakettiinkaan. Enhän toki pelkää, että vaatteet menisivät rikki. En. Pelkään, että minä menisin rikki.

Hiiviskelen lastenvaateosaston hyllyjen välissä. Pelkään, että joku huomaa minut. Kuljen hiirenhiljaisin askelin lähes varpaisillani. Annan hiusteni valahtaa peittämään kasvoni. Suuntaan katseeni kohti kenkieni kärkiä. Ja vilkuilen salaa. Pelkään, että joku huomaa minut.

Sillä onhan se selvää, ilmiselvää, että olen väärässä paikassa. Lastenvaateosasto, sinne en kuulu. Olen liikkeellä vääristä syistä. Ahmin silmilläni pikkuisia myssyjä ja tossuja. Varastan itselleni tilan toisten joukosta. Sieltä, missä mietitään, millaiset housut ostetaan tai millainen potkupuku, vaiko molemmat. Sieltä, missä ihaillaan neulottua villatakkia ja päätetään tehdä se itse.

Aloitin minäkin villatakin neulomisen. Ystävän vauvalle. Ostin pehmoista vihreää lankaa, ostin monta eri sävyä ja aloin neuloa. Neuloin itku kurkussa takakappaleen. En pystynyt päättelemään sitä. Itkua ei voinut enää pidätellä. En osannutkaan neuloa toisen lapselle. Halusin neuloa sen omalle lapselleni. Halusin itselleni pienen neuletakin. Hautasin keskeneräisen neulerassukan jonnekin vaatekaappini perälle. En halua löytää sitä enää koskaan. Ehkä se katoaa. Ehkä kyyneleet katoavat. Ehkä se ei jonain päivänä tee enää kipeää.

Hiippailen salaa lastenvaateosastolla. En katso ketään silmiin. Tahdon pois, en koskaan enää tule tänne. Kiusaan itseäni ja katselen äitejä ja isiä lastenvaunuineen. Kuulen vieraan lapsen itkevän. Äiti lohduttaa, ottaa syliin. Minun on kuuma ja paha olla. Tahdon pois. En tule tänne enää koskaan.

Kotona surullinen vihreä lankakerä tuntuu pehmeältä poskeani vasten. Maailman surullisin lankakerä. Se tietää, ettei siitä tule koskaan pikkuista villatakkia. Mutta se pyyhkii kyyneleeni ja on uskomattoman pehmeä poskeani vasten. Siitä olisi tullut kaunis villatakki. Lankakerä tietää itsekin, että siitä olisi tullut hyvä villatakki. Mutta elämä ei mennyt niin. Olen pahoillani lankakerän puolesta. Siitä ei tullutkaan villatakkia.

Minusta ei tullutkaan äitiä.

Hienotunteisuus

Ensimmäinen päivä uudessa työpaikassa on takana. Takana on myös ennätys raskaus-vitsailuihin päätymisessä. Ehdin olla paikalla kaksi tuntia, kun joku äkkäsi, että opiskelen todellakin kätilöksi. Että kätilö tuleekin tarpeeseen. Kuulemma meidän harjoittelija-tyttösten kannattaa olla varuillamme, ettei käy huonosti. Tämä työpaikka kun saa kaikki hedelmällisessä iässä olevat työntekijänsä sikiämään. Lähiaikoina kolme on synnyttänyt ja ainakin yksi harjoittelemassa ollut on synnyttänyt. Tuli raskaaksi harjoittelujakson aikana. Että pitää olla varuillaan, ettei minunkin käy huonosti. Ettei minun käy huonosti.

Niin. Hyväähän tämäkin puhe vain tarkoitti. Ei ainakaan mitään pahaa. Hymyilin ja nyökkäilin. Tätä se on, small talk nuorille naisille. Viime syksynä harjoittelupaikkani oli lämmin ja läheinen, siellä kerroin ohjaajalleni, miksi olen välillä surullinen. Sain vastaani ymmärrystä ja tukea. Hänen poikansa oli kokenut tämän saman. Nyt en aio kertoa. Aion hymyillä vitseille siitä, miten kätilöä aina tarvitaan. Ja aion hymyillä sille, miten kätevää se on, jos satun paukahtamaan paksuksi, että kätilö ainakin on nopeasti paikalla.

Hymyilen. Sen minä osaan kyllä. Hymyn, joka peittää sen, mitä oikeasti tunnen.

Aina joskus se taitoni on tarpeellinen. Eilen se oli tarpeellinen. Ja minä hymyilin ja kaikilla oli kivaa. Kaikilla oli niin helvetin kivaa.

Etuoikeutettu

Vuoristorata. Se vanha ja kulunut vertaus elämästä, joka on kuin vuoristorata. Se on minun osani. Ei kahta samanlaista päivää peräkkäin. Ylhäältä alas. Joskus niin lujaa, että korvissa soi, joskus maltillisemmin, reittiä tunnustellen. Aina, ihan aina sieltä alhaalta on kivuttu myös ylös. Pohjalle en ole jäänyt. Enkä jää. En suostu jäämään.

Vastoinkäymisiä. Välillä niin mitättömän pieniä, välillä suurempia. Välillä itse aiheutettuja, välillä suorastaan kerjäämällä kerjättyjä, välillä jostain kaukaa tuntemattomuudesta minuun osuvia vahinkolaukauksia. Kuitenkin osa elämääni. Aina minulle todellista.

Tänään ahdistusta läpi päivän. Ajatukset pyörivät jossain elämän epäreiluuden äärellä. Siellä, missä vinkunani lapsettomuuden surusta kutistuu hetkeksi olemattomiin. Siellä, missä isompi polkee pienempänsä maahan, puolustuskyvytöntä hakataan, kiusaaja ei jätä uhriaan rauhaan, lapsi itkee itsensä uneen. Tämä maailma, jossa ihminen raiskaa toisen ihmisen, tappaa, rikkoo ja tarkoituksella satuttaa. Tämä maailma, jossa me kaikki elämme. Maailma, jossa minun osani on elää etuoikeutettuna.

Vaikka kaikki muu kääntyisi nurinpäin, vaikka kaikki muu romahtaisi ympäriltäni, on yksi asia, johon voin luottaa aina, ehdottomasti, ikuisesti. Kotonani minun ei tarvitse pelätä. Minulla on mies, joka ei koskaan, ei koskaan nosta kättään minua vastaan. Sellaista tilannetta ei ole. Vaikka kaikki muu hajoaisi, sen voin tietää varmaksi. Niin kauan kuin hän on mieheni, niin kauan voin tietää varmaksi, että mieheni ei lyö minua koskaan. Ei koskaan.

Ahdistuksen keskellä puhe perheväkivallasta oli tällä kertaa viimeinen pisara. Ketään ei saa lyödä. Ei ketään, ei koskaan, ei missään. Ei ole olemassa sanoja sille suuttumukselle, joka kuohahtaa silmänräpäyksessä, kun vain ajattelenkin sitä raukkaa, joka kohottaa kätensä lyödäkseen toista. Joka oksentaa pahuuden sisältään suoraan oman perheensä päälle.

Siltä olen suojassa omassa kodissani. Olen etuoikeutettu, vaikka sen ei pitäisi mennä niin. Joka ainoan ihmisen täytyisi saada elää edes kotonaan pelkäämättä. Sillä ketään ei saa lyödä. Ei koskaan, ei missään.

Aurinko sekoitti pääni

Tämä keväinen mieletön auringonpaiste sekoitti pääni. Havahdun yhtenään haaveilemasta. Ja nämä haaveet eivät ole mitään arkoja tai epävarmoja tai varovaisen toiveikkaita. Ei. Aurinkoisten päivien aiheuttama haaveilu on suoraa ja estotonta ja suorastaan hävytöntä. Näissä haaveissa toukokuun koeputkitouhut menevät kirjaimellisesti putkeen ja näissä haaveissa leijailen kesän läpi pää pilvissä kohti elämäni onnellisinta aikaa. Itse asiassa haaveillessani elän jo elämäni onnellisinta aikaa.

Kun aurinko paistaa tällä tavalla, piilottelematta yhdenkään pilven takana, heijastuen hohtavalta lumelta, häikäisten silmäni sirrilleen, eihän haaveetkaan voi olla mitään anteeksipyyteleviä tai kumaraselkäisiä. Haaveiden on pakko antaa vyöryä ylitseni ja peittää riemullaan ikävä alleen. Antaa niiden valaista sisimpäni säikyimmätkin sopukat ja pakottaa katsomaan pää pystyssä kohti tulevaa. Antaa niiden valloittaa minut kokonaan vastaansanomattomalla luottamuksellaan ja toiveikkuudellaan.

Mieleeni ei ole koskaan juolahtanutkaan hommata lastenvaatteita etukäteen. Tai ylipäätään mitään tarvikkeita ennen kuin mitään lasta edes onkaan olemassa muualla kuin höperöissä haaveissa. Kun olen ymmärtänyt, että jotkut tekevät niin, se on tuntunut minusta lähinnä vain kummalliselta. Miksi hankkia? Mitä ihmettä varten? Nyt kuitenkin auringon sekoittama pääni on ehtinyt ajatella jo sitäkin. Jos kesäkuussa saan eteeni kahden viivan ihmeen, hankin vihdoin jotain. Jotain tulevalle lapselle. Jotain symboliksi siitä, että uskallan luottaa ja toivoa.

Pelokas pessimisti sisälläni yrittää nyt nostaa päätään. Hänet minä potkaisen sivummalle. Nakkaan kaappiin ja paiskaan oven kiinni. Nyt tahdon nauttia. Tahdon olla hetken aikaa vapaa murehtimisesta. Tänään tahdon pyyhkiä epävarman pois ja tahdon hetken aikaa vain olla. Annan auringon paistaa vasten kasvojani, suljen silmäni ja hymyilen.

Tänään en ole koeputkihoitoa kauhulla odottava säikähtänyt ressukka. Tänään en pelkää tulevaa. Tänään en pelkää mitään.

Hyväntuulista hassuttelua

Justiina lahjoitti minulle tällaisen. Kiitos kun ajattelit blogiani, sait minut hymyilemään ja hyvälle mielelle.

 1) Kerro linkin kera blogissasi, kuka lahjoitti sinulle tämän awardin. 

2) Kirjoita seitsemän random faktaa itsestäsi. 

3) Lahjoita tämä sama award 15 blogille/bloggaajalle.

Yritetäänpä siis kerrankin osallistua. Seitsemän satunnaista asiaa minusta:

1. Tykkään elämän pienistä ja suurista kauniista asioista: sellaisista joita voin katsella ja sellaisista joita voin kuunnella ja sellaisista joihin voin mennä mukaan ja sellaisista jotka voin pukea päälle ja sellaisista joita voin lukea ja sellaisista joita ajatellessa voin nukahtaa hymy huulillani.
2. Teen mielelläni käsilläni juttuja: virkkaan, neulon, piirrän, epämääräisesti näperrän.
3. Haluaisin oppia puhumaan paremmin ranskaa. Ja matkustaa Ranskaan. Ja matkustaa moneen muuhunkin paikkaan.
4. Seitsemän viikon palkaton harjoittelu pienessä vanhainkodissa on ollut elämäni antoisin työpaikka.
5. Olen luonteeltani liian epävarma, tuntuu että pelkään epämääräisesti koko ajan jotakin, enkä oikein usko itseeni.
6. Tykkäisin omasta kissasta. Tai kahdesta.
7. Elämääni kuuluu monta mukavaa ihmistä, mistä saan olla onnellinen ja yksi uskomaton ystävä, joka tuntee minut läpikotaisin ja jota ilman en osaisi olla, eikä onneksi tarvitsekaan.

Poikkean tuosta kolmannesta ohjeesta ja nostan esiin tässä vain kolme blogia, joita monen muun ohella lueskelen: Hopeaa iholla ja Kadun aurinkoisella puolella ja Odottavan aika
Halusin mainita nämä blogit tässä siksi, koska ne käsittelevät kovin erilaista elämää kuin tämä omani ja ihan eri tavalla kuin tämä oma pikkuinen blogini, mutta joiden seuraaminen tuo lohdullista ja kaivattua näkökulmaa näihin oman elämäni murheisiin.

Toiset saavat lapsia, toiset hormoneita

Toiset saavat lapsia rakasteltuaan ensin kumppaninsa kanssa. Saavat tehdä sen ihan rauhassa, ihan kahdestaan. Kukaan ulkopuolinen ei mittaa, ei tutki, ei töki. Saavat olla kaksin, muuttaa yhdessä toisensa vanhemmiksi.

Minä en saa lapsia, vaikka kerta toisensa jälkeen nöyryytän itseäni ventovieraiden ihmisten edessä, riisun housujani epämääräisille tuolinselustoille, nostan palelevat jalkani kalseille telineille. Ajattelen lääkärin ovella hädissäni naurettavuuksia vääränlaisista alushousuista ja ajelemattomista säärikarvoista. En ole minä ollenkaan, vaan kulloinenkin kuukautiskierron päivämäärä. Alku tai loppu tai kesto tai vaihe tai huippu tai lasku. Vastaan "kuinka pitkä sinä olet?" -kysymykseen "kaksikymmentäyhdeksän päivää". Olen niin tottunut siihen, että lääkärin luona minä en ole minä ollenkaan. Olen pelkkä operoitava kuukautiskiertokone.

Toiset saavat lapsia rakasteltuaan ensin kumppaninsa kanssa. Minä saan lapsen sijaan vastenmielisiä hormoneita, joihin kroppani reagoi kauhuissaan. Saan inhottavia työkaluja itseeni, verta ulos, neulaa sisään, kipuja, turvotusta, huimausta, unettomuutta, kuumia aaltoja ja pohjatonta surua.

Toiset saavat lapsia ja toiset eivät. Joudun kestämään kaikki nämä kamalat operaatiot, enkä välttämättä saa muuta kuin surkean kasan uusia kokemuksia. Purkin käytetyille neuloille ja nipun sekavia esitteitä. Pääni täyteen nippelitietoutta ihmisen lisääntymisestä. Kylmiä numeroita ja karua faktaa.

En haluaisi tietää siitä mitään. Sen sijaan haluaisin rakastella kumppanini kanssa. Ihan rauhassa, ihan kahdestaan. Ilman että kukaan ulkopuolinen mittaa, tutkii tai tökkii. Haluan olla se, joka saa lapsia. En enää koskaan tämä surullinen kuukautiskiertokone, joka palelee yksin tutkimuspöydällä ja pelkää.