Tämä keväinen mieletön auringonpaiste sekoitti pääni. Havahdun yhtenään haaveilemasta. Ja nämä haaveet eivät ole mitään arkoja tai epävarmoja tai varovaisen toiveikkaita. Ei. Aurinkoisten päivien aiheuttama haaveilu on suoraa ja estotonta ja suorastaan hävytöntä. Näissä haaveissa toukokuun koeputkitouhut menevät kirjaimellisesti putkeen ja näissä haaveissa leijailen kesän läpi pää pilvissä kohti elämäni onnellisinta aikaa. Itse asiassa haaveillessani elän jo elämäni onnellisinta aikaa.
Kun aurinko paistaa tällä tavalla, piilottelematta yhdenkään pilven takana, heijastuen hohtavalta lumelta, häikäisten silmäni sirrilleen, eihän haaveetkaan voi olla mitään anteeksipyyteleviä tai kumaraselkäisiä. Haaveiden on pakko antaa vyöryä ylitseni ja peittää riemullaan ikävä alleen. Antaa niiden valaista sisimpäni säikyimmätkin sopukat ja pakottaa katsomaan pää pystyssä kohti tulevaa. Antaa niiden valloittaa minut kokonaan vastaansanomattomalla luottamuksellaan ja toiveikkuudellaan.
Mieleeni ei ole koskaan juolahtanutkaan hommata lastenvaatteita etukäteen. Tai ylipäätään mitään tarvikkeita ennen kuin mitään lasta edes onkaan olemassa muualla kuin höperöissä haaveissa. Kun olen ymmärtänyt, että jotkut tekevät niin, se on tuntunut minusta lähinnä vain kummalliselta. Miksi hankkia? Mitä ihmettä varten? Nyt kuitenkin auringon sekoittama pääni on ehtinyt ajatella jo sitäkin. Jos kesäkuussa saan eteeni kahden viivan ihmeen, hankin vihdoin jotain. Jotain tulevalle lapselle. Jotain symboliksi siitä, että uskallan luottaa ja toivoa.
Pelokas pessimisti sisälläni yrittää nyt nostaa päätään. Hänet minä potkaisen sivummalle. Nakkaan kaappiin ja paiskaan oven kiinni. Nyt tahdon nauttia. Tahdon olla hetken aikaa vapaa murehtimisesta. Tänään tahdon pyyhkiä epävarman pois ja tahdon hetken aikaa vain olla. Annan auringon paistaa vasten kasvojani, suljen silmäni ja hymyilen.
Tänään en ole koeputkihoitoa kauhulla odottava säikähtänyt ressukka. Tänään en pelkää tulevaa. Tänään en pelkää mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti