Vuoristorata. Se vanha ja kulunut vertaus elämästä, joka on kuin vuoristorata. Se on minun osani. Ei kahta samanlaista päivää peräkkäin. Ylhäältä alas. Joskus niin lujaa, että korvissa soi, joskus maltillisemmin, reittiä tunnustellen. Aina, ihan aina sieltä alhaalta on kivuttu myös ylös. Pohjalle en ole jäänyt. Enkä jää. En suostu jäämään.
Vastoinkäymisiä. Välillä niin mitättömän pieniä, välillä suurempia. Välillä itse aiheutettuja, välillä suorastaan kerjäämällä kerjättyjä, välillä jostain kaukaa tuntemattomuudesta minuun osuvia vahinkolaukauksia. Kuitenkin osa elämääni. Aina minulle todellista.
Tänään ahdistusta läpi päivän. Ajatukset pyörivät jossain elämän epäreiluuden äärellä. Siellä, missä vinkunani lapsettomuuden surusta kutistuu hetkeksi olemattomiin. Siellä, missä isompi polkee pienempänsä maahan, puolustuskyvytöntä hakataan, kiusaaja ei jätä uhriaan rauhaan, lapsi itkee itsensä uneen. Tämä maailma, jossa ihminen raiskaa toisen ihmisen, tappaa, rikkoo ja tarkoituksella satuttaa. Tämä maailma, jossa me kaikki elämme. Maailma, jossa minun osani on elää etuoikeutettuna.
Vaikka kaikki muu kääntyisi nurinpäin, vaikka kaikki muu romahtaisi ympäriltäni, on yksi asia, johon voin luottaa aina, ehdottomasti, ikuisesti. Kotonani minun ei tarvitse pelätä. Minulla on mies, joka ei koskaan, ei koskaan nosta kättään minua vastaan. Sellaista tilannetta ei ole. Vaikka kaikki muu hajoaisi, sen voin tietää varmaksi. Niin kauan kuin hän on mieheni, niin kauan voin tietää varmaksi, että mieheni ei lyö minua koskaan. Ei koskaan.
Ahdistuksen keskellä puhe perheväkivallasta oli tällä kertaa viimeinen pisara. Ketään ei saa lyödä. Ei ketään, ei koskaan, ei missään. Ei ole olemassa sanoja sille suuttumukselle, joka kuohahtaa silmänräpäyksessä, kun vain ajattelenkin sitä raukkaa, joka kohottaa kätensä lyödäkseen toista. Joka oksentaa pahuuden sisältään suoraan oman perheensä päälle.
Siltä olen suojassa omassa kodissani. Olen etuoikeutettu, vaikka sen ei pitäisi mennä niin. Joka ainoan ihmisen täytyisi saada elää edes kotonaan pelkäämättä. Sillä ketään ei saa lyödä. Ei koskaan, ei missään.
2 kommenttia:
Taas näitä asioita, joita ei osaa arvostaa ennenkuin sen on menettänyt. Tai läheiselle on sattunut jotain. Minulla on yhdessä entisistä parisuhteista ollut väkivaltaa ja muutamaa tällaista suhdetta on seurannut sivusta. Luottamus siihen, että toinen ei lyö on jotain korvaamatonta.
Se luottamus on Helmi tosiaan korvaamaton tunne. Ei sitä oikeastaan koskaan ajattele. Eikä toisaalta sinänsä niin tarvitsekaan ajatella. Mutta eilen tosiaan oli opinnoissa puhe aiheesta ja alkoi herkistää ja ahdistaa. Ikävää, että olet joutunut kokemaan sellaista.
Lähetä kommentti