Silloin tällöin saatan livahtaa lastenvaateosastolle. Ihan vain katselemaan pikkuriikkisiä potkupukuja ja myssyjä ja tossuja. Katselemaan vain, en edes hypistele. En uskalla koskea mihinkään. En pienenpieneen sukkapakettiinkaan. Enhän toki pelkää, että vaatteet menisivät rikki. En. Pelkään, että minä menisin rikki.
Hiiviskelen lastenvaateosaston hyllyjen välissä. Pelkään, että joku huomaa minut. Kuljen hiirenhiljaisin askelin lähes varpaisillani. Annan hiusteni valahtaa peittämään kasvoni. Suuntaan katseeni kohti kenkieni kärkiä. Ja vilkuilen salaa. Pelkään, että joku huomaa minut.
Sillä onhan se selvää, ilmiselvää, että olen väärässä paikassa. Lastenvaateosasto, sinne en kuulu. Olen liikkeellä vääristä syistä. Ahmin silmilläni pikkuisia myssyjä ja tossuja. Varastan itselleni tilan toisten joukosta. Sieltä, missä mietitään, millaiset housut ostetaan tai millainen potkupuku, vaiko molemmat. Sieltä, missä ihaillaan neulottua villatakkia ja päätetään tehdä se itse.
Aloitin minäkin villatakin neulomisen. Ystävän vauvalle. Ostin pehmoista vihreää lankaa, ostin monta eri sävyä ja aloin neuloa. Neuloin itku kurkussa takakappaleen. En pystynyt päättelemään sitä. Itkua ei voinut enää pidätellä. En osannutkaan neuloa toisen lapselle. Halusin neuloa sen omalle lapselleni. Halusin itselleni pienen neuletakin. Hautasin keskeneräisen neulerassukan jonnekin vaatekaappini perälle. En halua löytää sitä enää koskaan. Ehkä se katoaa. Ehkä kyyneleet katoavat. Ehkä se ei jonain päivänä tee enää kipeää.
Hiippailen salaa lastenvaateosastolla. En katso ketään silmiin. Tahdon pois, en koskaan enää tule tänne. Kiusaan itseäni ja katselen äitejä ja isiä lastenvaunuineen. Kuulen vieraan lapsen itkevän. Äiti lohduttaa, ottaa syliin. Minun on kuuma ja paha olla. Tahdon pois. En tule tänne enää koskaan.
Kotona surullinen vihreä lankakerä tuntuu pehmeältä poskeani vasten. Maailman surullisin lankakerä. Se tietää, ettei siitä tule koskaan pikkuista villatakkia. Mutta se pyyhkii kyyneleeni ja on uskomattoman pehmeä poskeani vasten. Siitä olisi tullut kaunis villatakki. Lankakerä tietää itsekin, että siitä olisi tullut hyvä villatakki. Mutta elämä ei mennyt niin. Olen pahoillani lankakerän puolesta. Siitä ei tullutkaan villatakkia.
Minusta ei tullutkaan äitiä.
10 kommenttia:
Osaat kirjoittaa niin ihanasti vaikeasta asiasta, suorastaan ahmin blogisi tekstejä. Kiitos ja voimia.
Arvaas mitä? Minäkin otin kutimet käteen joskus viime syksynä, ja vihreän lankakerän, ja aloin neulomaan pieniä housuja. Siellä ne ovat edelleen kesken, piilossa laatikossa. En pystynyt tekemään niitä loppuun, kun ahdisti liikaa ajatus ettei niille välttämättä koskaan tule pitäjää.
PS. Älä ihmettele jos joskus tuossa keväämmällä tänne eksyy enemmän lukijoita. Mua haastateltiin Simpukka-yhdistyksen kautta yhteen juttuun, jossa kysyttiin tämän hetken lempiblogia ja mainitsin tämän. Se luultavasti tulee siis seuraavaan Simpukka-lehteen esiin :)
Itku tuli, kun luin tämän. Eikä itkulle meinaa millään tulla loppua. Halauksia!
Miilosa, minä olen lukenut blogiasi monesti ja ajatellut sinua. Toivon sinulle koko sydämestäni voimia jaksaa. Kiitos kauniista sanoistasi.
Jadekivi, sait minut sanattomaksi. :) Kiitos, ihan häkellyin. Hih.
Annika, halauksia sinnekin. Ja aina joskushan tuntuu hyvältä itkeä. :)
Tämä teksti on niin ihana. Yksi syy miksi sulle tuli tunnustusta blogiini ;)
Voi Tiki. :) Kiitos. Mä taas ihan vallan liikutuin. Äh mikä nössö musta on tullut, aina pillittämässä jostain. :D
Sä kirjoitat kyllä aivan uskomattoman kauniisti.
Kiitos Karoliina.
Hei,
Eksyin sattumalta blogiisi ja jäin suorastaan koukkuun, kirjoitat sydäntäsärkevän ihanasti!
Etenkin tämä kirjoitus iski minuun täysin, en olekaan ainut jolla on lastenvaateosasto-syndrooma :)
Käyn säännöllisen epäsäännöllisesti eräässä vaatekaupassa, jonka yläkerrasta pääsee pois vain lastenvaateosaston kautta. Huomaan hidastavani vauvanvaatteiden kohdalla, en yleensä uskalla pysähtyä, ehkä joskus, jos muita ihmisiä ei näy. Silti on kummallinen syyllinen tunne ja olen valmiina selittämään että minä vain katson, ehkä kummilapselle...jos joku vaikka kysyy. Vaatteisiin en milloinkaan koske, ehkä pelkään että otan jonkin karvahaalarin hyllystä ja alan rutistaa sitä syliini, kuvitellen että sen sisällä on oma ihana vauvani. Ehkä vielä joskus.
Oikein paljon voimia ja iloa sinulle!
Hei Anonyymi, kiitos paljon, kun kommentoit. Tuo sun kuvailemasi on niin tutun tuntuista elämää. Ja aina, jos erehdyn pikkaisen katselemaan niitä lastenvaatteita, niin tulee juuri tuollainen syyllinen olo. Että pitäisi jotenkin pystyä selittelemään, mitä varten niitä katselee. Että päällepäin näkyy selvästi, että minä olen lapseton, eikä mulla ole oikeutta siellä olla.
Voimia myös sulle, toivottavasti vielä joskus teidänkin kodissa haalarin sisällä asustaa pieni onni. :)
Lähetä kommentti