Raskauskateus. Viime aikoina olen huomannut sen itsessäni. Inhottavaa. Pistää kiemurtelemaan ja saa minut tuntemaan itseni jotenkin ilkeäksi.
En voi sille mitään. Ennen sain pidettyä päällimmäisenä ajatuksen siitä, miten toisen oma ei ole minulta pois. Miten toisten raskaanaolo ei liity minun raskaanaolemattomuuteeni mitenkään. Ei mitään tekemistä keskenään. Tuo toinen tuossa nyt vain on ja minä en, mutta ei siinä sen kummempaa.
Mutta nyt. Voi hyvä tavaton. Jostain syvältä sisältäni lähtevät tunteet, jostain ihmisyyden syvimmästä olemuksesta kihisevät kitkerät tunteet. Tahdon ne pois. En halua tuntea niin. Kuin sisälläni virtaisi myrkkyä, joka tahraa mieleni, tahraa minut, tekee minusta häijyn ja ilkeän.
Ympärilläni saadaan lapsia. On jo ennestään, tulee uusia, tulee ensimmäisiä. Poks vaan ja taas sitä mennään. Minä katson sivusta ja kihisen myrkkyä. En halua onnitella ketään. Ei kiinnosta toisten kakarat. Alan kohta vihata lapsia, vaikka ennen niin rakastin.
Toisten äidilliset sylit. Minun tyhjä kohtuni. Toisten lämpimät sydämet. Minun myrkyllinen sieluni.
En halua kuulla toisten lapsista, toisten onnesta. Ensimmäistä lastaan odottava äiti. Miten hän hehkuu onnea. Ainokaistaan ikuisesti kaipaamaan tuomittu säälittävä otus. Ei mikään nainen ollenkaan.
Kuilun reunalla. Siinä seison tänään. Se kuilu on musta mieleni, se puoli minusta, jonka haluan pois. Masennus. Se, joka sumensi vuodet elämästäni ja jonka luo en halua enää koskaan. Se on vetänyt minut reunalleen ja tuijotan synkkään kuiluun. Sieltä se katsoo minua, houkuttelee luokseen. Viallista naista, joka ei saa lapsia. Joka kadehtii muita ja unohtaa elää. Vastustelen, mutta olen väsynyt.
Sydämeni on saanut myrkkyä. Se on kovin kipeä, eikä jaksa ehkä vastustella. Seison synkän kuilun reunalla. En tahdo sinne enää. Yritän parhaani, mutta minua väsyttää liikaa. Yritän silti parhaani vielä. Yritän pysyä pystyssä. Minä aion pysyä pystyssä.
5 kommenttia:
Täällä samanmoisia ajatuksia. Tuntuu kuin sisällä olisi joku toinen, joka tekee minusta ilkeän ja katkeran, surullisen ja vihaisen, vaikka en sitä haluaisi olla. Ihan kuin olisi kaksi persoona jotka taistelee keskenään.
Olen lukenut blogiasi jo pitkään. Jotenkin ajatuksesi ja elämäntilanteesi on monessakin mielessä samanlaiset kuin minulla. Itselläni on myös henkisesti raskas ammatti ja työ lapsettomuuden vuoksi, sillä työskentelen lasten ja lapsiperheiden parissa. Kiitos blogistasi ja ajatuksistasi, muiden kokemuksista lukeminen auttaa jaksamaan eteenpäin! :)
Minä niin tunnistan tuon kateuden. Viimeksi tiistaina se iski. Torstaina jollain tasolla taas. ja perjantaina. Neljä kaveriani on saanut parin viikon sisällä lapsen, vaikka luulin, että vauvatulva alkaisi vähitellen hellittää. Tiistaina kuulin yhden uuden tuttavuuden odottavan, tuttavuuden, josta en yhtään välitä. Torstaina kuulin toisen odottavan. Todella monen mutkan kautta. Jaksoin siinä ihastella ja onnitella - oikeastaan taustalla oli se, että lahjasolullakin voi onnistua, minäkin voin joskus onnistua. Onnittelin itseäni enemmän kuin häntä.
Ja naiseutta, sitä mietin jatkuvasti. Olenko yhtä paljon nainen kuin synnyttänyt nainen. Miksi yläkoulun oppilas osaa suutuspäissään huutaa minulle, että olenko edes oikea aikuinen nainen. Näkyykö synnyttämättömyyteni jopa satunnaiselle nuorelle ohikulkijalle.
Minulla on edelleen tarkoitus kirjoittaa sinulle. Yritän vaan työntää syrjemmälle niitä ajatuksia, jotka eivät juuri nyt ole ihan pinnassa.
Jaksamista!
Kateus ei tunnu helpottavan edes raskauden myötä. Sitä tuntee edelleen piston sydämessä, kun kuulee jonkun raskaudesta. Ehkäpä sitten kun lapsi on syntynyt, mutta toistaiseksi ainakin raskausuutiset saavat minut jollakin tavalla ahdistumaan. Lapseton on ilmeisesti aina henkisesti lapseton.
Vanhempieni mökkinaapuri on aina näyttänyt vihaavan lapsia ja suhtautunut lapsiin hirveän negatiivisesti. Vasta aikuisena kuulin, että he olisivat halunneet lapsen, mutta sitä ei heille koskaan suotu ja sitten hän on kehittänyt tuon "lapsivihan" suojamuurikseen. Hän jäi muutama vuosi sitten leskeksi ja on edelleen kiinni miesvainajassaan. Katkera, kiukkuinen, vanha nainen. Tuntuu niin pahalta hänen puolestaan.
Vilkas, nimenomaan juuri tuolta minusta tuntuu.
Aniliini, kiitos kovasti kommentistasi. Minuakin toisten ajatuksista lukeminen auttaa. Tuntuu, että oma mieli ehkä jollain tavalla selkiytyy, kun saa lukea jotain siitä, mitä muut kokevat. Tai ainakin näitä ajatuksia on helpompi hyväksyä. Kun ovat välillä aika ikäviä... Joka tapauksessa toivon sinulle voimia jaksaa vaikeassa tilanteessa. :)
Syksyn lapsi, jaksamisia myös sinulle. Tämä kateus on niin ikävä tunne, mutta se täytyy yrittää kai vain hyväksyä. Vaikka ei pahalla toisia tahtoisi ajatella, niin kadehtimiselle ei vain joskus mahda mitään. Ehkä siitäkin pääsee lopulta yli. Kirjoittele ihmeessä sitten, kun sinusta tuntuu siltä. Täällä minä olen. :)
Annika, sen verran syviin vesiin tämä lapsettomuus saattaa imaista, että ehkä tosiaan voi käydä niin, että lapsettoman identiteettiään ei täysin unohda koskaan. Toisaalta en ehkä tahdokaan unohtaa, kävi miten kävi. Kaikessa surullisuudessaankin kun tämä ehkä antaa minulle jotain. Ymmärrystä elämää kohtaan. Toivottavasti. :) Mutta tuo mitä kerrot mökkinaapurista on kyllä aika pysäyttävää. Ei sitä koskaan voi tietää, mitä toisen ihmisen takana on, millainen on hänen elämänsä tarina. Ei pitäisi ikinä olettaa mitään itsestäänselvyyksiä.
Lähetä kommentti