Minun tarinani

Piipahdin tänään taas kirpputorilla. Lähin sijaitsee tuossa ihan kulman takana ja se on suosikkini monista. Kaikki myynnissä oleva on kauniisti esillä, tavara on siistiä ja hyvää. Elämää nähnyttä, mutta ehjää.

Kirpputoriretkelläni oli taka-ajatus. Välillä on ollut hetkiä, jolloin pelkkä vauvan sukka on tehnyt kipeää. Eilen alkoi tulevan hoidon ennakkolääkitys ja siksi halusin kokeilla, miltä vauvanvaatteet tuntuvat minusta juuri nyt. Ne selvästi itsetehdynoloiset, ne lähes uudenveroiset, ne monen monta kertaa pestyt ja usean lapsen päällä kierrätetyt.

Ei tuntunut pahalta. Hymyilytti vain. Niiden vaatteiden takana on niin monta erilaista elämää. Tarinoita, joita en tule koskaan kuulemaan, mutta joita voin yrittää aistia hyllyjen äärellä. Minullakin on oma tarinani kerrottavanani. Tähän mennessä on jo tapahtunut niin paljon, tulevaisuudesta en voi tietää varmaksi vielä mitään. Se on minun tarinani, minun ikiomani. Sellaisena arvokas.

Ehkä jonain päivänä saan kantaa tuonne kirpputorille pieniä vaatteita, ehkä.  Minä toivon, että omaan tarinaani kuuluisi luku, jossa kittanoiksi jääneitä haalareita viikataan kassiin ja kannetaan kiertoon, ojennetaan seuraavalle, minun pikkuistani pienemmälle. Niissä vaatteissa olisi paljon rakkautta, ne olisi hankittu lapselleni rakkaudella, ne olisi puettu lapseni ylle rakkaudella ja ne annettaisiin seuraavalle lapselle rakkaudella.

Minun tarinaani kuuluu lapsettomuus. Se on osa minun elämääni, osa minua. Se on naarmuttanut jälkensä ihooni, jäljet, jotka eivät koskaan tule kokonaan haalistumaan. Mutta voin oppia hyväksymään naarmuni. Osa on muistoja kauniista hetkistä, osa tekee loppuun asti kipeää. Yhdessä ne tekevät minun tarinastani minun omani. Niiden kanssa elän tämän elämän. Minun elämäni, minun tarinani.

Lintu

Eilen lintu lensi ikkunaan. Pieni räjähdys ja harmaata untuvaa.

Hirveä hätä. Syntymättömiksi jääneet haavelapseni. Kohti kuolemaansa lentävä lintu. Vain ohut henkäys ja ne sekoittuivat yhdeksi ja samaksi, toisen elämä riippui toisesta, kaipuuni kietoutui lintuun. Lintu ei saa kuolla, sen on pakko elää. Mitä teen ilman lintua, miten voin edes hengittää? Hentoa harmaata untuvaa ikkunassa, kauan kaivattu lapseni, syntymätön.

Sydän takoen syöksyin ulos. Ei lintua. Siirsin varoen lehtiä ja kuolleita päivänkakkaroita. Ei lintua. Haroin paljain sormin kosteaa perennaa. Ei lintua.

Möykky sisälläni halkesi. Vyöryi tulikuumina kyyneleinä poskilleni. Ryöppysi ulos, salpasi hengitykseni. Jalat pettivät alta ja minä itkin. Syntymättömät lapseni, haaveeni.

Eilen lintu lensi ikkunaan. Minä itkin.

Kestän sen

Ensi tiistaina alkaa matka kohti uutta ivf:ää. Näillä näkymin, koska kaikkihan menee tällä kertaa hyvin, munasolupunktio ja alkionsiirto tehdään syyskuun viimeisellä viikolla. Koko syyskuu tulee siis kulumaan leppoisissa koeputkihedelmöitysmerkeissä. Ja siihen päälle toki vielä pieni Lugesteron-kuuri. Kauan kaivatun lapseni laskettu aika osuu kutakuinkin tulevan kesän korvalle. Syntymäpäivälahjakseni.

Vakavasti tulevaa hoitoa ajatellessa päällimmäisenä on juuri nyt tieto siitä, että tällä kertaa yksi stressinpaikka jää pois. Tulevat kuukautiset, joiden alkamisesta hoito virallisesti alkaa, siirretään alkamaan melko tarkkaan ennalta päätettynä päivänä. Minun ei siis tarvitse kylmä hiki otsalla odotella, että menkat alkaisivat epävarmojen laskeskelujen mukaisesti, vaan niitä siirretään suosiolla alkamaan hieman myöhemmin. Tämä sopii minulle todella hyvin, vaikka toki tarkoittaakin ensiviikolla alkavaa kolmenkymmenen ylimääräisen hormonipillerin kakomista kurkusta alas. Mutta kestän sen kyllä.

Koska viime hoidossa kehoni reagoi turhan ärhäkästi lääkeannoksiin, tämä yrityskerta aloitetaan hellemmin. Se tarkoittaa kohdallani osittain takaisin clomeihin siirtymistä, mikä taas toisaalta tuntuu melko vastenmieliseltä, sillä juuri clomeista olen kärsinyt voimakkaimmat sivuoireet kuuman kosteine aaltoineen ja häiritsevine huimailuineen. Mutta kestän sen kyllä.

Tällä kertaa tiedostan, että hoidon aloittaminen ei tarkoita alkionsiirtoon pääsemistä, raskaudesta puhumattakaan. Tiedostan, että etukäteen emme voi tietää, miten kehoni mihinkin reagoi. Tämäkin yritys on vain pimeässä haparoivaa tunnustelua, me kokeilemme, sopisiko tämä minulle edellistä paremmin. Mitään takeita siitä ei ole. Mutta kestän sen kyllä.

Lisäksi pelkään lääkitystä, pelkään punktiota ja pelkään jatkuvassa epävarmuudessa tarpomista. Mutta kestän sen kaiken, kestän tämän kaiken. Sillä se, mitä tällä tavoitellaan, on minulle tärkeintä maailmassa ja olen valmis tekemään sen eteen paljon. Olen luvannut itselleni jaksaa. Ja olen valmis kestämään sen eteen tämän kaiken.

Päivä kerrallaan minä kestän sen kyllä.

Hoitoroinaa

Kävin tänään läpi edellisen, keskeytetyn ivf-hoidon jäljiltä kaappiin sullomani läjän. Kansion, jonka välissä on kaikki reseptini ja hoitosuostumus. Käytettyjä reseptejä, väärä resepti, turha resepti. Gonal-f -kynä, jossa on pieni liraus ylijäänyttä lääkettä. Käyttökelvoton kynä, joka minun pitäisi palauttaa apteekkiin hävitettäväksi, mutta jonka olen jostain syystä vielä säästänyt. Muoviastia, joka on täynnä käytettyjä neuloja. Jääkaapissa piileskelee kaksi pakkausta Pregnyliä, ovat olleet siellä koko kesän ja olen parhaani mukaan yrittänyt olla huomaamatta niiden olemassaoloa. Turhaksi jääneet Pregnylin sekoittelua varten hankitut ruiskut ja isot neulat ja pienet neulat. Kaksi käyttämätöntä Orgalutrania. Läjä steriilejä neuloja ja pehmeitä lappusia. Gonal-f:n tutuksi käynyt pistävä haju. Hirveän Clomifenin viisi viimeistä pilleriä, viisi pirullista lääkettä, jotka irvailevat minulle purkistaan. Viisi punertavaa pyörylää, jotka luulin jo saavani unohtaa lopullisesti. Jotka saavat minut voimaan huonosti, niin paljon huonommin kuin mitkään muut hormonit ovat saaneet. Jotka otetaan mukaan uuteen hoitoon, joita kokeillaan taas, uudelleen, kuitenkin.

Huomenna menen sairaalaan, jossa käydään läpi tuleva hoitoyritys. Yritys. En uskalla edes ajatella sitä muuten. Yritys, joka voi mennä niin monella tavalla säpäleiksi.

Kaiken hoitoroinan esiinkaivaminen teki oloni tukalaksi. Tuttu ontto tyhjä olo sydämen tienoilla, tuttu palan tunne rinnassa, tuttu kirvely silmäkulmassa. Tuttu epäreiluuden tunne, äänetön kapinointi sitä vastaan, että miksi juuri minulle käy näin. Tuttu piileskelevä pakokauhun alku, se tunne, etten minä selviä tästä. Syvä inho lääkkeitä kohtaan. Pelko tulevia mahdollisia epäonnistumisia ajatellessa. Tieto siitä, miten epävarmaa tämä kaikki on.

Ja tämä yksinäisyyden tunne. Miten minä haluaisinkaan painautua lämpimään syliin ja itkeä tämän sisuksia jäytävän yksinäisyyden pois, huutaa ja parkua hysteerisesti niin kauan ja niin kovaa, että lopulta sen olisi pakko helpottaa.

Mutta en minä voi, en minä osaa. Eikä se helpota.

Pieni viaton töppönen

Eilispäivä herätti aika voimakkaita tunteita. Kun tajuntaan asti on painunut viimein kunnolla se, että kaikki ivf-hoitoon liittyvä sekamelska on tässä ihan käsillä, en ole oikein saanut ajatuksiani keskittymään mihinkään muuhun.

Alkoi tuntua siltä, että minun on pakko tehdä jotain nyt heti. Joku ele itselleni. Kädenojennukseksi, olalletaputukseksi. Kannustukseksi jaksaa. Osoittaakseni itselleni, että minä luotan. Että jaksan vielä yrittää.

Kaivelin esille vauvalankoja. Niitä, joita ostin taannoin neuloakseni ystävän vauvalle. Niitä lankoja, joista piti tulla villatakki, mutta joihin pyyhin vain katkerat kyyneleeni. Niitä lankoja, jotka lopulta polttivat sormiani, tuntuivat käsissäni terävältä lasivillalta. Jotka minun piti piilottaa vaatekaapin perimmäiseen nurkkaan.

Ne ovat muuttuneet. Ne ovat niin pehmeitä kuin ne pehmeiksi on tehtykin. Niin pehmeitä ja suloisia kuin ne olivat ostaessanikin. Ne eivät muista enää sitä, miten surullisia ne olivat, miten syvästi ne minua loukkasivat, miten saivat minut itkemään.

Pyörittelin lankoja käsissäni. Uskaltaisikohan sitä? Pieni töppönen, mitä haittaa siitä olisi? Viaton tossu, eihän se ole kellekään koskaan mitään pahaa tehnyt.

Untuvainen villalanka, niin pehmeä ihoani vasten. Suljen silmät ja kuuntelen hengitystäni. Tunnen sydämeni lyövän hieman lujempaa kuin äsken. Pieni viaton töppönen, ei kai se voi minua satuttaa.

Uusi mahdollisuus

Me saamme sen. Uuden yrityksen. Heti kohta. Ihan pian. Voi miten minua alkoi taas jännittää.

Tänä aamuna sain sovittua meitä hoitavan sairaalan kanssa tulevat kuviot. Minua kohtaan oltiin todella ymmärtäväisiä ja rauhoittelevia. Vaikka vastaanottoajat tuntuivat olevan kiven alla, minulle kaivettiin silti tilaa. Parin viikon päästä istumme uuteen ivf-suunnitteluun, saamme uudet lääkkeet ja uuden hoitosuunnitelman. Uutta toivoa ja uutta odotusta. Me voimme onnistua.

Olen niin onnellinen. Ja innoissani. Jännitys kipristelee vatsanpohjassani. Meitä viedään eteenpäin, saamme uuden mahdollisuuden ja uutta tietoa meidän ongelmistamme. Kaikki kääntyy vielä hyväksi.

Uusi hoito alkaa syyskuussa. Nyt on elokuu. Syyskuu on tuossa noin, ihan vieressä, ihan lähellä. Toukokuun pettymys ja suru loittonevat koko ajan. Toukokuun aiheuttama väkevä pelko menettää koko ajan voimiaan, se heikkenee ja haalistuu, lakkaa hallitsemasta tunteitani, antaa tilaa toivolle ja innokkuudelle.

Ehkä tällä kertaa kaikki menee hyvin. Ihan oikeasti kaikki voi mennä hyvin. On meidän vuoromme yrittää ja meidän vuoromme saada mahdollisuus onnistua.

Hymyilen.

Kohtuutonta

Jonotin tänään puhelimessa yli kolme tuntia. Pimpelipompeli-huttua ja väliin ilmoitus siitä, miten puheluuni vastataan ihan pian. Yli kolme tuntia.

Jotenkin se oli minulle juuri nyt liikaa, vaikka osasin varautua siihen. Että ei edes vastata. Olisin vain halunnut kertoa, ettei ihmeitä tapahtunut kesän aikana, että elokuun menkat alkoivat juuri ja soitin, koska minun käskettiin soittaa silloin. Että haluaisin kuulla, pitäähän syyskuuksi luvattu hoito yhä paikkansa. Että minua ei ole unohdettu, ei kiilattu, ei sysätty syrjään. Että pelkään niin kovasti kaiken menevän taas pieleen niin kuin viimeksikin meni. Että saisin ajan lääkärille, mahdollisimman pian. Että pääsisin kuulemaan, millaisella hakuammunnalla hormoneita tällä kertaa kehooni syötetään.

Kun en minä haluaisi enää mitään hormoneita. Ne tuntuvat siltä kuin iskisin itseeni myrkkyä. Niistä tulee huono olo ja paha mieli ja ne herättävät minussa turhanpäiväisiä kuvitelmia. Vievät yöuneni ja liikuntakykyni ja ulkonäköni ja mielenrauhani. Muuttavat minut joksikin muuksi, laittavat minut seuraamaan sivusta omaa elämääni. Mutta minulla ei taida olla vaihtoehtoja, sillä vielä en ole valmis luovuttamaan.

Lopulta suljin puhelimen. Yli kolme tuntia muuttui kohtuuttomaksi. Tulin huonolle tuulelle ja pahoitin mieleni.

Eikä se ole kenenkään vika. Se vain on sellaista.

Viikon myöhässä

Ei ylitsepursuilevaa surua. Ei dramaattisia kyyneleitä. Ei mitään suuria eleitä. Vain sydäntä kalvava haikeus. Pieni pisto tai nopea terävä viilto, yksi väliin jäänyt sydämen lyönti, syvä hengitys sisään ja puhallus ulos. Maailma ei enää pysähdy.

Viikon myöhässä. En itseasiassa ole ollut ollenkaan varma siitä, onko tavallisen raskauden mahdollisuutta olemassakaan. Sen varaan en ole ainakaan pitkään aikaan enää mitään laskenut. Mutta viikko on jo aika, jolloin haaveajatukset ehtivät herätä. Kaksi päivää hymyilin. Hymyilin itselleni, että miten minä olinkin saattanut jo menettää luottamukseni, että onhan se tietenkin mahdollista. Mahdollista meille ihan siinä missä se on mahdollista kelle tahansa muullekin.

Paitsi se ei ole. Tänä aamuna muistin sen. Ei se ole mahdollista meille. Muille ehkä, muille kyllä, suunniteltuna, vahingossa, iloisena yllätyksenä. Meille ehkä muutama toiveikas päivä. Meille ei oikeasti yhtään mitään.

Se tuntuu niin tutulta, tämä suru. Niin tutulta, ettei se enää iske yllättäen päin kasvoja. Siihen on jo niin tottunut. Suru on pohjatunne kaikessa, joka päivä. Joka päivä, kun muistan, että olen lapseton tahtomattani. Aina, kun muistan sen, olen surullinen. Siksi konkreettinen muistutus ei juuri tuota lisää tuskaa.

Minä, Ainu, haluan lapsen. Minä, Ainu, olen lapseton. Eilen, tänään ja huomenna. Siinä minun taakkani, siinä minun suruni.

Se vaan tuntuu niin hirveän haikealta. Ja yksinäiseltä.

Ja epäreilulta.

Hetki ennen kuin kerron

Jokainen eiliseksi vaihtuva päivä, jokainen menneisyyteen jäävä tunti, jokainen loppuun kulunut minuutti. Jokainen niistä on vienyt minua hivenen pidemmälle. Hetki hetkeltä olen saanut tuntea edes hippusen verran edellistä hetkeä enemmän jotain kutkuttavaa, jotain vatsanpohjaa kipristävää. Pienen palan saavuttamatonta onnea.

Olen toistellut itselleni, että enää en odota mitään. En toivo turhia. En pety enää koskaan. Pötypuhetta. Juuri nyt olen lähes raskaana, niin raskaana kuin vain voin haavemaailmassani olla. Koskaan en ole päässyt näin pitkälle. Siihen, että viikko sitten jotain olisi jo voinut tapahtua. Tai sitten eilen. Viimeistään eilen. Ihan varmasti viimeistään eilen.

En ole tehnyt raskaustestiä, oikeasti vielä ei kannattaisikaan. Mutta olen näyttänyt itselleni, että olen ollut väärässä. Että vaikka toivoa ei tuntuisi olevan jäljellä pisaran vertaa, pystyn silti ammentamaan sitä jostain sisimmästäni. Pystyn antamaan itselleni luvan kuiskata ääneen. Mitä jos sittenkin? Voisiko olla?

Kovin pitkälle en kuitenkaan uskalla haaveilla. En sen pidemmälle kuin siihen hetkeen, jolloin kävelisin mieheni luokse - ei, en minä kävelisi, minä juoksisin - juoksisin mukanani se yksi ainoa asia, jonka olen halunnut hänelle jo niin kauan kertoa. Sen pidemmälle en ole uskaltanut haaveitani päästää. Vain siihen hetkeen, joka on juuri ennen. Siihen hetkeen, kun juoksisin miestäni kohti, maailman kauneimmat sanat sylissäni, sanat valmiina ryöppyämään hänen sydäntänsä vasten.

Jo pelkkä unelma siitä hetkestä ennen kuin kerron, jo se yksin saa sieluni pakahtumaan. Miten en voi mitenkään enää uskaltaa piirtää piiruakaan pidemmälle näitä kauniita kuvia. En uskalla rakentaa liikaa, etten joudu kohta taas särkemään liikaa.

Nyt sallin itselleni haaveilun. Nyt minulla on hetki aikaa edes mahdollisuudelle olla raskaana. Mahdollisuus edes kuvitella mitään niin onnellista kuin se hetki voi olla, se hetki juuri ennen kuin minä kerron, ennen kuin sanon sen ensi kertaa ääneen, se hetki juuri ennen kuin mieheni kuulee.

Lapsettomuus muuttaa mittasuhteita. Juuri nyt se hetki on kaikkein onnellisinta, mitä voin tässä maailmassani kuvitella.

Vaikka eihän minulla ole edes mitään kerrottavaa. Ei vielä.

Kirpputorilla

Kiertelin tänään suuren suurta kirpputoria, yksinäisen sadepäivän ratoksi. Hipelöin ohimennen rumia riepuja, kauhtuneita rättejä ja muodottomaksi venähtäneitä säkkejä. Ihmettelin, millaista roskaa ihmiset kirpputoreille kaatavat. Vaeltelin ajatuksissani, enkä löytänyt mitään kiinnostavaa. Mutta oloni oli hyvä, mieleni kepeä. Olin omassa rauhassani, omassa maailmassani, mikään ei painanut sydäntä, ei puristanut sielua.

Ajauduin keskelle vauvantarvikeosastoa. Hyllyt sievästi lajiteltuna kokojen ja värien mukaan. Kaikki kauniissa rivissä. Niin pikkuisia vaatteita, niin moitteettomassa kunnossa. Tartuin punaiseen kukkamekkoon. Siinä oli taskut edessä ja vinonauhat hihansuissa. Se oli sileä, pehmeä, värikäs. Houkutteleva, täydellinen.

Kurkkuani alkoi kuristaa. Hengitykseni juuttui johonkin puolitiehen, muuttui pakotetuksi ja painostetuksi. Poskiani kuumotti, käteni valahtivat kylmiksi. 

Oma vikani. Ei olisi pitänyt mennä sinne. Ei olisi pitänyt kurottaa kättä, ei koskettaa. Ei päästää haaveita karkaamaan esiin kätköistään.

Pikkuruinen punainen kukkamekko. Siellä se roikkuu, kauniissa rivissään. Joku onnekas nostaa kätensä sitä kohti, aivan kuin minä nostin omani. Joku ihailee taskuja ja hihansuita, tunnustelee kankaan pehmeyttä. Pukee mekon pienen tytön ylle, hymyilee ja jatkaa elämäänsä. Ei saa koskaan tietää, mitä se mekko minulle teki. Mitä se mekko olisi minulle merkinnyt.

Annoin unelman sokaista järkeni. Järkevä minä tietää mitä tekee. Järkevä minä ei mene vauvantarvikeosastoille. Ei koskettele pikkuruisia mekkoja. Järkevä minä osaa suojautua, osaa peittää haavansa ja välttää vaaroja.

Haaveileva minä katselee vierestä ja nielaisee. Ojentaa kätensä kohti kaunista unta ja antaa sen viedä mennessään.

Mitä kertoisin?

Olen ollut pari viikkoa reissaamassa eri puolilla Suomea, viettänyt aikaa muun muassa lapsenvahtina. Kesäni on ollut kovin tunteikas, olen ajelehtinut ajatusteni keskellä laidasta laitaan. En vain oikein saa tunteistani mitään otetta, ennemminkin ne pitävät minusta tiukasti kiinni, pitävät minut paikallaan. Miten niistä kellekään kertoisin? Mistä tarkalleen edes kertoisin?

Kertoisinko niistä hetkistä, jolloin me rakkaan lapsen kanssa naurettiin itsemme soikeiksi kieriessämme kilpaa nurmennyppylää alas, törmätessämme aina lopulta tahallamme toisiimme? Vai niistä hetkistä, jolloin istuttiin napit vastakkain eteisen lattialla ja riideltiin niin, että kumpikin melkein vollotti ääneen? Vai siitä hetkestä, kun murunen kiipesi syliini, kietoi pienet pehmeät kätensä kaulani ympärille, katsoi minua silmiin ja sanoi, että tehdään sovinto? Vai siitä, kuinka konttasin ympäri taikametsäksi muuttunutta pihaa susiemona ja etsin ruokaa susilapselleni, joka yhtäkkiä muuttuikin konduktööriksi ja taikametsä junaradaksi, pihakeinu veturiksi ja minä junankuljettaksi? Vai siitä, kun makasimme vierekkäin viltillä, miten luin kirjaa ääneen ja rakas lapsi puski koko ajan syvemmälle kainalooni, lähemmäksi sydäntäni, miten hän ohimennen silitti kättäni, miten koko maailma oli hetken aikaa auki vain meille kahdelle, miten olemassa oli vain me kaksi ja lempeä viltti, oli vain minun ääneni, joka herätti sadun todeksi, vain lapsen lämpö, joka muutti surun onneksi?

Vai siitä, miten koko ajan tiesin, että kaikki se on vain lainaa? Kertoisinko siitä, miten katselin kuulaassa kesäyössä auton ikkunasta ulos, miten tutut maisemat soljuivat ohitse ja lapsi nukkui viereisellä penkillä, puristi pehmopupuaan tiukasti itseään vasten ja maiskautti unissaan huuliaan? Miten minun oli pakko kääntää katseeni pois, miten tuijotin kirvelevin silmin taivaalla hehkuvaa kuuta ja tunsin kuinka sydämeni särkyy yhä uudelleen.

Miten osaisin kertoa siitä, kuinka lapsen äidin kanssa hiippailimme illalla raollaan olevan makuuhuoneen oven taakse? Siitä, miten pimeästä kuuluva laulu naulitsi meidät paikallemme. Miten lapsi lauloi omalla lapsenäänellään, miten isä lauloi pehmeästi omallaan, miten he kaksi lauloivat yhdessä toisiaan kohti yötä, rakensivat turvallisen ympäristön, johon jäädä odottamaan unen saapumista. Miten lapsen äidin kanssa seisoimme salaa oven takana kuuntelemassa, miten halasimme siinä toisiamme, miten äänettömät kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Miten olimme molemmat yhtäaikaa niin onnea tulvillamme, niin ikävän murtamina, niin tiukasti kahden tunteen välissä, eikä meidän tarvinnut sanoa toisillemme mitään, ei piilottaa toisiltamme mitään.

Miten voin kertoa kellekään siitä tunteesta, joka valtaa minut niinä hetkinä, jolloin todella ymmärrän, mitä voisi olla ja mitä ei ole? Miten kirkkaana näen edessäni elämän, jossa kesää vietetään oman lapsen kanssa. Miten kaikki saa uuden merkityksen, miten päivät muuttavat muotoaan. Kun se on ohi, se on todellakin ohi. Jäljelle jää ontto tyhjyys.

Olen saanut viettää ihanaa kesää. En vaihtaisi menneitä päiviä pois mistään hinnasta. Mutta olen ymmärtänyt myös entistäkin kipeämmin sen, että unelmani voivat jäädä pelkiksi unelmiksi.

Miten voin kertoa siitä kellekään? Siitä, miten haluaisin tarrautua kiinni kauniisiin hetkiin, sitoa ne paikalleen, piilottaa taskuuni, pois toisten ulottuvilta, kätkeä sohvan taakse. Pitää niitä itselläni, omana salaisuutenani. Ottaa esiin aina silloin, kun olen yksinäinen, aina silloin, kun tekee liian kipeää. Miten olen oikeastaan tehnytkin niin. Miten olen onnellinen siitä, että minulla on nuo hetket, miten olen saanut elää nuo päivät, kokea nuo tunteet. Miten minulla on etuoikeus aina palata, sulkea silmät ja muistaa. Muistaa, miten ruoho pisteli paljaalla ihollani, miten rakas lapsi ojensi minulle äitelän pillimehunsa, suurimman herkkunsa, tahtoi jakaa sen kanssani, juuri minun kanssani, ei kenenkään muun.

Samaan aikaan niin onnellinen ja niin surullinen. Samaan aikaan levollinen ja pelokas. Samaan aikaan maailman onnekkain ja epätoivoisin.

Näistä päivistä en vaihtaisi pois hetkeäkään.

Alakuloa

Alkukesä on mennyt aika vaihtelevissa tunnelmissa. Välillä olen täynnä hyvää oloa ja lempeitä tunteita koko maailmaa kohtaan, välillä oloni on hyvinkin yksinäinen ja lohduton. Tuntuu kuin tekisin koko ajan jotakin väärin. Olen esimerkiksi etenkin loppukevään ja pilalle menneen ivf:n aikana syönyt holtittomasti mitä mieleni tekee. Syönyt suruuni. Olen sen verran hoikka, että ruokailutavoistani kertynyt ylimääräinen painolasti ei oikeastaan haittaa, mitä nyt tiukimmat kesähepenet kinnaavat epämiellyttävästi eikä niitä tee siksi mieli käyttää. Henkinen painolasti onkin sitten ehkä jotain ihan muuta.

Epämääräiset ruokailutavat tuntuvat epämiellyttävänä väsymyksen tunteena. Syömistapoihin ja epäterveeseen painonhallintaan liittyvän menneisyyteni takia joudun myös koko ajan olemaan hieman varpaillani sen kanssa, että saisin säännölliset ruokailutavat pidettyä osana elämääni säännöllisen liikunnan ohella. Nyt olen lipsunut tästä ja se lisää ahdistavaa oloani.

Tämä tahmea alakulo, jolla ei ole varsinaista alkua eikä loppua, tämä syö minua sisältäpäin koko ajan. En saa tunteistani enkä ajatuksistani kunnon otetta. Tumma pilvi leijailee jossain lähistölläni ja milloin vain, ihan varoittamatta nauru saattaa muuttua itkuksi. Etenkin silloin, kun olen yksin.

Tuntuu myös, että minulle ei ole oikein tilaa olla oma itseni. Että jotenkin pitäisi olla reippaampi ja luottavaisempi, ettei pitäisi ajatella tätä niin paljon. Että tälle en nyt itse juuri paljoa mahda ja siksi minun täytyisi suunnata voimavarani muualle. Olla enemmän hyödyksi.

Olla parempi ihminen.

Tunnen kuitenkin itseni niin kovin herkäksi ja haavoittuvaiseksi, niin hirveän pieneksi. Toivoisin, että joku oikeasti pitäisi minusta huolta, ottaisi sydämeni käteensä ja silittäisi pahan olon pois.

Olen lukossa. Tiedän, että tarvitsen aikaa ja lempeyttä itseäni kohtaan, minun täytyy antaa itselleni lupa käsitellä tunteitani. Riittämättömyyden tunne on kuitenkin kovin salakavala. Tänään oloni on hajanaisempi kuin aikoihin.

Onneksi on kesä. Onneksi edessä on monta päivää rakkaiden ihmisten lähellä. Kun vielä oppisin rakastamaan itseänikin niin kuin sen ansaitsisin.

Onnellinen

Suomea kiertävä lomaviikko on takana. Takana ihania lapsia. Suloisia, hauskoja, hassuja, villejä, rauhallisia, nauravaisia, höperöitä. Tapasin lomamatkallani aivan huikeita uusia tyyppejä, merkityksellisiä vanhoja ystäviä ja kaikkein tärkeimpänä rakkaan nelivuotiaani (joka tosin kohta on jo viisivuotias).

Kaikki ilo ja riemu saivat kuitenkin pohjavärikseen surun. Surun siitä, miten läheltä sain nähdä lapsiperheiden elämää ja miten tietoinen joudun olemaan siitä, mitä meiltä puuttuu. Miten se kaikki ihana lapsiperheen kesään liittyvä on meille saavuttamattomissa. Miten lapsen riemu kaikesta kesästä on minulle vain sivusta seuraavan mukavan Ainun riemua.

Silti. Olen maailman onnellisin, kun elämässäni on yksi erityisen läheinen lapsi. Yksi niin läheinen, että harva pääsee sille tasolle muiden kuin omien lasten kanssa koskaan. Hän on minulle rakkaampi kuin kukaan. Olen lähdössä juhannuksen jälkeen hoitamaan häntä viikoksi ja kun kerroin tästä suunnitelmasta hänelle, hän ilkamoi ja riemuitsi tulevista uimareissuistamme niin vilpittömästi, että yhtään mitään enempää en voisi keneltäkään odottaa. Vaikka jäisimme ikiajoiksi lapsettomaksi pariskunnaksi, on meillä ikuisesti tämä yksi läheinen perhe: ihana isä, sielunsiskoni äiti ja rakkaista rakkain lapsi.

Olen onnekas. Minulla on mieheni, vanhempani, veljeni, anoppini, appiukkoni, paras ystäväni miehineen ja lapsineen. Heidän kanssaan minun on hyvä olla. En voi sanoa, että enempää en voisi toivoa, mutta tässä on jo niin kovin paljon.

Olen onnellinen.

Lapsia

Tulevaan kesälomaviikkooni kuuluu vierailuja paikkoihin, joissa on lapsia. Toisten lapsia. Tunsin, miten ajatus siitä ahdistaa ja sitten alkoi ahdistaa ajatus siitä, että ahdistun lapsista. Tuntuu hirveältä, minähän pidän lapsista. Lapset ovat hauskoja. Nautin leikkimisestä ja hassuttelusta, tykkään heittäytyä, osaan heittäytyä. Ihailen lapsen tapaa ottaa maailma vastaan ja nähdä sen pienten yksityiskohtien suuruus ja olen aina iloinnut tilanteista, joissa saan olla osa tuota maailmaa. Nyt tieto siitä, että edessä on reissuja paikkoihin, joissa on lapsia ja lapsia ja lapsia ahdistaa.

Voi minne minä olen oikein kadonnut? Tämä lapsettomuuteensa tukahtuva kaveri ei ole kiva, haluan sen entisen takaisin. Sen, joka ei ahdistu lapsista. Mutta toisaalta siinä oli muita vikoja. Se ei arvostanut miestään tarpeeksi, tahtoi jättää, jättikin. Se ei arvostanut itseään, istui sohvalla yksin ja pelkäsi. Se ei tiennyt mitä halusi, ei tiennyt mitä osasi, ei tiennyt missä oli ja minne oli menossa. Tämä nykyinen on vahvempi, tämä nykyinen on pehmeämpi. Se näkee hyvän ympärillään ja pitää siitä huolta. Se näkee hyvän itsessään ja antaa sille tilaa.

Niin, elämä muuttuu. En minäkään pysy paikallaan, minä muutun elämän mukana. Ne vaikeudet, joita omassa elämässäni olen kohdannut, ne ovat tehneet sen, mitä olen nyt.

Pidän lapsista edelleen, ehdottomasti. Ehkä minua ahdistaisi vähemmän, jos todella antaisin itselleni luvan tuntea näitä ikäviä tunteita. Jos en yrittäisikään piilottaa sitä, että sieluun sattuu. Jos sanoisin, että se on osa minua, että tällä hetkellä tämä kipu on niin voimakas, etten voi sivuuttaa sitä. Että ihanaa nähdä lapsia, mutta kamalaa. Että silti pidän teistä, pidän heistä, haluan olla tässä ja nyt. Että jos silmiini kohoaa kyynel, en piilota sitä, en estele, en pyydä anteeksi. Minä vain niin kovasti kaipaisin sitä, mikä teillä on, että välillä tekee aivan liian kipeää katsella sitä viereltä.

Minä olen tällainen juuri nyt. Hyvine ja huonoine puolineni. Iloineni ja suruineni. Onnenaiheineni ja sydänsuruineni. En haluaisi kätkeä itseäni, en enää.

Siksi sanon ääneen, että minua ahdistaa. Ahdistaa katsella sitä onnea, mitä voisi olla. Sitä arkea, mistä jään paitsi. Se ei tarkoita, että en välittäisi. Ei. Se tarkoittaa, että minä välitän.

Mitä minulle kuuluu?

Tuntuu siltä, että haluaisin puhua tästä koko ajan. Avata suuni ja päästää valumaan ulos kaikki ne ajatukset ja tunteet, jotka sisälläni myllertävät. Kun joku kysyy, että mitä minulle kuuluu, tekisi mieli päästää kaikki ulos. Koko sekava möykky pois sisältäni.

Mitä minulle kuuluu? Kiitos, hyvää. Kesä on alkanut, sateista juu, ei, en ole töissä. Olen vaihtanut alaa. Opiskelen vielä, edelleen, taas. Kätilöksi. Niin, ihana ammatti. Kovin tärkeä, kyllä. Töitä riittää sitten joskus. Nyt olen väsynyt, lepään, lomailen. Kyllä, paljon opintoja keväällä, kiireinen syksy edessä. Tiukkaa tekee rahallisesti, mutta onneksi mies tukee. Korvaan kaiken sitten, jonain päivänä, myöhemmin, jotenkin. Hyvää kuuluu, kyllä. Ei, en ole raskaana, se on turvotusta. Niin, olenhan minä pitkä ja hoikka, kiitos, joo onnellinen minä, ymmärrän, niin kovin helposti silloin näkyy, jos vatsaa turvottaa. Ohut mekkonikin vääristää, ei se mitään, en ota pahalla.

Mitä minulle kuuluu? Kuuntele minua. Ota minut syliin. Halaa lujasti. Silitä tukkaani. Pidä kiinni, purista lujempaa. Niin, että olen melkein liian lähellä. Että tunnen olevani turvassa. Että kuulet, kuinka sydämeni lyö. Se lyö lapsettomuuden lyöntejä. Pidä kiinni vielä, pienen aikaa. Hengitä hetki kanssani samaan tahtiin. Tunne, miten sisäänhengittäessä lapsettomuus puskee vastaan, miten uloshengittäessä se ei suostu lähtemään. Miten hengitys kulkee, ilmaa menee sisään ja ulos, sisään ja ulos. Mutta lapsettomuus jää. Se ei kulje, se jää.

Mitä minulle kuuluu? Puolen vuoden sisään neljä keinohedelmöitystä. Viimeisin, koeputkihedelmöitys, se jäi torsoksi. Elimistöni ei kestänyt. Nyt kroppani vasta palautuu, siksi vatsani on turvonnut. Olisitpa nähnyt viikko sitten, tämä on pientä sen rinnalla. Pelkään niin kovasti. Ja olen muuttunut. Kadehdin toisten vauvoja, lapsia, onnellisia perheitä, merkityksellisiä viikonloppuja, kotiin sidottuja perjantai-iltoja. En tunnista itseäni, en se ole minä. Minä en ole kateellinen surkimus. Olen iloinen, nauravainen, ystävällinen. Minusta tykkäävät kaikki, koska jaksan kuunnella mitä he sanovat, jaksan kuunnella ja katsoa silmiin ja hymyillä. Osaan hymyillä ja nyökätä oikeassa kohdassa. Osaan sen, koska minua kiinnostaa, koska aidosti haluan kuulla toisten elämästä, tietää kuulumisia, tarinoita, tunteita, suunnitelmia.

Mitä minulle kuuluu? Olen kateellinen ja vaivun luvattoman herkästi omiin ajatuksiini. Hymyillessäni olisin kaunis. Muuten en ole. Olen vain totisen näköinen, vihainen, ylpeä. Se ei voisi olla enempää väärin kuviteltu, se on ylimielisesti ja ylimalkaisesti tulkittu. Se on väärin. Olen vain niin kauhean surullinen ja haluaisin kertoa tästä jollekin. Miltä tämä oikeasti tuntuu. Se, miten olen muuttunut kateelliseksi. Miten lapsiperheidylli ällöttää minua. Omahyväiset äidit, paskantärkeät isät ja niiden huonosti käyttäytyvät hemmotellut kakarat. En ole yksi heistä, enkä haluakaan olla. Pitäkää kloonatut omakotitalonne, pitäkää sohvaryhmänne, kaasugrillinne, tylsät puiset terassinne. Pitäkää ruohonleikkurinne, pihakeinunne, rantalelunne ja nurmella lojuvat ämpärinne ja lapionne ja kaikenkirjavat pallonne. Pitäkää loputtoman puuduttavat lapsiperhekeskustelunne, turhanpäiväiset jauhamiset nukkuma-ajoista ja kesäsuunnitelmista, automatkoista ja uimarannoista, korvatulehduksista ja jäätelön hinnoista. Kun ei teillä mitään muutakaan sanottavaa toisillenne ole ja minä olen teille näkymätön.

Mitä minulle kuuluu? Anteeksi. Olen sekaisin surusta. Ota minut syliin ja hengitä kanssani samaan tahtiin. Silitä hiuksiani ja sano, että kaikki järjestyy kyllä. Että kaikki menee hyvin, älä pelkää. Että tämä on nyt tätä, mutta kohta se on jo mennyttä, kohta kaikki on toisin. Että ei tarvitse pelätä. Kuuntele minua, kuuntele kun kerron. Miten en ole menettänyt mitään ja olen menettänyt kaiken.

Minä selvisin

Eilen pakotin ensimmäistä kertaa housut jalkaani. Aloin kyllästyä mekoissa liihottamiseen ja sukkahousujen rullaamiseen turvonneen mahan alapuolelle. Ajoin polkupyörällä ilman, että tärinä ja teiden muhkurat tuntuivat kipeinä viiltoina rääkätyssä munasoluhautomossani. Pinkeys hellittää, kipu hellittää, paha mieli hellittää.

Minä selvisin.

Kävin psykologin luona. Hän todella auttoi punnitsemaan tilannettani ja sitä, mitä minun täytyy ottaa huomioon tämän kaiken keskellä. Parisuhde ja tämän vaikutukset siihen. Niin positiiviset kuin negatiivisetkin. Se, miten minun on opittava pikkuhiljaa avautumaan, kertomaan tunteistani kaikkein lähimmälleni, kertomaan, mitä minä tarvitsen ja toivon ja odotan. Että yli kymmenen vuoden jälkeenkään en voi olettaa toisen osaavan lukea ajatuksiani. Vaikka toinen on siinä vierellä, me emme välttämättä kohtaa. Meidän molempien on tehtävä se työ ja nähtävä se vaiva. Ojennettava kätemme toista kohti, avattava sydämemme, heittäydyttävä tähän suhteeseen.

Minun pitää myös muistaa antaa itselleni lupa levätä. Ihminen tarvitsee sisäistä rauhaa. Sitä, ettei koko ajan vaella mielessään tekemättömiin töihin, menetettyihin tilaisuuksiin, menneisiin virheisiin ja tuleviin murheisiin. Tämä hetki, tässä näin, tämä on minua varten. Psykologi antoi minulle luvan luovuttaa. Hän sanoi ääneen, ettei kenenkään ole pakko jaksaa tällaista, jos se ei tunnu hyvältä, jos se tekee liian kipeää. Vihdoin tiesin varmaksi sen, että minä jaksan vielä. En ole antanut periksi. Olen vahva.

Poljin uupuneena kotiin ja nukuin monta tuntia. Heräsin jynssäämään ikkunoita ja annoin ajatusteni harhailla. Ajattelin tätä viimeistä vuotta, sitä edeltäneitäkin. Sitä, että olen minä kuitenkin päässyt aika pitkälle.

Ja sitä miten paljon hyvää elämässä on. Yhtenä hyvänä mieheni. Tuossa hän olisi, ihan vieressä. Kaikki olisi meille mahdollista. Kunhan me osaisimme käyttää nämä hetket oikein. Toivon, että osaisimme. Meillä on kaikki mahdollisuudet onnistua.

Ainakin minä rakastan häntä. Ainakin minä haluan olla kokonaan hänen, haluan uskaltaa turvautua häneen, haluan oppia tukemaan häntä. Nyt me olemme kahdestaan. Se on paljon enemmän kuin ymmärränkään.

Kipu ja pelko

Olen vielä aika kipeänä. En tiedä, kuinka kauan kipeys kuuluu asiaan ja minkä verran sitä pitäisi sietää ja minkäköhän laatuista kipua ja tarkalleen ottaen missä. Mutta kipua minulla on. Olen vältellyt särkylääkkeitä. Haluan tuntea tämä kivun, tehdä tuskasta niin fyysistä kuin se onkin. Ehkä se silloin pienentää henkistä kipua. Ehkä se, että minun petolliseen kroppaani sattuu, ehkä se on pois siltä kivulta, joka rikkinäisessä sydämessäni jyllää.

Typerästi ajateltu, tiedän sen. Ei itseään tarvitsisi ehdoin tahdoin kiusata. Ei kipu jalosta minua mitenkään, ei tee parempaa ihmistä, ei kuljeta minua yhtään lähemmäs äitiyttä. Mutta jostain syystä koen olevani enemmän elossa, tuntevani tämän hetken paremmin. Ehkä sitä kautta myös ymmärrän paremmin, että näin todellakin tapahtui, että mitään odotettavaa ei tullutkaan. Ei tullut punktiota, ei alkioita, ei siirrettävää, ei pakastettavaa. Ei tähtipölyä taivaanrantaan eikä mitään muutakaan söpöstelevää huttua.

Tuli vain kipu ja kivun ystävä pelko.

Aiemmin en ajatellut, että nämä hedelmöityshoidot voivat olla millään tapaa riski minun ruumiilleni. En ajatellut asiaa. Ajattelin vain mahdollisia kipuja ja henkistä puolta, sitä miten hento mieleni ei välttämättä jaksa. Sekä sitä, miten vieraalta tuntuu ajatus hormonien pumppaamisesta kroppaani. Mutta sitä, että asetan vartaloni alttiiksi ylimääräisille riskeille, sitä en ajatellut.

Nyt pelkään vauhkosti yhdessä hetkessä yhtä asiaa, seuraavassa jotain muuta. Tällä hetkellä peloistani eniten pinnalla on ajatus siitä, että mitä jos tärkeät elimeni vaurioittuvat tästä kaikesta jotenkin. Jospa munasarjani eivät kestäkään tämmöistä pahoinpitelyä ja väärinkäyttöä, vaan kapinoivat sitä vastaan, menevät rikki? Repeävät, halkeavat, vääntyvät, kääntyvät, menevät ikuiseen umpisolmuun ja palavat polttavasta kivusta poroksi. Mistä lie tämäkin pelko tulee? Ehkä siitä, miten tunnen niin vierasta kipua sisälläni.

Juuri nyt pelkoni on kovin virkeä ja vahva. Pelon ystävä kipu pitää pelon hereillä ja voimissaan. Silti haluan tuntea kipuni ja pelätä pelkoni. Ehkä huomenna ymmärrän paremmin, ehkä en pelkää enää turhia, ehkä murehdin vain tarpeellisia. Ehkä ymmärrän paremmin, mitä olen tekemässä ja mitä se tekee minulle. Ehkä ymmärrän, mitä jaksan ja mitä en. Ehkä huomenna otan särkylääkkeen ja jatkan elämääni.

Totta on ainakin se, että tämä on ajateltava läpi ja surtava rauhassa. On annettava itselleen aikaa toipua. On saatava itseltään lupa olla rikkinäinen. Muuten jään kierimään tähän takaiskuun ja hellimään omaa epäonneani. Sitä en halua. Siihen en aio jäädä.

Yritin olla urhea

Olin ladannut tähän kaiken, koko voimani. Kannoin itseni tämän avulla kevään läpi. Minua auttoi tieto siitä, että toukokuussa vihdoin jotain tapahtuu. Kun vielä reilu viikko sitten hoidon käynnistyminen oli vaakalaudalla, olin kauhuissani. Vasta kun ensimmäinen pistos oli takana, ehdin huokaista. Että tämä on vihdoin totta.

Tiistaina kaikki näytti vielä hyvältä. Munarakkuloita oli kypsymässä 13. Kelpo kavereita kaikki ja oikein hyvä määrä. Lääkäri puhui mahdollisesta punktiosta joko ensi viikon tiistaille tai keskiviikolle. Siksi tämä tuli ihan puskista. En osannut varautua, en ollenkaan. Miten ihmeessä muutama päivä voi romuttaa kaiken?

Makasin lääkärin edessä, lääkäri meni hiljaiseksi ja survoi ultraäänisauvaa syvemmälle sisuksiini. Raapaisi sillä minua sydämestä asti alkaessaan puhua siitä, mitä hyperstimulaatio tarkoittaa. Siitä, miten hän ei saa edes kunnolla laskettua munarakkuloitani, niin paljon niitä on.

Vedin alushousut ylös ja hameen alas. Istuin tuolille mieheni viereen. En vieläkään käsittänyt, mitä on tapahtumaisillaan. Lääkäri pudisteli päätään. Kuuntelin parhaani mukaan. Yritin olla urhea, olla rohkea, pitää pääni pystyssä. Nyökkäilin, että ymmärrän. Että näin kävi, seuraavalla kerralla tiedetään sitten enemmän. Että näitä sattuu. Että kaikki ovat tästä pahoillaan. Että minun terveyteni on tärkeintä. Että hoito on nyt keskeytettävä.

Keskeytettävä? Silloin en mahtanut enää kyynelille mitään.

En pystynyt enää pitämään ulkokuortani tyynenä. Pelkoni oli toteutunut. Kaikki on taas hieman kauempana minusta. Kaikki on taas enemmän vinossa. Paha uni onkin enemmän totta. Ei lasta meille, ei koskaan.

Lapsettomuus tekee kipeää. Hedelmöityshoidot ovat raskaita. Nämä kaksi asiaa olen tiennyt jo vuosia, kauan ennenkuin ne koskettivat minun elämääni millään tavalla. En vain olisi ikinä osannut aavistaa, miten kamalan kipeää lapsettomuus voi tehdä. En sitä, miten se syö ihmisen sisältäpäin. Mitä tarkoittaa, että se rikkoo ihmisen. Kunnes se rikkoi minut.

Ja hedelmöityshoidot. En ole varma, jaksanko minä. Ihan oikeasti. En tiedä. Hedelmöityshoidot eivät ole raskaita. Ne ovat täyttä helvettiä.

Se siitä

Se oli sitten siinä. Tämä oli sitten tässä. Se siitä.

Hyperstimulaatio, ainakin neljäkymmentä munarakkulaa. Kenties parikymmentä päälle. Hoito täytyi keskeyttää välittömästi.

Minun ihana täydellinen kroppani vastasi pistämiini varovaisen pieniksi säädettyihin hormonimääriin ylireagoimalla. Villisti. Ilmankos olo alkoi käydä hieman kivuliaaksi.

Nyt olo on tyhjä. Munasarjat täydet. Ironista. Hah.

En jaksa enää.

Viivytään hetki

En pysty ajattelemaan mitään muuta. Olen väsynyt, mutten saa aamuisin nukuttua. Keksin tekemistä, yritän tehdä töitäni, lukea, siivota, ommella. Mutta ajatus ei pysy kasassa. Kaikki palaa lopulta tähän yhteen ja samaan. Ivf.

Tänään alkoivat kivut. Siellä, missä kuvittelen oikean munasarjani sijaitsevan, siellä sykkii kipu. Se säteilee reittäni pitkin, tykyttää vioittuneessa polvinivelessäni, riipii alas säärtäni pitkin aina isovarpaan kärkeen asti. Sykkii, säteilee, tykyttää, riipii.

Ajatukset pyörivät vain yhdessä. Toivoisin, että tämä olisi jo ohi. Toisaalta tahtoisin pysäyttää ajan. Jäädä kiinni tähän hetkeen. Tähän hetkeen, jossa kaikki on vielä mahdollista.

Niin moni asia voi mennä pieleen. Niin moni on mennyt jo, tietämättänikin. Kroppani ei pidä siitä, mitä teen sille nyt. Ehkä olemme siis tasoissa, vihdoin. En minäkään pidä siitä, mitä kroppani on tehnyt minulle. Siitä, miten se on pettänyt minut siinä kaikkein tärkeimmässä.

Olisipa tämä jo ohi.

Ei. Viivytään tässä hetki. En ole ihan vielä valmis.