Minun tarinani

Piipahdin tänään taas kirpputorilla. Lähin sijaitsee tuossa ihan kulman takana ja se on suosikkini monista. Kaikki myynnissä oleva on kauniisti esillä, tavara on siistiä ja hyvää. Elämää nähnyttä, mutta ehjää.

Kirpputoriretkelläni oli taka-ajatus. Välillä on ollut hetkiä, jolloin pelkkä vauvan sukka on tehnyt kipeää. Eilen alkoi tulevan hoidon ennakkolääkitys ja siksi halusin kokeilla, miltä vauvanvaatteet tuntuvat minusta juuri nyt. Ne selvästi itsetehdynoloiset, ne lähes uudenveroiset, ne monen monta kertaa pestyt ja usean lapsen päällä kierrätetyt.

Ei tuntunut pahalta. Hymyilytti vain. Niiden vaatteiden takana on niin monta erilaista elämää. Tarinoita, joita en tule koskaan kuulemaan, mutta joita voin yrittää aistia hyllyjen äärellä. Minullakin on oma tarinani kerrottavanani. Tähän mennessä on jo tapahtunut niin paljon, tulevaisuudesta en voi tietää varmaksi vielä mitään. Se on minun tarinani, minun ikiomani. Sellaisena arvokas.

Ehkä jonain päivänä saan kantaa tuonne kirpputorille pieniä vaatteita, ehkä.  Minä toivon, että omaan tarinaani kuuluisi luku, jossa kittanoiksi jääneitä haalareita viikataan kassiin ja kannetaan kiertoon, ojennetaan seuraavalle, minun pikkuistani pienemmälle. Niissä vaatteissa olisi paljon rakkautta, ne olisi hankittu lapselleni rakkaudella, ne olisi puettu lapseni ylle rakkaudella ja ne annettaisiin seuraavalle lapselle rakkaudella.

Minun tarinaani kuuluu lapsettomuus. Se on osa minun elämääni, osa minua. Se on naarmuttanut jälkensä ihooni, jäljet, jotka eivät koskaan tule kokonaan haalistumaan. Mutta voin oppia hyväksymään naarmuni. Osa on muistoja kauniista hetkistä, osa tekee loppuun asti kipeää. Yhdessä ne tekevät minun tarinastani minun omani. Niiden kanssa elän tämän elämän. Minun elämäni, minun tarinani.