Kiertelin tänään suuren suurta kirpputoria, yksinäisen sadepäivän ratoksi. Hipelöin ohimennen rumia riepuja, kauhtuneita rättejä ja muodottomaksi venähtäneitä säkkejä. Ihmettelin, millaista roskaa ihmiset kirpputoreille kaatavat. Vaeltelin ajatuksissani, enkä löytänyt mitään kiinnostavaa. Mutta oloni oli hyvä, mieleni kepeä. Olin omassa rauhassani, omassa maailmassani, mikään ei painanut sydäntä, ei puristanut sielua.
Ajauduin keskelle vauvantarvikeosastoa. Hyllyt sievästi lajiteltuna kokojen ja värien mukaan. Kaikki kauniissa rivissä. Niin pikkuisia vaatteita, niin moitteettomassa kunnossa. Tartuin punaiseen kukkamekkoon. Siinä oli taskut edessä ja vinonauhat hihansuissa. Se oli sileä, pehmeä, värikäs. Houkutteleva, täydellinen.
Kurkkuani alkoi kuristaa. Hengitykseni juuttui johonkin puolitiehen, muuttui pakotetuksi ja painostetuksi. Poskiani kuumotti, käteni valahtivat kylmiksi.
Oma vikani. Ei olisi pitänyt mennä sinne. Ei olisi pitänyt kurottaa kättä, ei koskettaa. Ei päästää haaveita karkaamaan esiin kätköistään.
Pikkuruinen punainen kukkamekko. Siellä se roikkuu, kauniissa rivissään. Joku onnekas nostaa kätensä sitä kohti, aivan kuin minä nostin omani. Joku ihailee taskuja ja hihansuita, tunnustelee kankaan pehmeyttä. Pukee mekon pienen tytön ylle, hymyilee ja jatkaa elämäänsä. Ei saa koskaan tietää, mitä se mekko minulle teki. Mitä se mekko olisi minulle merkinnyt.
Annoin unelman sokaista järkeni. Järkevä minä tietää mitä tekee. Järkevä minä ei mene vauvantarvikeosastoille. Ei koskettele pikkuruisia mekkoja. Järkevä minä osaa suojautua, osaa peittää haavansa ja välttää vaaroja.
Haaveileva minä katselee vierestä ja nielaisee. Ojentaa kätensä kohti kaunista unta ja antaa sen viedä mennessään.
6 kommenttia:
Lastenvaatteiden hypistely on niin petollista. :(
Niinpä juuri Kaipaava. Se oli kovin kaunis mekko. Mutta sellaiset tavarat eivät kuulu tähän elämään.
Minä olen ostellut noita ihanimpia. Varastoon. Pääasiassa sellaisia värejä, jotka sopisivat molemmille, mutta myös kummallekin sukupuolelle erikseen. Olen myös ostanut ensitutin, lelun ja kirjan. Minua se helpottaa, vaikka samalla koko ajan tiedän, etten tiedä saanko lasta koskaan. Helpottaa, ja tekee kipeää, samalla ja yhtä aikaa. Minulle nuo ostokset ovat olleet tärkeä osa matkaa, vaikka mitään tietoa ei olekaan mihin tämä matka johtaa.
Hei Ainu! Tänne on niin ihana tulla hakemaan lohdutusta ja saa samalla hyvän syyn tirauttaa itkutkin. Se kuitenkin aina helpottaa. Kesä on muuten mennyt hyvin, mutta tänään on jotenkin ollut taas kurja päivä. Ehkä kun tuli kesälomareissulta taas kotiin, istuutui omalle sohvalle ja kehokin muisti että tätähän tämä mun elämä olikin... sohvalla istumista ja surkeutta. Minulle on kesän aikana syntynyt oma "nelivuotias" tai ainakin toivon että hänestä voisi minulle yhtä tärkeä tulla kuin sinun nelivuotiaasi. Toivottavasti vain pystyn suhteeseen - sekin pelottaa. Haleja!!
/Ulriikka
Kiitos blogistasi Ainu,
Käyn usein lukemassa sitä ja olen pariin otteeseen halunnut kommentoida aikaisemminkin, mutta en sittenkään ole saanut sitä aikaisemmin tehtyä, mm. teknisistä syistä. (En ollut varma mitä eri kirjautumiset käytännössä edellyttävät tai tarkoittavat.)
Nautin lähestymistavastasi, erilaisten tuntemusten ja elämän pohdinnasta, zoomailusta lähelle ja kauas. On virkistävää, että lähestyt aihetta toisin kun useimmat kirjoittajat. Ihmeen usein lapsettomuus-asiat kutistuvat vain hoitokokemuksiin ja niiden lääketieteelliseen puoleen. (Vaikka kyllähän niissäkin riittää ihmeteltävää.)
Lapsettomuus tuntuu valtavalta asialta. Ei ole elämän osa-aluetta, mitä se ei jotenkin kosketa. Minulle tuo on hetkittäin musertavaa, mutta samalla suorastaan kiehtovaa. Siksi on mukavaa lukea aiheesta enemmän kuin hoitoraportteja.
Kuten moni lukija on sanonut, tekstisi saavat usein itkemään, mutta se tuntuu yleensä hyvältä. Koen että se herkkyys, mikä minussa tulee esiin lapsettomuuden kautta, on paitsi uuvuttavaa, myös jollain lailla arvokasta. Olen jotenkin elämän ytimessä, hauraana.
Koko lapsettomuus on äärimmäisen ristiriitainen kokemus itselleni. Siihen liittyy paljon epämääräistä pelkoa tulevasta. Välillä aihe koettelee rankasti myös parisuhdetta. Samalla on hämmentävää huomata, kuinka tunnetilat ja suhtautuminen asiaan vaihtelee. Joskus tietoisen työn tuloksena, välillä ikäänkuin itsestä riippumatta. Kun ajoittain mikään muu ei ole mielessä ja kaikki muistuttaa aiheesta kipeästi, onkin helpottavaa havahtua välillä siihen, että ei ole ajatellut koko asiaa kuin ehkä ohi mennen useampaan päivään.
Tuota kaikkea ei voi hallita. Minustakin on välillä ahdistavaa ja raskasta olla jatkuvasti putoamisvaarassa. (Viittaan tässä mekon hypistelyyn ja lasten kanssa olemiseen.) Toisaalta samaan tapaan kutsumatta tuleva toivon puuska (toivo lapsesta, toivo lapsettomuudesta selviämisestä jollain tapaa, vaikka lasta ei tulisi, toivo siitä, että elämästä tulee mahdollisesti tarpeeksi hyvä sittenkin) häkellyttää, kannattelee ja auttaa pitämään pinnalla elämän oudossa virrassa...
Kiitos siis vielä kerran siitä, että jaat ajatuksiasi ja tunteitasi. Surullisetkin kirjoituksesi tuntuvat tekevän hyvää, sillä ne auttavat itkemään, vähentävät omaan suruun kietoutuvaa yksinäisyyden tunnetta ja auttavat myös jäsentämään omia tunteitani.
Mahdollisimaan hyvää kesän jatkoa sinulle!
Hei ensimmäinen anonyymi, kiitos kommentistasi. Onhan meilläkin tosiaan noita lastenkirjoja kertynyt, ei ehkä niin suoraan lapselle ostettuja, vaan yleisestä kiinnostuksesta lastenkirjallisuuteen, mutta onhan se siellä taustalla kuitenkin. Onhan ne tärkeitä tosiaan tällä matkalla. Toivottavasti sulle tämä kaikki päättyy onnellisesti.
Hei Ulriikka! Kiva kuulla sinusta. :) Ja onnea uuteen mahdollisuuteesi saada elää itselle läheisen lapsen vierellä. Se on suuri onni ja korvaamaton etuoikeus päästä jonkun elämään näin lähelle. Vaikka välillä vaikealta tuntuisikin, se on varmasti sen arvoista, sen lupaan. Koita jaksaa! Vaikka todella tutulta kuullostaa tuo "sohvalla istuminen ja surkeus". Niin kovin samaa niin monena iltana. Mutta välillä vaan on niitä huonompia päiviä, jolloin suru tuntuu liian pahalta. Voimia niihin!
Kiitos toinen anonyymi, että kirjoitit minulle. Jos tästä minun surustani ja sen herättämistä tunteista on hyötyä edes yhdelle ihmiselle, en kirjoita tätä turhaan. Ja vaikka kirjoittaminen tuntuu välillä kovin raskaalta, sillä tämä kaikki on niin hirveän henkilökohtaista, niin asioiden jäsentely tekstiksi auttaa. Ja moni asia, joita tuossa yllä kirjoitat tuntuu hyvin tutulta minusta. Etenkin tuo lapsettomuuden aiheuttama herkkyyden ja haurauden kokemus, että tämän kaiken läpikäymisessä on kaikessa raskaudessaankin jotain arvokasta, jollain tavalla. Putoamisvaarassa, siinä tässä koko ajan kuljetaan. Ja välillä pudotaankin. Mutta emme me tosiaankaan ole tässä yksin. Vaikka yksinäiseltä välillä tuntuukin. Kiitos sinulle vielä kerran ja kaikkea hyvää sinunkin kesääsi.
Lähetä kommentti