Tulevaan kesälomaviikkooni kuuluu vierailuja paikkoihin, joissa on lapsia. Toisten lapsia. Tunsin, miten ajatus siitä ahdistaa ja sitten alkoi ahdistaa ajatus siitä, että ahdistun lapsista. Tuntuu hirveältä, minähän pidän lapsista. Lapset ovat hauskoja. Nautin leikkimisestä ja hassuttelusta, tykkään heittäytyä, osaan heittäytyä. Ihailen lapsen tapaa ottaa maailma vastaan ja nähdä sen pienten yksityiskohtien suuruus ja olen aina iloinnut tilanteista, joissa saan olla osa tuota maailmaa. Nyt tieto siitä, että edessä on reissuja paikkoihin, joissa on lapsia ja lapsia ja lapsia ahdistaa.
Voi minne minä olen oikein kadonnut? Tämä lapsettomuuteensa tukahtuva kaveri ei ole kiva, haluan sen entisen takaisin. Sen, joka ei ahdistu lapsista. Mutta toisaalta siinä oli muita vikoja. Se ei arvostanut miestään tarpeeksi, tahtoi jättää, jättikin. Se ei arvostanut itseään, istui sohvalla yksin ja pelkäsi. Se ei tiennyt mitä halusi, ei tiennyt mitä osasi, ei tiennyt missä oli ja minne oli menossa. Tämä nykyinen on vahvempi, tämä nykyinen on pehmeämpi. Se näkee hyvän ympärillään ja pitää siitä huolta. Se näkee hyvän itsessään ja antaa sille tilaa.
Niin, elämä muuttuu. En minäkään pysy paikallaan, minä muutun elämän mukana. Ne vaikeudet, joita omassa elämässäni olen kohdannut, ne ovat tehneet sen, mitä olen nyt.
Pidän lapsista edelleen, ehdottomasti. Ehkä minua ahdistaisi vähemmän, jos todella antaisin itselleni luvan tuntea näitä ikäviä tunteita. Jos en yrittäisikään piilottaa sitä, että sieluun sattuu. Jos sanoisin, että se on osa minua, että tällä hetkellä tämä kipu on niin voimakas, etten voi sivuuttaa sitä. Että ihanaa nähdä lapsia, mutta kamalaa. Että silti pidän teistä, pidän heistä, haluan olla tässä ja nyt. Että jos silmiini kohoaa kyynel, en piilota sitä, en estele, en pyydä anteeksi. Minä vain niin kovasti kaipaisin sitä, mikä teillä on, että välillä tekee aivan liian kipeää katsella sitä viereltä.
Minä olen tällainen juuri nyt. Hyvine ja huonoine puolineni. Iloineni ja suruineni. Onnenaiheineni ja sydänsuruineni. En haluaisi kätkeä itseäni, en enää.
Siksi sanon ääneen, että minua ahdistaa. Ahdistaa katsella sitä onnea, mitä voisi olla. Sitä arkea, mistä jään paitsi. Se ei tarkoita, että en välittäisi. Ei. Se tarkoittaa, että minä välitän.
6 kommenttia:
Minä usein vcastaavissa tilanteissa sanon ihan suoraan tyyliin että "ihania, kyllä minäkin niin haluaisin" - ja se riittää, se helpottaa. Olipa kyseessä ihana vastasyntynyt, toisen esikoinen, tai sitten vanhempi lapsi, niin se keventää tunnelmaa kaikin tavoin. Onpa se kepeneminen sitten vain minun päässäni tai ei, niin omalla kohdalla se toimii. Ei tarvitse ottaa vastaan kyselyitä eikä mitään, ja kuitenkin saa olla niine hyvineen kuin itse pystyy.
Voimia!
Tuo on ihan hyvä tapa reagoida. Ei sitä kuitenkaan halua tehdä itsestään mitään numeroakaan, mutta jotenkin pienesti ilmaista edes itselleen, että tunteet on ihan sallittuja, myös ne negatiivisemmat. Kiitos ja voimia sullekin!
Kiitos todella koskettavasta blogista! Kirjoitat harvinaisen hyvin raskaasta aiheesta. Itse kärsimme sekundaarisesta lapsettomuudesta. Olen monet itkut itkenyt blogisi ääressä, koska kirjoitat niin tunteellisesti. Toivon teille niin kovasti kaikkea hyvää ja että se suurin toiveenne toteutuisi!
Kiitos paljon. On mukava kuulla, jos joku pitää näistä kirjoituksistani. Kaikkea hyvää sinullekin!
Ei voi olla totta! Juuri itkin ihanana kesäiltana terassilla juuri samaa asiaa, ja tulin tänne hakemaan lohtua ja ymmärrystä. Kiitos niistä! :)
Kesäsuunnitelmat ja ristiriidat... Miten suhtautua muihin, pitäisikö vältellä ja jäädä pois vai mennä vaan ja todeta että älkää välittäkö jos alan itkeä ja sitäkautta aiheuttaa hämmentäviä tilanteita ja katseita. Viimeksi sain kuulla kommentin kun itkut tirautin "ei meidän olisi tarvinnut tulla"... Eilen kuulin lähisukulaisen sanoneen miehelleni "kun ei nekään voi teille enää tulla"..
Mitä siihenkin sanoa tai ajatella? Ei se ole meidän kielloista kiinni vaan siitä ettei muut kestä meidän tilannetta, nekin välttelee. Onko sekin sitten mun syy? Taas ollaan nurkkaan ahdettuna ja mietitään miten täältä pääsee pois. Sen olen päättänyt, että perhejuhliin en enää osallistu. Se on toisaalta helpottanut tilannetta. Ei tarvitse pelätä kohtaamisia eikä ihmiset odota meidän tulevan. Kaikille helpompaa. Tämä on kuitenkin väliaikaista, jos ei lapsia tule niin kyllä tästäkin yli pääsee ja toivon että joskus sitten on helpompaa taas olla yhdessä.
Voimia ja haleja sinulle Ainu!
/Ulriikka
Ulriikka, kiitos, että kommentoit. En jaksa lopettaa toistelua siitä, miten tärkeää minulle on tietää se, että näillä minun kirjoituksillani on joku merkitys toisille ihmisillekin.
Mulle itselleni kävi vähän vastaava tilanne kuin sinulle, kun lähipiiriini kuuluva ihminen järjesti toukokuussa lapsensa nimiäiset. Mulle oli tosi tärkeää kuulla se, että hän ymmärtää sen, että en jaksa tulla hormonipiikkieni kanssa paikalle. Ja hän tosiaan kuitenkin kutsui minut ja toisaalta ymmärsi miksi en tullut.
Tämä on yksi syy siihen, miksi haluan avoimesti puhua lapsettomuudesta. Että myös ne ihmiset, joita aihe ei ihan suoraan kosketakaan, ymmärtäisivät sen, miksi pieniltä tuntuvat asiat saattavat kasvaa lasta kaipaavan mielessä lähes elämää suuremmiksi. Miten suru ja kipu ja kaipaus joskus vain ovat niin vahvoja, että on pakko ajatella itseään ja sanoa "ei".
Ulriikka, kaikkea parasta sullekin. Ja nimenomaan, jos lasta ei koskaan tulekaan, niin tämä pahin vaihe on kuitenkin vain väliaikaista. Suru kyllä lopulta hellittää, kävi miten kävi. Kiitos muistutuksesta. Haleja!
Lähetä kommentti