Viimeinen piikki on pistetty. Se käynnisti lähtölaskennan kohti punktiota. Tämä viimeinen pistos oli henkisesti kaikkein vaikein.
Valitsin kauneinta mahdollista musiikkia soimaan taustalle. Järjestelin neulat, ruiskun, desinfiointiaineen ja lääkeampullit riviin pöydän reunalle. Sytytin kaikki lamput palamaan ja sekoitin lääkkeen pistovalmiiksi.
Katsoin kelloa ja aloin vapista. Minua alkoi itkettää, kaikki viime aikoina sydämeeni pakkautunut tuska tuntui pyrkivän yhtäaikaa esiin kätköstään. Otin ruiskun käteeni ja tähtäsin vatsapoimuani neulalla.
Vasen käteni puristi liian kovaa, eikä oikea käteni totellut. Ikinä ei mikään pistäminen ole ollut näin vaikeaa. Kun lopulta sain neulan upotettua ihoni läpi, ei ruiskun mäntä liikahtanutkaan. Kädessäni ei ollut tarpeeksi voimaa painamaan lääkettä sisääni. Yritin tapella kohtaloani vastaan, käteni ei halunnut toimia.
Jotenkin sain taisteltua lääkkeen ihoni alle. Käteeni jäi tyhjä ruisku ja pikkuinen neula, ihooni kirvelevä punainen täplä. Olin tehnyt kaikkeni. Kaiken, mitä minulta pyydettiin. Nyt voin vain odottaa.
Minä pelkään.
maanantai 24. syyskuuta 2012
sunnuntai 23. syyskuuta 2012
Oma seinäpiruni
Kiinnitin jääkaapin oveen naistentautienosaston puhelinnumeron. Kätilö antoi sen, käski soittaa, jos olo käy liian vaikeaksi. En tiedä. Mikä on liian vaikea?
Pelkään komplikaatioita. Istuin eilen puoli päivää tutustumassa niin lääketieteellisiin julkaisuihin kuin omakohtaisiin kokemuksiinkin hyperstimulaatiosta. Ei ehkä kovin järkevää, myönnän. Mutta haluan tietää, mihin minun täytyy varautua. En tunne olevani valmis tähän kaikkeen.
Yön aikana olen taas hieman muuttunut. Nahka kiristää vatsan ympärillä ja sisuksissani tuntuu hellältä. Eilen ei ollut vielä näin tukalaa. Olo on totisesti vaikea, mutta ei missään nimessä vielä liian vaikea. En vain oikein luota siihen, että ymmärrän, jos jossain vaiheessa on.
Tiedän, että hoidon keskeyttäminen on edelleen mahdollista. En tietenkään halua sitä, mutta olen kiitollinen, että viimeksi niin tehtiin. En tahdo leikkiä terveydelläni, en vaarantaa itseäni. Mutta tottakai minä tahtoisin jatkaa tätä, tahdon jatkaa, päästä punktioon, alkionsiirtoon. Siksi olen huolissani, että estän itseäni hakemasta apua, jos tilanne sitä vaatii. Että pitkitän avunpyyntöä typeryyksissäni viimeiseen asti. En haluaisi ripustaa tätä pirua seinälle, mutten halua olla typeräkään.
Maanantai-iltana pistän Pregnylin. Se joko pahentaa oloni sietämättömäksi tai sitten ei. Keskiviikko on varattu punktiolle. Jos mitään siirrettävää on, se siirretään perjantaina. Mikäli en ole liian kipeä.
Hyperstimulaation riskiryhmää ovat nuoret ja hoikat naiset sekä munasarjojen monirakkulaoireyhtymästä kärsivät naiset. Tuota oireyhtymää minulla ei ole, enkä ole enää tässä viiteryhmässä varsinaisesti erityisen nuori. Minulla on käynyt huono tuuri. Laskennallinen todennäköisyys vuosikausia kestävälle tahattomalle lapsettomuudelle on pieni, vakavan hyperstimulaation riski munasarjojen stimulaatiohoidon yhteydessä on pieni. Pieni riski ei ole lupaus mistään. Näin nyt on vain käynyt, siinä kaikki.
Enää kolme pistosta. Sitten olen toivottavasti valmis.
Pelkään komplikaatioita. Istuin eilen puoli päivää tutustumassa niin lääketieteellisiin julkaisuihin kuin omakohtaisiin kokemuksiinkin hyperstimulaatiosta. Ei ehkä kovin järkevää, myönnän. Mutta haluan tietää, mihin minun täytyy varautua. En tunne olevani valmis tähän kaikkeen.
Yön aikana olen taas hieman muuttunut. Nahka kiristää vatsan ympärillä ja sisuksissani tuntuu hellältä. Eilen ei ollut vielä näin tukalaa. Olo on totisesti vaikea, mutta ei missään nimessä vielä liian vaikea. En vain oikein luota siihen, että ymmärrän, jos jossain vaiheessa on.
Tiedän, että hoidon keskeyttäminen on edelleen mahdollista. En tietenkään halua sitä, mutta olen kiitollinen, että viimeksi niin tehtiin. En tahdo leikkiä terveydelläni, en vaarantaa itseäni. Mutta tottakai minä tahtoisin jatkaa tätä, tahdon jatkaa, päästä punktioon, alkionsiirtoon. Siksi olen huolissani, että estän itseäni hakemasta apua, jos tilanne sitä vaatii. Että pitkitän avunpyyntöä typeryyksissäni viimeiseen asti. En haluaisi ripustaa tätä pirua seinälle, mutten halua olla typeräkään.
Maanantai-iltana pistän Pregnylin. Se joko pahentaa oloni sietämättömäksi tai sitten ei. Keskiviikko on varattu punktiolle. Jos mitään siirrettävää on, se siirretään perjantaina. Mikäli en ole liian kipeä.
Hyperstimulaation riskiryhmää ovat nuoret ja hoikat naiset sekä munasarjojen monirakkulaoireyhtymästä kärsivät naiset. Tuota oireyhtymää minulla ei ole, enkä ole enää tässä viiteryhmässä varsinaisesti erityisen nuori. Minulla on käynyt huono tuuri. Laskennallinen todennäköisyys vuosikausia kestävälle tahattomalle lapsettomuudelle on pieni, vakavan hyperstimulaation riski munasarjojen stimulaatiohoidon yhteydessä on pieni. Pieni riski ei ole lupaus mistään. Näin nyt on vain käynyt, siinä kaikki.
Enää kolme pistosta. Sitten olen toivottavasti valmis.
perjantai 21. syyskuuta 2012
Elämä on ihmeellistä
Sisälläni kasvaa pelon- ja onnensekainen tunteiden vyöry.
Punktioon liittyvät riskit ovat kohdallani korkeat. Ne laskevat raskauden mahdollisuutta. Soluja on tulossa paljon, mutta tällä kertaa ei aivan holtittomasti.
Keskiviikkona pääsen munasolukeräykseen. Tämä on vihdoin tapahtumassa. Ne tunteet, joita olen yrittänyt itseäni suojellakseni hillitä, ne tunteet eivät pysy enää piilopaikassaan. Antaa tulla, otan kaiken vastaan.
Täsmälleen samaan aikaan, kun minun munarakkuloitani tutkittiin ja laskettiin ja mittailtiin, syntyi tähän maailmaan uusi pieni ihminen. Elämä on ihmeellistä. Olen onnellinen siitä, että hän on täällä.
Rakas ystäväni matkustaa ensi viikolla luokseni, tulee pitämään minusta huolta, olemaan vierelläni, valmiina tarttumaan kiinni, jos olen vaarassa kaatua. En voisi olla kiitollisempi hänen rakkaudestaan minua kohtaan. Tiedän, että hän tekisi lähes mitä vain minun hyväkseni. Haluan olla samanlainen ystävä myös hänelle.
Elämä on lahja. Tahdon pitää siitä hyvää huolta ja kohdella paremmin kuin joskus ennen. Olen saanut niin paljon onnea osakseni. Kaipaisin vielä enemmän, toki. Mutta jo nyt minulla on niin paljon. Minä todellakin elän.
Punktioon liittyvät riskit ovat kohdallani korkeat. Ne laskevat raskauden mahdollisuutta. Soluja on tulossa paljon, mutta tällä kertaa ei aivan holtittomasti.
Keskiviikkona pääsen munasolukeräykseen. Tämä on vihdoin tapahtumassa. Ne tunteet, joita olen yrittänyt itseäni suojellakseni hillitä, ne tunteet eivät pysy enää piilopaikassaan. Antaa tulla, otan kaiken vastaan.
Täsmälleen samaan aikaan, kun minun munarakkuloitani tutkittiin ja laskettiin ja mittailtiin, syntyi tähän maailmaan uusi pieni ihminen. Elämä on ihmeellistä. Olen onnellinen siitä, että hän on täällä.
Rakas ystäväni matkustaa ensi viikolla luokseni, tulee pitämään minusta huolta, olemaan vierelläni, valmiina tarttumaan kiinni, jos olen vaarassa kaatua. En voisi olla kiitollisempi hänen rakkaudestaan minua kohtaan. Tiedän, että hän tekisi lähes mitä vain minun hyväkseni. Haluan olla samanlainen ystävä myös hänelle.
Elämä on lahja. Tahdon pitää siitä hyvää huolta ja kohdella paremmin kuin joskus ennen. Olen saanut niin paljon onnea osakseni. Kaipaisin vielä enemmän, toki. Mutta jo nyt minulla on niin paljon. Minä todellakin elän.
tiistai 18. syyskuuta 2012
Taakka
Ehkä olen ottamassa liian suurta taakkaa kannettavakseni.
Tänään koulussa käsiteltiin raskautta ja imetystä. Koko päivän, kahdeksan tuntia. Istuin ja kuuntelin oma vatsa pinkeänä pullottaen, muistuttaen joka hetki olemassaolostaan. Huutomerkkinä vartalossani, alleviivaamassa sitä, miten minä en toimi, miten viallinen olenkaan.
Sumun läpi katselin kömpelöä videota imetysongelmista ja imettämisen ihanuudesta. Pikkuruinen ruttunaamainen vauva hamusi haparoivin ottein kohti äitinsä tummanpuhuvana loistavaa nänniä. Tarrasi hanakasti kiinni ja alkoi imeä.
Opettaja puhui toisen raskauskolmanneksen iloista. Naisen hehkuvasta hedelmällisyydestä, jota muodokkaaksi kurvautuva vartalo ihanasti ylistää. Kyynelsilmin tuijotin eteeni näkemättä mitään. Kukaan ei tiennyt, mitä sillä hetkellä ajattelin. Miten vahvasti sillä hetkellä tunsin.
Minun naiseuteni. Surkea rikkonainen naiseus. Hedelmätön, ei mikään oikea nainen.
Eikä kukaan nähnyt, miten kärsin. Ei huomannut kyyneleitä silmissäni. Tai jos huomasikin, ei välittänyt kysyä. On niin paljon helpompaa olla hiljaa ja katsoa pois. Niin minäkin haluaisin tehdä. Unohtaa hetkeksi tämän kaiken ja katsoa toisaalle. Nähdä jotain muuta kuin kaiken alleen litistävän lapsettomuuteni.
Tänään koulussa käsiteltiin raskautta ja imetystä. Koko päivän, kahdeksan tuntia. Istuin ja kuuntelin oma vatsa pinkeänä pullottaen, muistuttaen joka hetki olemassaolostaan. Huutomerkkinä vartalossani, alleviivaamassa sitä, miten minä en toimi, miten viallinen olenkaan.
Sumun läpi katselin kömpelöä videota imetysongelmista ja imettämisen ihanuudesta. Pikkuruinen ruttunaamainen vauva hamusi haparoivin ottein kohti äitinsä tummanpuhuvana loistavaa nänniä. Tarrasi hanakasti kiinni ja alkoi imeä.
Opettaja puhui toisen raskauskolmanneksen iloista. Naisen hehkuvasta hedelmällisyydestä, jota muodokkaaksi kurvautuva vartalo ihanasti ylistää. Kyynelsilmin tuijotin eteeni näkemättä mitään. Kukaan ei tiennyt, mitä sillä hetkellä ajattelin. Miten vahvasti sillä hetkellä tunsin.
Minun naiseuteni. Surkea rikkonainen naiseus. Hedelmätön, ei mikään oikea nainen.
Eikä kukaan nähnyt, miten kärsin. Ei huomannut kyyneleitä silmissäni. Tai jos huomasikin, ei välittänyt kysyä. On niin paljon helpompaa olla hiljaa ja katsoa pois. Niin minäkin haluaisin tehdä. Unohtaa hetkeksi tämän kaiken ja katsoa toisaalle. Nähdä jotain muuta kuin kaiken alleen litistävän lapsettomuuteni.
maanantai 17. syyskuuta 2012
Housunnapit
Ehkä tämä kroppa ei tosiaan halua itseensä mitään ylimääräistä. Vaste lääkkeille on ainakin kohdillaan.
Kävin ultrattavana ja rakkuloita näytti olevan ihan riittävästi tulossa jälleen. Tällä kertaa tosin kuulemma näyttää paremmalta kuin viimeksi ja mahdollisesti ensi viikolla päästään punktioonkin saakka. Ehkä.
En uskalla edes ajatella sitä. Pistän kiltisti lääkkeeni ja odotan kauhulla seuraavaa seurantaultraa. Vatsani on alkanut taas kasvaa. Housut ei mene enää kiinni. Toissapäivänä ei ollut vielä mitään ongelmaa, eilenkin vain puristi pikkuisen. Aivan kuin olisin syönyt vähän suuremman lounaan, ei sen kummempaa.
Tänään oli pakko avata housunnapit kesken koulupäivän. Yrittää olla niinkuin en olisikaan.
Eikä se välttämättä tarkoita mitään pahaa. Lääkärikin oli ihan tyytyväinen. Mutta niin viimeksikin kaikki oli aluksi hyvin. Avatut housunnapit saivat minut hermostumaan, pelkäämään.
Huomenna pukeudun mekkoon.
Kävin ultrattavana ja rakkuloita näytti olevan ihan riittävästi tulossa jälleen. Tällä kertaa tosin kuulemma näyttää paremmalta kuin viimeksi ja mahdollisesti ensi viikolla päästään punktioonkin saakka. Ehkä.
En uskalla edes ajatella sitä. Pistän kiltisti lääkkeeni ja odotan kauhulla seuraavaa seurantaultraa. Vatsani on alkanut taas kasvaa. Housut ei mene enää kiinni. Toissapäivänä ei ollut vielä mitään ongelmaa, eilenkin vain puristi pikkuisen. Aivan kuin olisin syönyt vähän suuremman lounaan, ei sen kummempaa.
Tänään oli pakko avata housunnapit kesken koulupäivän. Yrittää olla niinkuin en olisikaan.
Eikä se välttämättä tarkoita mitään pahaa. Lääkärikin oli ihan tyytyväinen. Mutta niin viimeksikin kaikki oli aluksi hyvin. Avatut housunnapit saivat minut hermostumaan, pelkäämään.
Huomenna pukeudun mekkoon.
sunnuntai 16. syyskuuta 2012
Voin olla onnellinen
Minulla oli kerä savunsinistä alpakkalankaa. Suloisen kevyttä ja silkkistä, aivan kuin hiven poutapilveä. Siitä olisi tehnyt pikkuisen nutun. Tai hatun. Tai peiton.
Neuloin itselleni pipon. Se on pehmein pipo ikinä. Lämmintä villaista pitsiä, joka houkuttelee poskea painautumaan itseään vasten.
Minun täytyy tehdä asioita itseäni varten. Itseni hyväksi, itselleni. En voi elää koko elämääni miettien, miten haluaisin tehdä lapselleni, lapseni kanssa. Kun lasta ei ole, en voi pysäyttää aikaa. En voi unohtaa itseäni. En voi unohtaa miestä vierelläni.
Perjantai-iltana kävelimme sateen vihmoessa kaupungilta kotiin. Siinä hän tallusti melkein kiinni minussa ja puristi yhtäkkiä takapuoltani. Sanoi minua kauniiksi. Vaimoaan.
Olin onnellinen. Hänen kanssaan minä haluan olla. Hänen kanssaan minä haluan lapsen.
Siksi jaksoin herätä tänä aamuna pistämään itseeni kahta eri lääkettä. Koska haluan olla hänen lapsensa äiti. Koska hänen kanssaan voin olla onnellinen. Hänen kanssaan olen onnellinen.
Neuloin itselleni pipon. Se on pehmein pipo ikinä. Lämmintä villaista pitsiä, joka houkuttelee poskea painautumaan itseään vasten.
Minun täytyy tehdä asioita itseäni varten. Itseni hyväksi, itselleni. En voi elää koko elämääni miettien, miten haluaisin tehdä lapselleni, lapseni kanssa. Kun lasta ei ole, en voi pysäyttää aikaa. En voi unohtaa itseäni. En voi unohtaa miestä vierelläni.
Perjantai-iltana kävelimme sateen vihmoessa kaupungilta kotiin. Siinä hän tallusti melkein kiinni minussa ja puristi yhtäkkiä takapuoltani. Sanoi minua kauniiksi. Vaimoaan.
Olin onnellinen. Hänen kanssaan minä haluan olla. Hänen kanssaan minä haluan lapsen.
Siksi jaksoin herätä tänä aamuna pistämään itseeni kahta eri lääkettä. Koska haluan olla hänen lapsensa äiti. Koska hänen kanssaan voin olla onnellinen. Hänen kanssaan olen onnellinen.
tiistai 11. syyskuuta 2012
Kohti uutta yritystä
Uusi ivf-yritys on alkanut. Olen syönyt jo kolmena aamuna lääkkeeni, Clomifenin. Lauantaina aloitan piikitykset, Gonal-f:ää ja Orgalutrania. Tavoitteena olisi, ettei tällä kertaa hyperstimulaatio tuhoaisi hoitoa ja toisaalta taas, että kehoni kehittäisi tarpeeksi munasoluja. Vaikuttaa melkoiselta hakuammunnalta, mutta muutakaan näissä tilanteissa ei oikein voida.
Olen saanut osakseni taas uskomattoman paljon tukea ja rakkautta ihmisiltä, jotka välittävät minusta enemmän kuin aina ymmärränkään. Eilen purskahdin itkuun ihan yhtäkkiä yllättäen. Puuhailin keittiössäni, hääräilin varsin arkisesti ruokapöydän ja hellan välissä voitelemassa paahtoleipää ja ajatukset viipyivät ihanissa ystävissäni, jotka toivovat minun kanssani, uskovat minun puolestani. Jostain sisimmästäni tulvahti uskomaton lämmin hellyyden aalto heitä kohtaan. Olen niin kiitollinen. Ja niin itkupilli.
En tiedä, kuvittelenko jo sivuoireita vai vaikuttaako lääkitys todellakin näin nopeasti, mutta viime yöni oli taas tutun hikinen ja nihkeä, heräsin useamman kerran kuumaan aaltoon ja litimärkään selkään ja tahmeisiin hiuksiin takertumassa ihooni. Pääni on myös kipeä. Lähes koko ajan. Ollut siirtolääkityksestä alkaen. Juuri nyt ei ole ja se tuntuu taivaalliselta.
Jännittää ja pelottaa. En tiedä, mitä uskallan itse toivoa tältä. Yritän ottaa vastaan päivän kerrallaan, mutta ei se oikein onnistu. Raskauteen asti en henno ajatella. En edes raskauden mahdollisuuteen. Ajatukset pysähtyvät punktioon, jäävät jumiin sen kuviteltuihin kauhuihin. Jos edes sinne asti päästäisiin tällä kertaa.
Äiti. Ensi kesänä saatan olla äiti. Ei, se on liian kaukainen ajatus. Raskaana. Loppuvuoden saatan olla raskaana. Ei, se tuntuu liian kummalliselta.
Minulle yritetään tehdä koeputkihedelmöityshoito. Se on todellista. Koeputkihedelmöityskokelas. Se minä olen juuri nyt.
Olen saanut osakseni taas uskomattoman paljon tukea ja rakkautta ihmisiltä, jotka välittävät minusta enemmän kuin aina ymmärränkään. Eilen purskahdin itkuun ihan yhtäkkiä yllättäen. Puuhailin keittiössäni, hääräilin varsin arkisesti ruokapöydän ja hellan välissä voitelemassa paahtoleipää ja ajatukset viipyivät ihanissa ystävissäni, jotka toivovat minun kanssani, uskovat minun puolestani. Jostain sisimmästäni tulvahti uskomaton lämmin hellyyden aalto heitä kohtaan. Olen niin kiitollinen. Ja niin itkupilli.
En tiedä, kuvittelenko jo sivuoireita vai vaikuttaako lääkitys todellakin näin nopeasti, mutta viime yöni oli taas tutun hikinen ja nihkeä, heräsin useamman kerran kuumaan aaltoon ja litimärkään selkään ja tahmeisiin hiuksiin takertumassa ihooni. Pääni on myös kipeä. Lähes koko ajan. Ollut siirtolääkityksestä alkaen. Juuri nyt ei ole ja se tuntuu taivaalliselta.
Jännittää ja pelottaa. En tiedä, mitä uskallan itse toivoa tältä. Yritän ottaa vastaan päivän kerrallaan, mutta ei se oikein onnistu. Raskauteen asti en henno ajatella. En edes raskauden mahdollisuuteen. Ajatukset pysähtyvät punktioon, jäävät jumiin sen kuviteltuihin kauhuihin. Jos edes sinne asti päästäisiin tällä kertaa.
Äiti. Ensi kesänä saatan olla äiti. Ei, se on liian kaukainen ajatus. Raskaana. Loppuvuoden saatan olla raskaana. Ei, se tuntuu liian kummalliselta.
Minulle yritetään tehdä koeputkihedelmöityshoito. Se on todellista. Koeputkihedelmöityskokelas. Se minä olen juuri nyt.
lauantai 1. syyskuuta 2012
Hedelmöityshoito unimaailmassa
Näin unta munasolupunktiosta. Olin valmistautunut tulevaan ilmaisemalla pelkoni operaatiota kohtaan ja minut päätettiin väitetyn hysteerisyyteni takia nukuttaa varmuuden vuoksi. Unen tunnelma oli hivenen uhkaava. Tiesin, että minun ei kannattaisi suostua nukutukseen, mutta toisaalta minulla ei ollut vaihtoehtoja. Tuntematon lääkäri hääri ympärilläni ja sanoi, että nukutus on nyt edessä, minun olisi pitänyt hillitä pelkoni etukäteen paremmin. Perääntyä ei enää voinut.
Sitten uni hyppäsi tapahtumien yli siihen, että heräsin nukutuksesta. Jotain oli ilman muuta tehty ja minua kutitti ihan hirveästi, mutta munasoluja ei oltu kerätty, sen ymmärsin välittömästi.
Minulle oli vahingossa laitettu silikonirinnat. Kaksi valtavaa tykkiä.
Sama tuntematon lääkäri seisoi sänkyni vieressä ja kertoi, että nyt valitettavasti kävi näin. Kuitenkin minun pitäisi itse asiassa olla tyytyväinen, moni maksaisi mielellään moisista rinnoista vaikka mitä, minulle ne nyt tämän erehdyksen vuoksi luvattiin puoleen hintaan.
Lääkäri ojensi minulle laskun kouraan ja toivotti hyvää päivänjatkoa.
Heräsin. Rintani olivat normaalit. Nauratti.
Sitten uni hyppäsi tapahtumien yli siihen, että heräsin nukutuksesta. Jotain oli ilman muuta tehty ja minua kutitti ihan hirveästi, mutta munasoluja ei oltu kerätty, sen ymmärsin välittömästi.
Minulle oli vahingossa laitettu silikonirinnat. Kaksi valtavaa tykkiä.
Sama tuntematon lääkäri seisoi sänkyni vieressä ja kertoi, että nyt valitettavasti kävi näin. Kuitenkin minun pitäisi itse asiassa olla tyytyväinen, moni maksaisi mielellään moisista rinnoista vaikka mitä, minulle ne nyt tämän erehdyksen vuoksi luvattiin puoleen hintaan.
Lääkäri ojensi minulle laskun kouraan ja toivotti hyvää päivänjatkoa.
Heräsin. Rintani olivat normaalit. Nauratti.
keskiviikko 29. elokuuta 2012
Minun tarinani
Piipahdin tänään taas kirpputorilla. Lähin sijaitsee tuossa ihan kulman takana ja se on suosikkini monista. Kaikki myynnissä oleva on kauniisti esillä, tavara on siistiä ja hyvää. Elämää nähnyttä, mutta ehjää.
Kirpputoriretkelläni oli taka-ajatus. Välillä on ollut hetkiä, jolloin pelkkä vauvan sukka on tehnyt kipeää. Eilen alkoi tulevan hoidon ennakkolääkitys ja siksi halusin kokeilla, miltä vauvanvaatteet tuntuvat minusta juuri nyt. Ne selvästi itsetehdynoloiset, ne lähes uudenveroiset, ne monen monta kertaa pestyt ja usean lapsen päällä kierrätetyt.
Ei tuntunut pahalta. Hymyilytti vain. Niiden vaatteiden takana on niin monta erilaista elämää. Tarinoita, joita en tule koskaan kuulemaan, mutta joita voin yrittää aistia hyllyjen äärellä. Minullakin on oma tarinani kerrottavanani. Tähän mennessä on jo tapahtunut niin paljon, tulevaisuudesta en voi tietää varmaksi vielä mitään. Se on minun tarinani, minun ikiomani. Sellaisena arvokas.
Ehkä jonain päivänä saan kantaa tuonne kirpputorille pieniä vaatteita, ehkä. Minä toivon, että omaan tarinaani kuuluisi luku, jossa kittanoiksi jääneitä haalareita viikataan kassiin ja kannetaan kiertoon, ojennetaan seuraavalle, minun pikkuistani pienemmälle. Niissä vaatteissa olisi paljon rakkautta, ne olisi hankittu lapselleni rakkaudella, ne olisi puettu lapseni ylle rakkaudella ja ne annettaisiin seuraavalle lapselle rakkaudella.
Minun tarinaani kuuluu lapsettomuus. Se on osa minun elämääni, osa minua. Se on naarmuttanut jälkensä ihooni, jäljet, jotka eivät koskaan tule kokonaan haalistumaan. Mutta voin oppia hyväksymään naarmuni. Osa on muistoja kauniista hetkistä, osa tekee loppuun asti kipeää. Yhdessä ne tekevät minun tarinastani minun omani. Niiden kanssa elän tämän elämän. Minun elämäni, minun tarinani.
Kirpputoriretkelläni oli taka-ajatus. Välillä on ollut hetkiä, jolloin pelkkä vauvan sukka on tehnyt kipeää. Eilen alkoi tulevan hoidon ennakkolääkitys ja siksi halusin kokeilla, miltä vauvanvaatteet tuntuvat minusta juuri nyt. Ne selvästi itsetehdynoloiset, ne lähes uudenveroiset, ne monen monta kertaa pestyt ja usean lapsen päällä kierrätetyt.
Ei tuntunut pahalta. Hymyilytti vain. Niiden vaatteiden takana on niin monta erilaista elämää. Tarinoita, joita en tule koskaan kuulemaan, mutta joita voin yrittää aistia hyllyjen äärellä. Minullakin on oma tarinani kerrottavanani. Tähän mennessä on jo tapahtunut niin paljon, tulevaisuudesta en voi tietää varmaksi vielä mitään. Se on minun tarinani, minun ikiomani. Sellaisena arvokas.
Ehkä jonain päivänä saan kantaa tuonne kirpputorille pieniä vaatteita, ehkä. Minä toivon, että omaan tarinaani kuuluisi luku, jossa kittanoiksi jääneitä haalareita viikataan kassiin ja kannetaan kiertoon, ojennetaan seuraavalle, minun pikkuistani pienemmälle. Niissä vaatteissa olisi paljon rakkautta, ne olisi hankittu lapselleni rakkaudella, ne olisi puettu lapseni ylle rakkaudella ja ne annettaisiin seuraavalle lapselle rakkaudella.
Minun tarinaani kuuluu lapsettomuus. Se on osa minun elämääni, osa minua. Se on naarmuttanut jälkensä ihooni, jäljet, jotka eivät koskaan tule kokonaan haalistumaan. Mutta voin oppia hyväksymään naarmuni. Osa on muistoja kauniista hetkistä, osa tekee loppuun asti kipeää. Yhdessä ne tekevät minun tarinastani minun omani. Niiden kanssa elän tämän elämän. Minun elämäni, minun tarinani.
perjantai 24. elokuuta 2012
Lintu
Eilen lintu lensi ikkunaan. Pieni räjähdys ja harmaata untuvaa.
Hirveä hätä. Syntymättömiksi jääneet haavelapseni. Kohti kuolemaansa lentävä lintu. Vain ohut henkäys ja ne sekoittuivat yhdeksi ja samaksi, toisen elämä riippui toisesta, kaipuuni kietoutui lintuun. Lintu ei saa kuolla, sen on pakko elää. Mitä teen ilman lintua, miten voin edes hengittää? Hentoa harmaata untuvaa ikkunassa, kauan kaivattu lapseni, syntymätön.
Sydän takoen syöksyin ulos. Ei lintua. Siirsin varoen lehtiä ja kuolleita päivänkakkaroita. Ei lintua. Haroin paljain sormin kosteaa perennaa. Ei lintua.
Möykky sisälläni halkesi. Vyöryi tulikuumina kyyneleinä poskilleni. Ryöppysi ulos, salpasi hengitykseni. Jalat pettivät alta ja minä itkin. Syntymättömät lapseni, haaveeni.
Eilen lintu lensi ikkunaan. Minä itkin.
Hirveä hätä. Syntymättömiksi jääneet haavelapseni. Kohti kuolemaansa lentävä lintu. Vain ohut henkäys ja ne sekoittuivat yhdeksi ja samaksi, toisen elämä riippui toisesta, kaipuuni kietoutui lintuun. Lintu ei saa kuolla, sen on pakko elää. Mitä teen ilman lintua, miten voin edes hengittää? Hentoa harmaata untuvaa ikkunassa, kauan kaivattu lapseni, syntymätön.
Sydän takoen syöksyin ulos. Ei lintua. Siirsin varoen lehtiä ja kuolleita päivänkakkaroita. Ei lintua. Haroin paljain sormin kosteaa perennaa. Ei lintua.
Möykky sisälläni halkesi. Vyöryi tulikuumina kyyneleinä poskilleni. Ryöppysi ulos, salpasi hengitykseni. Jalat pettivät alta ja minä itkin. Syntymättömät lapseni, haaveeni.
Eilen lintu lensi ikkunaan. Minä itkin.
torstai 23. elokuuta 2012
Kestän sen
Ensi tiistaina alkaa matka kohti uutta ivf:ää. Näillä näkymin, koska kaikkihan menee tällä kertaa hyvin, munasolupunktio ja alkionsiirto tehdään syyskuun viimeisellä viikolla. Koko syyskuu tulee siis kulumaan leppoisissa koeputkihedelmöitysmerkeissä. Ja siihen päälle toki vielä pieni Lugesteron-kuuri. Kauan kaivatun lapseni laskettu aika osuu kutakuinkin tulevan kesän korvalle. Syntymäpäivälahjakseni.
Vakavasti tulevaa hoitoa ajatellessa päällimmäisenä on juuri nyt tieto siitä, että tällä kertaa yksi stressinpaikka jää pois. Tulevat kuukautiset, joiden alkamisesta hoito virallisesti alkaa, siirretään alkamaan melko tarkkaan ennalta päätettynä päivänä. Minun ei siis tarvitse kylmä hiki otsalla odotella, että menkat alkaisivat epävarmojen laskeskelujen mukaisesti, vaan niitä siirretään suosiolla alkamaan hieman myöhemmin. Tämä sopii minulle todella hyvin, vaikka toki tarkoittaakin ensiviikolla alkavaa kolmenkymmenen ylimääräisen hormonipillerin kakomista kurkusta alas. Mutta kestän sen kyllä.
Koska viime hoidossa kehoni reagoi turhan ärhäkästi lääkeannoksiin, tämä yrityskerta aloitetaan hellemmin. Se tarkoittaa kohdallani osittain takaisin clomeihin siirtymistä, mikä taas toisaalta tuntuu melko vastenmieliseltä, sillä juuri clomeista olen kärsinyt voimakkaimmat sivuoireet kuuman kosteine aaltoineen ja häiritsevine huimailuineen. Mutta kestän sen kyllä.
Tällä kertaa tiedostan, että hoidon aloittaminen ei tarkoita alkionsiirtoon pääsemistä, raskaudesta puhumattakaan. Tiedostan, että etukäteen emme voi tietää, miten kehoni mihinkin reagoi. Tämäkin yritys on vain pimeässä haparoivaa tunnustelua, me kokeilemme, sopisiko tämä minulle edellistä paremmin. Mitään takeita siitä ei ole. Mutta kestän sen kyllä.
Lisäksi pelkään lääkitystä, pelkään punktiota ja pelkään jatkuvassa epävarmuudessa tarpomista. Mutta kestän sen kaiken, kestän tämän kaiken. Sillä se, mitä tällä tavoitellaan, on minulle tärkeintä maailmassa ja olen valmis tekemään sen eteen paljon. Olen luvannut itselleni jaksaa. Ja olen valmis kestämään sen eteen tämän kaiken.
Päivä kerrallaan minä kestän sen kyllä.
Vakavasti tulevaa hoitoa ajatellessa päällimmäisenä on juuri nyt tieto siitä, että tällä kertaa yksi stressinpaikka jää pois. Tulevat kuukautiset, joiden alkamisesta hoito virallisesti alkaa, siirretään alkamaan melko tarkkaan ennalta päätettynä päivänä. Minun ei siis tarvitse kylmä hiki otsalla odotella, että menkat alkaisivat epävarmojen laskeskelujen mukaisesti, vaan niitä siirretään suosiolla alkamaan hieman myöhemmin. Tämä sopii minulle todella hyvin, vaikka toki tarkoittaakin ensiviikolla alkavaa kolmenkymmenen ylimääräisen hormonipillerin kakomista kurkusta alas. Mutta kestän sen kyllä.
Koska viime hoidossa kehoni reagoi turhan ärhäkästi lääkeannoksiin, tämä yrityskerta aloitetaan hellemmin. Se tarkoittaa kohdallani osittain takaisin clomeihin siirtymistä, mikä taas toisaalta tuntuu melko vastenmieliseltä, sillä juuri clomeista olen kärsinyt voimakkaimmat sivuoireet kuuman kosteine aaltoineen ja häiritsevine huimailuineen. Mutta kestän sen kyllä.
Tällä kertaa tiedostan, että hoidon aloittaminen ei tarkoita alkionsiirtoon pääsemistä, raskaudesta puhumattakaan. Tiedostan, että etukäteen emme voi tietää, miten kehoni mihinkin reagoi. Tämäkin yritys on vain pimeässä haparoivaa tunnustelua, me kokeilemme, sopisiko tämä minulle edellistä paremmin. Mitään takeita siitä ei ole. Mutta kestän sen kyllä.
Lisäksi pelkään lääkitystä, pelkään punktiota ja pelkään jatkuvassa epävarmuudessa tarpomista. Mutta kestän sen kaiken, kestän tämän kaiken. Sillä se, mitä tällä tavoitellaan, on minulle tärkeintä maailmassa ja olen valmis tekemään sen eteen paljon. Olen luvannut itselleni jaksaa. Ja olen valmis kestämään sen eteen tämän kaiken.
Päivä kerrallaan minä kestän sen kyllä.
maanantai 20. elokuuta 2012
Hoitoroinaa
Kävin tänään läpi edellisen, keskeytetyn ivf-hoidon jäljiltä kaappiin sullomani läjän. Kansion, jonka välissä on kaikki reseptini ja hoitosuostumus. Käytettyjä reseptejä, väärä resepti, turha resepti. Gonal-f -kynä, jossa on pieni liraus ylijäänyttä lääkettä. Käyttökelvoton kynä, joka minun pitäisi palauttaa apteekkiin hävitettäväksi, mutta jonka olen jostain syystä vielä säästänyt. Muoviastia, joka on täynnä käytettyjä neuloja. Jääkaapissa piileskelee kaksi pakkausta Pregnyliä, ovat olleet siellä
koko kesän ja olen parhaani mukaan yrittänyt olla huomaamatta niiden
olemassaoloa. Turhaksi jääneet Pregnylin sekoittelua varten hankitut ruiskut ja isot neulat ja pienet neulat. Kaksi käyttämätöntä Orgalutrania. Läjä steriilejä neuloja ja pehmeitä lappusia. Gonal-f:n tutuksi käynyt pistävä haju. Hirveän Clomifenin viisi viimeistä pilleriä, viisi pirullista lääkettä, jotka irvailevat minulle purkistaan. Viisi punertavaa pyörylää, jotka luulin jo saavani unohtaa lopullisesti. Jotka saavat minut voimaan huonosti, niin paljon huonommin kuin mitkään muut hormonit ovat saaneet. Jotka otetaan mukaan uuteen hoitoon, joita kokeillaan taas, uudelleen, kuitenkin.
Huomenna menen sairaalaan, jossa käydään läpi tuleva hoitoyritys. Yritys. En uskalla edes ajatella sitä muuten. Yritys, joka voi mennä niin monella tavalla säpäleiksi.
Kaiken hoitoroinan esiinkaivaminen teki oloni tukalaksi. Tuttu ontto tyhjä olo sydämen tienoilla, tuttu palan tunne rinnassa, tuttu kirvely silmäkulmassa. Tuttu epäreiluuden tunne, äänetön kapinointi sitä vastaan, että miksi juuri minulle käy näin. Tuttu piileskelevä pakokauhun alku, se tunne, etten minä selviä tästä. Syvä inho lääkkeitä kohtaan. Pelko tulevia mahdollisia epäonnistumisia ajatellessa. Tieto siitä, miten epävarmaa tämä kaikki on.
Ja tämä yksinäisyyden tunne. Miten minä haluaisinkaan painautua lämpimään syliin ja itkeä tämän sisuksia jäytävän yksinäisyyden pois, huutaa ja parkua hysteerisesti niin kauan ja niin kovaa, että lopulta sen olisi pakko helpottaa.
Mutta en minä voi, en minä osaa. Eikä se helpota.
Huomenna menen sairaalaan, jossa käydään läpi tuleva hoitoyritys. Yritys. En uskalla edes ajatella sitä muuten. Yritys, joka voi mennä niin monella tavalla säpäleiksi.
Kaiken hoitoroinan esiinkaivaminen teki oloni tukalaksi. Tuttu ontto tyhjä olo sydämen tienoilla, tuttu palan tunne rinnassa, tuttu kirvely silmäkulmassa. Tuttu epäreiluuden tunne, äänetön kapinointi sitä vastaan, että miksi juuri minulle käy näin. Tuttu piileskelevä pakokauhun alku, se tunne, etten minä selviä tästä. Syvä inho lääkkeitä kohtaan. Pelko tulevia mahdollisia epäonnistumisia ajatellessa. Tieto siitä, miten epävarmaa tämä kaikki on.
Ja tämä yksinäisyyden tunne. Miten minä haluaisinkaan painautua lämpimään syliin ja itkeä tämän sisuksia jäytävän yksinäisyyden pois, huutaa ja parkua hysteerisesti niin kauan ja niin kovaa, että lopulta sen olisi pakko helpottaa.
Mutta en minä voi, en minä osaa. Eikä se helpota.
perjantai 10. elokuuta 2012
Pieni viaton töppönen
Eilispäivä herätti aika voimakkaita tunteita. Kun tajuntaan asti on painunut viimein kunnolla se, että kaikki ivf-hoitoon liittyvä sekamelska on tässä ihan käsillä, en ole oikein saanut ajatuksiani keskittymään mihinkään muuhun.
Alkoi tuntua siltä, että minun on pakko tehdä jotain nyt heti. Joku ele itselleni. Kädenojennukseksi, olalletaputukseksi. Kannustukseksi jaksaa. Osoittaakseni itselleni, että minä luotan. Että jaksan vielä yrittää.
Kaivelin esille vauvalankoja. Niitä, joita ostin taannoin neuloakseni ystävän vauvalle. Niitä lankoja, joista piti tulla villatakki, mutta joihin pyyhin vain katkerat kyyneleeni. Niitä lankoja, jotka lopulta polttivat sormiani, tuntuivat käsissäni terävältä lasivillalta. Jotka minun piti piilottaa vaatekaapin perimmäiseen nurkkaan.
Ne ovat muuttuneet. Ne ovat niin pehmeitä kuin ne pehmeiksi on tehtykin. Niin pehmeitä ja suloisia kuin ne olivat ostaessanikin. Ne eivät muista enää sitä, miten surullisia ne olivat, miten syvästi ne minua loukkasivat, miten saivat minut itkemään.
Pyörittelin lankoja käsissäni. Uskaltaisikohan sitä? Pieni töppönen, mitä haittaa siitä olisi? Viaton tossu, eihän se ole kellekään koskaan mitään pahaa tehnyt.
Untuvainen villalanka, niin pehmeä ihoani vasten. Suljen silmät ja kuuntelen hengitystäni. Tunnen sydämeni lyövän hieman lujempaa kuin äsken. Pieni viaton töppönen, ei kai se voi minua satuttaa.
Alkoi tuntua siltä, että minun on pakko tehdä jotain nyt heti. Joku ele itselleni. Kädenojennukseksi, olalletaputukseksi. Kannustukseksi jaksaa. Osoittaakseni itselleni, että minä luotan. Että jaksan vielä yrittää.
Kaivelin esille vauvalankoja. Niitä, joita ostin taannoin neuloakseni ystävän vauvalle. Niitä lankoja, joista piti tulla villatakki, mutta joihin pyyhin vain katkerat kyyneleeni. Niitä lankoja, jotka lopulta polttivat sormiani, tuntuivat käsissäni terävältä lasivillalta. Jotka minun piti piilottaa vaatekaapin perimmäiseen nurkkaan.
Ne ovat muuttuneet. Ne ovat niin pehmeitä kuin ne pehmeiksi on tehtykin. Niin pehmeitä ja suloisia kuin ne olivat ostaessanikin. Ne eivät muista enää sitä, miten surullisia ne olivat, miten syvästi ne minua loukkasivat, miten saivat minut itkemään.
Pyörittelin lankoja käsissäni. Uskaltaisikohan sitä? Pieni töppönen, mitä haittaa siitä olisi? Viaton tossu, eihän se ole kellekään koskaan mitään pahaa tehnyt.
Untuvainen villalanka, niin pehmeä ihoani vasten. Suljen silmät ja kuuntelen hengitystäni. Tunnen sydämeni lyövän hieman lujempaa kuin äsken. Pieni viaton töppönen, ei kai se voi minua satuttaa.
torstai 9. elokuuta 2012
Uusi mahdollisuus
Me saamme sen. Uuden yrityksen. Heti kohta. Ihan pian. Voi miten minua alkoi taas jännittää.
Tänä aamuna sain sovittua meitä hoitavan sairaalan kanssa tulevat kuviot. Minua kohtaan oltiin todella ymmärtäväisiä ja rauhoittelevia. Vaikka vastaanottoajat tuntuivat olevan kiven alla, minulle kaivettiin silti tilaa. Parin viikon päästä istumme uuteen ivf-suunnitteluun, saamme uudet lääkkeet ja uuden hoitosuunnitelman. Uutta toivoa ja uutta odotusta. Me voimme onnistua.
Olen niin onnellinen. Ja innoissani. Jännitys kipristelee vatsanpohjassani. Meitä viedään eteenpäin, saamme uuden mahdollisuuden ja uutta tietoa meidän ongelmistamme. Kaikki kääntyy vielä hyväksi.
Uusi hoito alkaa syyskuussa. Nyt on elokuu. Syyskuu on tuossa noin, ihan vieressä, ihan lähellä. Toukokuun pettymys ja suru loittonevat koko ajan. Toukokuun aiheuttama väkevä pelko menettää koko ajan voimiaan, se heikkenee ja haalistuu, lakkaa hallitsemasta tunteitani, antaa tilaa toivolle ja innokkuudelle.
Ehkä tällä kertaa kaikki menee hyvin. Ihan oikeasti kaikki voi mennä hyvin. On meidän vuoromme yrittää ja meidän vuoromme saada mahdollisuus onnistua.
Hymyilen.
Tänä aamuna sain sovittua meitä hoitavan sairaalan kanssa tulevat kuviot. Minua kohtaan oltiin todella ymmärtäväisiä ja rauhoittelevia. Vaikka vastaanottoajat tuntuivat olevan kiven alla, minulle kaivettiin silti tilaa. Parin viikon päästä istumme uuteen ivf-suunnitteluun, saamme uudet lääkkeet ja uuden hoitosuunnitelman. Uutta toivoa ja uutta odotusta. Me voimme onnistua.
Olen niin onnellinen. Ja innoissani. Jännitys kipristelee vatsanpohjassani. Meitä viedään eteenpäin, saamme uuden mahdollisuuden ja uutta tietoa meidän ongelmistamme. Kaikki kääntyy vielä hyväksi.
Uusi hoito alkaa syyskuussa. Nyt on elokuu. Syyskuu on tuossa noin, ihan vieressä, ihan lähellä. Toukokuun pettymys ja suru loittonevat koko ajan. Toukokuun aiheuttama väkevä pelko menettää koko ajan voimiaan, se heikkenee ja haalistuu, lakkaa hallitsemasta tunteitani, antaa tilaa toivolle ja innokkuudelle.
Ehkä tällä kertaa kaikki menee hyvin. Ihan oikeasti kaikki voi mennä hyvin. On meidän vuoromme yrittää ja meidän vuoromme saada mahdollisuus onnistua.
Hymyilen.
maanantai 6. elokuuta 2012
Kohtuutonta
Jonotin tänään puhelimessa yli kolme tuntia. Pimpelipompeli-huttua ja väliin ilmoitus siitä, miten puheluuni vastataan ihan pian. Yli kolme tuntia.
Jotenkin se oli minulle juuri nyt liikaa, vaikka osasin varautua siihen. Että ei edes vastata. Olisin vain halunnut kertoa, ettei ihmeitä tapahtunut kesän aikana, että elokuun menkat alkoivat juuri ja soitin, koska minun käskettiin soittaa silloin. Että haluaisin kuulla, pitäähän syyskuuksi luvattu hoito yhä paikkansa. Että minua ei ole unohdettu, ei kiilattu, ei sysätty syrjään. Että pelkään niin kovasti kaiken menevän taas pieleen niin kuin viimeksikin meni. Että saisin ajan lääkärille, mahdollisimman pian. Että pääsisin kuulemaan, millaisella hakuammunnalla hormoneita tällä kertaa kehooni syötetään.
Kun en minä haluaisi enää mitään hormoneita. Ne tuntuvat siltä kuin iskisin itseeni myrkkyä. Niistä tulee huono olo ja paha mieli ja ne herättävät minussa turhanpäiväisiä kuvitelmia. Vievät yöuneni ja liikuntakykyni ja ulkonäköni ja mielenrauhani. Muuttavat minut joksikin muuksi, laittavat minut seuraamaan sivusta omaa elämääni. Mutta minulla ei taida olla vaihtoehtoja, sillä vielä en ole valmis luovuttamaan.
Lopulta suljin puhelimen. Yli kolme tuntia muuttui kohtuuttomaksi. Tulin huonolle tuulelle ja pahoitin mieleni.
Eikä se ole kenenkään vika. Se vain on sellaista.
Jotenkin se oli minulle juuri nyt liikaa, vaikka osasin varautua siihen. Että ei edes vastata. Olisin vain halunnut kertoa, ettei ihmeitä tapahtunut kesän aikana, että elokuun menkat alkoivat juuri ja soitin, koska minun käskettiin soittaa silloin. Että haluaisin kuulla, pitäähän syyskuuksi luvattu hoito yhä paikkansa. Että minua ei ole unohdettu, ei kiilattu, ei sysätty syrjään. Että pelkään niin kovasti kaiken menevän taas pieleen niin kuin viimeksikin meni. Että saisin ajan lääkärille, mahdollisimman pian. Että pääsisin kuulemaan, millaisella hakuammunnalla hormoneita tällä kertaa kehooni syötetään.
Kun en minä haluaisi enää mitään hormoneita. Ne tuntuvat siltä kuin iskisin itseeni myrkkyä. Niistä tulee huono olo ja paha mieli ja ne herättävät minussa turhanpäiväisiä kuvitelmia. Vievät yöuneni ja liikuntakykyni ja ulkonäköni ja mielenrauhani. Muuttavat minut joksikin muuksi, laittavat minut seuraamaan sivusta omaa elämääni. Mutta minulla ei taida olla vaihtoehtoja, sillä vielä en ole valmis luovuttamaan.
Lopulta suljin puhelimen. Yli kolme tuntia muuttui kohtuuttomaksi. Tulin huonolle tuulelle ja pahoitin mieleni.
Eikä se ole kenenkään vika. Se vain on sellaista.
lauantai 4. elokuuta 2012
Viikon myöhässä
Ei ylitsepursuilevaa surua. Ei dramaattisia kyyneleitä. Ei mitään suuria eleitä. Vain sydäntä kalvava haikeus. Pieni pisto tai nopea terävä viilto, yksi väliin jäänyt sydämen lyönti, syvä hengitys sisään ja puhallus ulos. Maailma ei enää pysähdy.
Viikon myöhässä. En itseasiassa ole ollut ollenkaan varma siitä, onko tavallisen raskauden mahdollisuutta olemassakaan. Sen varaan en ole ainakaan pitkään aikaan enää mitään laskenut. Mutta viikko on jo aika, jolloin haaveajatukset ehtivät herätä. Kaksi päivää hymyilin. Hymyilin itselleni, että miten minä olinkin saattanut jo menettää luottamukseni, että onhan se tietenkin mahdollista. Mahdollista meille ihan siinä missä se on mahdollista kelle tahansa muullekin.
Paitsi se ei ole. Tänä aamuna muistin sen. Ei se ole mahdollista meille. Muille ehkä, muille kyllä, suunniteltuna, vahingossa, iloisena yllätyksenä. Meille ehkä muutama toiveikas päivä. Meille ei oikeasti yhtään mitään.
Se tuntuu niin tutulta, tämä suru. Niin tutulta, ettei se enää iske yllättäen päin kasvoja. Siihen on jo niin tottunut. Suru on pohjatunne kaikessa, joka päivä. Joka päivä, kun muistan, että olen lapseton tahtomattani. Aina, kun muistan sen, olen surullinen. Siksi konkreettinen muistutus ei juuri tuota lisää tuskaa.
Minä, Ainu, haluan lapsen. Minä, Ainu, olen lapseton. Eilen, tänään ja huomenna. Siinä minun taakkani, siinä minun suruni.
Se vaan tuntuu niin hirveän haikealta. Ja yksinäiseltä.
Ja epäreilulta.
Viikon myöhässä. En itseasiassa ole ollut ollenkaan varma siitä, onko tavallisen raskauden mahdollisuutta olemassakaan. Sen varaan en ole ainakaan pitkään aikaan enää mitään laskenut. Mutta viikko on jo aika, jolloin haaveajatukset ehtivät herätä. Kaksi päivää hymyilin. Hymyilin itselleni, että miten minä olinkin saattanut jo menettää luottamukseni, että onhan se tietenkin mahdollista. Mahdollista meille ihan siinä missä se on mahdollista kelle tahansa muullekin.
Paitsi se ei ole. Tänä aamuna muistin sen. Ei se ole mahdollista meille. Muille ehkä, muille kyllä, suunniteltuna, vahingossa, iloisena yllätyksenä. Meille ehkä muutama toiveikas päivä. Meille ei oikeasti yhtään mitään.
Se tuntuu niin tutulta, tämä suru. Niin tutulta, ettei se enää iske yllättäen päin kasvoja. Siihen on jo niin tottunut. Suru on pohjatunne kaikessa, joka päivä. Joka päivä, kun muistan, että olen lapseton tahtomattani. Aina, kun muistan sen, olen surullinen. Siksi konkreettinen muistutus ei juuri tuota lisää tuskaa.
Minä, Ainu, haluan lapsen. Minä, Ainu, olen lapseton. Eilen, tänään ja huomenna. Siinä minun taakkani, siinä minun suruni.
Se vaan tuntuu niin hirveän haikealta. Ja yksinäiseltä.
Ja epäreilulta.
keskiviikko 1. elokuuta 2012
Hetki ennen kuin kerron
Jokainen eiliseksi vaihtuva päivä, jokainen menneisyyteen jäävä tunti, jokainen loppuun kulunut minuutti. Jokainen niistä on vienyt minua hivenen pidemmälle. Hetki hetkeltä olen saanut tuntea edes hippusen verran edellistä hetkeä enemmän jotain kutkuttavaa, jotain vatsanpohjaa kipristävää. Pienen palan saavuttamatonta onnea.
Olen toistellut itselleni, että enää en odota mitään. En toivo turhia. En pety enää koskaan. Pötypuhetta. Juuri nyt olen lähes raskaana, niin raskaana kuin vain voin haavemaailmassani olla. Koskaan en ole päässyt näin pitkälle. Siihen, että viikko sitten jotain olisi jo voinut tapahtua. Tai sitten eilen. Viimeistään eilen. Ihan varmasti viimeistään eilen.
En ole tehnyt raskaustestiä, oikeasti vielä ei kannattaisikaan. Mutta olen näyttänyt itselleni, että olen ollut väärässä. Että vaikka toivoa ei tuntuisi olevan jäljellä pisaran vertaa, pystyn silti ammentamaan sitä jostain sisimmästäni. Pystyn antamaan itselleni luvan kuiskata ääneen. Mitä jos sittenkin? Voisiko olla?
Kovin pitkälle en kuitenkaan uskalla haaveilla. En sen pidemmälle kuin siihen hetkeen, jolloin kävelisin mieheni luokse - ei, en minä kävelisi, minä juoksisin - juoksisin mukanani se yksi ainoa asia, jonka olen halunnut hänelle jo niin kauan kertoa. Sen pidemmälle en ole uskaltanut haaveitani päästää. Vain siihen hetkeen, joka on juuri ennen. Siihen hetkeen, kun juoksisin miestäni kohti, maailman kauneimmat sanat sylissäni, sanat valmiina ryöppyämään hänen sydäntänsä vasten.
Jo pelkkä unelma siitä hetkestä ennen kuin kerron, jo se yksin saa sieluni pakahtumaan. Miten en voi mitenkään enää uskaltaa piirtää piiruakaan pidemmälle näitä kauniita kuvia. En uskalla rakentaa liikaa, etten joudu kohta taas särkemään liikaa.
Nyt sallin itselleni haaveilun. Nyt minulla on hetki aikaa edes mahdollisuudelle olla raskaana. Mahdollisuus edes kuvitella mitään niin onnellista kuin se hetki voi olla, se hetki juuri ennen kuin minä kerron, ennen kuin sanon sen ensi kertaa ääneen, se hetki juuri ennen kuin mieheni kuulee.
Lapsettomuus muuttaa mittasuhteita. Juuri nyt se hetki on kaikkein onnellisinta, mitä voin tässä maailmassani kuvitella.
Vaikka eihän minulla ole edes mitään kerrottavaa. Ei vielä.
Olen toistellut itselleni, että enää en odota mitään. En toivo turhia. En pety enää koskaan. Pötypuhetta. Juuri nyt olen lähes raskaana, niin raskaana kuin vain voin haavemaailmassani olla. Koskaan en ole päässyt näin pitkälle. Siihen, että viikko sitten jotain olisi jo voinut tapahtua. Tai sitten eilen. Viimeistään eilen. Ihan varmasti viimeistään eilen.
En ole tehnyt raskaustestiä, oikeasti vielä ei kannattaisikaan. Mutta olen näyttänyt itselleni, että olen ollut väärässä. Että vaikka toivoa ei tuntuisi olevan jäljellä pisaran vertaa, pystyn silti ammentamaan sitä jostain sisimmästäni. Pystyn antamaan itselleni luvan kuiskata ääneen. Mitä jos sittenkin? Voisiko olla?
Kovin pitkälle en kuitenkaan uskalla haaveilla. En sen pidemmälle kuin siihen hetkeen, jolloin kävelisin mieheni luokse - ei, en minä kävelisi, minä juoksisin - juoksisin mukanani se yksi ainoa asia, jonka olen halunnut hänelle jo niin kauan kertoa. Sen pidemmälle en ole uskaltanut haaveitani päästää. Vain siihen hetkeen, joka on juuri ennen. Siihen hetkeen, kun juoksisin miestäni kohti, maailman kauneimmat sanat sylissäni, sanat valmiina ryöppyämään hänen sydäntänsä vasten.
Jo pelkkä unelma siitä hetkestä ennen kuin kerron, jo se yksin saa sieluni pakahtumaan. Miten en voi mitenkään enää uskaltaa piirtää piiruakaan pidemmälle näitä kauniita kuvia. En uskalla rakentaa liikaa, etten joudu kohta taas särkemään liikaa.
Nyt sallin itselleni haaveilun. Nyt minulla on hetki aikaa edes mahdollisuudelle olla raskaana. Mahdollisuus edes kuvitella mitään niin onnellista kuin se hetki voi olla, se hetki juuri ennen kuin minä kerron, ennen kuin sanon sen ensi kertaa ääneen, se hetki juuri ennen kuin mieheni kuulee.
Lapsettomuus muuttaa mittasuhteita. Juuri nyt se hetki on kaikkein onnellisinta, mitä voin tässä maailmassani kuvitella.
Vaikka eihän minulla ole edes mitään kerrottavaa. Ei vielä.
torstai 12. heinäkuuta 2012
Kirpputorilla
Kiertelin tänään suuren suurta kirpputoria, yksinäisen sadepäivän ratoksi. Hipelöin ohimennen rumia riepuja, kauhtuneita rättejä ja muodottomaksi venähtäneitä säkkejä. Ihmettelin, millaista roskaa ihmiset kirpputoreille kaatavat. Vaeltelin ajatuksissani, enkä löytänyt mitään kiinnostavaa. Mutta oloni oli hyvä, mieleni kepeä. Olin omassa rauhassani, omassa maailmassani, mikään ei painanut sydäntä, ei puristanut sielua.
Ajauduin keskelle vauvantarvikeosastoa. Hyllyt sievästi lajiteltuna kokojen ja värien mukaan. Kaikki kauniissa rivissä. Niin pikkuisia vaatteita, niin moitteettomassa kunnossa. Tartuin punaiseen kukkamekkoon. Siinä oli taskut edessä ja vinonauhat hihansuissa. Se oli sileä, pehmeä, värikäs. Houkutteleva, täydellinen.
Kurkkuani alkoi kuristaa. Hengitykseni juuttui johonkin puolitiehen, muuttui pakotetuksi ja painostetuksi. Poskiani kuumotti, käteni valahtivat kylmiksi.
Oma vikani. Ei olisi pitänyt mennä sinne. Ei olisi pitänyt kurottaa kättä, ei koskettaa. Ei päästää haaveita karkaamaan esiin kätköistään.
Pikkuruinen punainen kukkamekko. Siellä se roikkuu, kauniissa rivissään. Joku onnekas nostaa kätensä sitä kohti, aivan kuin minä nostin omani. Joku ihailee taskuja ja hihansuita, tunnustelee kankaan pehmeyttä. Pukee mekon pienen tytön ylle, hymyilee ja jatkaa elämäänsä. Ei saa koskaan tietää, mitä se mekko minulle teki. Mitä se mekko olisi minulle merkinnyt.
Annoin unelman sokaista järkeni. Järkevä minä tietää mitä tekee. Järkevä minä ei mene vauvantarvikeosastoille. Ei koskettele pikkuruisia mekkoja. Järkevä minä osaa suojautua, osaa peittää haavansa ja välttää vaaroja.
Haaveileva minä katselee vierestä ja nielaisee. Ojentaa kätensä kohti kaunista unta ja antaa sen viedä mennessään.
Ajauduin keskelle vauvantarvikeosastoa. Hyllyt sievästi lajiteltuna kokojen ja värien mukaan. Kaikki kauniissa rivissä. Niin pikkuisia vaatteita, niin moitteettomassa kunnossa. Tartuin punaiseen kukkamekkoon. Siinä oli taskut edessä ja vinonauhat hihansuissa. Se oli sileä, pehmeä, värikäs. Houkutteleva, täydellinen.
Kurkkuani alkoi kuristaa. Hengitykseni juuttui johonkin puolitiehen, muuttui pakotetuksi ja painostetuksi. Poskiani kuumotti, käteni valahtivat kylmiksi.
Oma vikani. Ei olisi pitänyt mennä sinne. Ei olisi pitänyt kurottaa kättä, ei koskettaa. Ei päästää haaveita karkaamaan esiin kätköistään.
Pikkuruinen punainen kukkamekko. Siellä se roikkuu, kauniissa rivissään. Joku onnekas nostaa kätensä sitä kohti, aivan kuin minä nostin omani. Joku ihailee taskuja ja hihansuita, tunnustelee kankaan pehmeyttä. Pukee mekon pienen tytön ylle, hymyilee ja jatkaa elämäänsä. Ei saa koskaan tietää, mitä se mekko minulle teki. Mitä se mekko olisi minulle merkinnyt.
Annoin unelman sokaista järkeni. Järkevä minä tietää mitä tekee. Järkevä minä ei mene vauvantarvikeosastoille. Ei koskettele pikkuruisia mekkoja. Järkevä minä osaa suojautua, osaa peittää haavansa ja välttää vaaroja.
Haaveileva minä katselee vierestä ja nielaisee. Ojentaa kätensä kohti kaunista unta ja antaa sen viedä mennessään.
lauantai 7. heinäkuuta 2012
Mitä kertoisin?
Olen ollut pari viikkoa reissaamassa eri puolilla Suomea, viettänyt aikaa muun muassa lapsenvahtina. Kesäni on ollut kovin tunteikas, olen ajelehtinut ajatusteni keskellä laidasta laitaan. En vain oikein saa tunteistani mitään otetta, ennemminkin ne pitävät minusta tiukasti kiinni, pitävät minut paikallaan. Miten niistä kellekään kertoisin? Mistä tarkalleen edes kertoisin?
Kertoisinko niistä hetkistä, jolloin me rakkaan lapsen kanssa naurettiin itsemme soikeiksi kieriessämme kilpaa nurmennyppylää alas, törmätessämme aina lopulta tahallamme toisiimme? Vai niistä hetkistä, jolloin istuttiin napit vastakkain eteisen lattialla ja riideltiin niin, että kumpikin melkein vollotti ääneen? Vai siitä hetkestä, kun murunen kiipesi syliini, kietoi pienet pehmeät kätensä kaulani ympärille, katsoi minua silmiin ja sanoi, että tehdään sovinto? Vai siitä, kuinka konttasin ympäri taikametsäksi muuttunutta pihaa susiemona ja etsin ruokaa susilapselleni, joka yhtäkkiä muuttuikin konduktööriksi ja taikametsä junaradaksi, pihakeinu veturiksi ja minä junankuljettaksi? Vai siitä, kun makasimme vierekkäin viltillä, miten luin kirjaa ääneen ja rakas lapsi puski koko ajan syvemmälle kainalooni, lähemmäksi sydäntäni, miten hän ohimennen silitti kättäni, miten koko maailma oli hetken aikaa auki vain meille kahdelle, miten olemassa oli vain me kaksi ja lempeä viltti, oli vain minun ääneni, joka herätti sadun todeksi, vain lapsen lämpö, joka muutti surun onneksi?
Vai siitä, miten koko ajan tiesin, että kaikki se on vain lainaa? Kertoisinko siitä, miten katselin kuulaassa kesäyössä auton ikkunasta ulos, miten tutut maisemat soljuivat ohitse ja lapsi nukkui viereisellä penkillä, puristi pehmopupuaan tiukasti itseään vasten ja maiskautti unissaan huuliaan? Miten minun oli pakko kääntää katseeni pois, miten tuijotin kirvelevin silmin taivaalla hehkuvaa kuuta ja tunsin kuinka sydämeni särkyy yhä uudelleen.
Miten osaisin kertoa siitä, kuinka lapsen äidin kanssa hiippailimme illalla raollaan olevan makuuhuoneen oven taakse? Siitä, miten pimeästä kuuluva laulu naulitsi meidät paikallemme. Miten lapsi lauloi omalla lapsenäänellään, miten isä lauloi pehmeästi omallaan, miten he kaksi lauloivat yhdessä toisiaan kohti yötä, rakensivat turvallisen ympäristön, johon jäädä odottamaan unen saapumista. Miten lapsen äidin kanssa seisoimme salaa oven takana kuuntelemassa, miten halasimme siinä toisiamme, miten äänettömät kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Miten olimme molemmat yhtäaikaa niin onnea tulvillamme, niin ikävän murtamina, niin tiukasti kahden tunteen välissä, eikä meidän tarvinnut sanoa toisillemme mitään, ei piilottaa toisiltamme mitään.
Miten voin kertoa kellekään siitä tunteesta, joka valtaa minut niinä hetkinä, jolloin todella ymmärrän, mitä voisi olla ja mitä ei ole? Miten kirkkaana näen edessäni elämän, jossa kesää vietetään oman lapsen kanssa. Miten kaikki saa uuden merkityksen, miten päivät muuttavat muotoaan. Kun se on ohi, se on todellakin ohi. Jäljelle jää ontto tyhjyys.
Olen saanut viettää ihanaa kesää. En vaihtaisi menneitä päiviä pois mistään hinnasta. Mutta olen ymmärtänyt myös entistäkin kipeämmin sen, että unelmani voivat jäädä pelkiksi unelmiksi.
Miten voin kertoa siitä kellekään? Siitä, miten haluaisin tarrautua kiinni kauniisiin hetkiin, sitoa ne paikalleen, piilottaa taskuuni, pois toisten ulottuvilta, kätkeä sohvan taakse. Pitää niitä itselläni, omana salaisuutenani. Ottaa esiin aina silloin, kun olen yksinäinen, aina silloin, kun tekee liian kipeää. Miten olen oikeastaan tehnytkin niin. Miten olen onnellinen siitä, että minulla on nuo hetket, miten olen saanut elää nuo päivät, kokea nuo tunteet. Miten minulla on etuoikeus aina palata, sulkea silmät ja muistaa. Muistaa, miten ruoho pisteli paljaalla ihollani, miten rakas lapsi ojensi minulle äitelän pillimehunsa, suurimman herkkunsa, tahtoi jakaa sen kanssani, juuri minun kanssani, ei kenenkään muun.
Samaan aikaan niin onnellinen ja niin surullinen. Samaan aikaan levollinen ja pelokas. Samaan aikaan maailman onnekkain ja epätoivoisin.
Näistä päivistä en vaihtaisi pois hetkeäkään.
Kertoisinko niistä hetkistä, jolloin me rakkaan lapsen kanssa naurettiin itsemme soikeiksi kieriessämme kilpaa nurmennyppylää alas, törmätessämme aina lopulta tahallamme toisiimme? Vai niistä hetkistä, jolloin istuttiin napit vastakkain eteisen lattialla ja riideltiin niin, että kumpikin melkein vollotti ääneen? Vai siitä hetkestä, kun murunen kiipesi syliini, kietoi pienet pehmeät kätensä kaulani ympärille, katsoi minua silmiin ja sanoi, että tehdään sovinto? Vai siitä, kuinka konttasin ympäri taikametsäksi muuttunutta pihaa susiemona ja etsin ruokaa susilapselleni, joka yhtäkkiä muuttuikin konduktööriksi ja taikametsä junaradaksi, pihakeinu veturiksi ja minä junankuljettaksi? Vai siitä, kun makasimme vierekkäin viltillä, miten luin kirjaa ääneen ja rakas lapsi puski koko ajan syvemmälle kainalooni, lähemmäksi sydäntäni, miten hän ohimennen silitti kättäni, miten koko maailma oli hetken aikaa auki vain meille kahdelle, miten olemassa oli vain me kaksi ja lempeä viltti, oli vain minun ääneni, joka herätti sadun todeksi, vain lapsen lämpö, joka muutti surun onneksi?
Vai siitä, miten koko ajan tiesin, että kaikki se on vain lainaa? Kertoisinko siitä, miten katselin kuulaassa kesäyössä auton ikkunasta ulos, miten tutut maisemat soljuivat ohitse ja lapsi nukkui viereisellä penkillä, puristi pehmopupuaan tiukasti itseään vasten ja maiskautti unissaan huuliaan? Miten minun oli pakko kääntää katseeni pois, miten tuijotin kirvelevin silmin taivaalla hehkuvaa kuuta ja tunsin kuinka sydämeni särkyy yhä uudelleen.
Miten osaisin kertoa siitä, kuinka lapsen äidin kanssa hiippailimme illalla raollaan olevan makuuhuoneen oven taakse? Siitä, miten pimeästä kuuluva laulu naulitsi meidät paikallemme. Miten lapsi lauloi omalla lapsenäänellään, miten isä lauloi pehmeästi omallaan, miten he kaksi lauloivat yhdessä toisiaan kohti yötä, rakensivat turvallisen ympäristön, johon jäädä odottamaan unen saapumista. Miten lapsen äidin kanssa seisoimme salaa oven takana kuuntelemassa, miten halasimme siinä toisiamme, miten äänettömät kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Miten olimme molemmat yhtäaikaa niin onnea tulvillamme, niin ikävän murtamina, niin tiukasti kahden tunteen välissä, eikä meidän tarvinnut sanoa toisillemme mitään, ei piilottaa toisiltamme mitään.
Miten voin kertoa kellekään siitä tunteesta, joka valtaa minut niinä hetkinä, jolloin todella ymmärrän, mitä voisi olla ja mitä ei ole? Miten kirkkaana näen edessäni elämän, jossa kesää vietetään oman lapsen kanssa. Miten kaikki saa uuden merkityksen, miten päivät muuttavat muotoaan. Kun se on ohi, se on todellakin ohi. Jäljelle jää ontto tyhjyys.
Olen saanut viettää ihanaa kesää. En vaihtaisi menneitä päiviä pois mistään hinnasta. Mutta olen ymmärtänyt myös entistäkin kipeämmin sen, että unelmani voivat jäädä pelkiksi unelmiksi.
Miten voin kertoa siitä kellekään? Siitä, miten haluaisin tarrautua kiinni kauniisiin hetkiin, sitoa ne paikalleen, piilottaa taskuuni, pois toisten ulottuvilta, kätkeä sohvan taakse. Pitää niitä itselläni, omana salaisuutenani. Ottaa esiin aina silloin, kun olen yksinäinen, aina silloin, kun tekee liian kipeää. Miten olen oikeastaan tehnytkin niin. Miten olen onnellinen siitä, että minulla on nuo hetket, miten olen saanut elää nuo päivät, kokea nuo tunteet. Miten minulla on etuoikeus aina palata, sulkea silmät ja muistaa. Muistaa, miten ruoho pisteli paljaalla ihollani, miten rakas lapsi ojensi minulle äitelän pillimehunsa, suurimman herkkunsa, tahtoi jakaa sen kanssani, juuri minun kanssani, ei kenenkään muun.
Samaan aikaan niin onnellinen ja niin surullinen. Samaan aikaan levollinen ja pelokas. Samaan aikaan maailman onnekkain ja epätoivoisin.
Näistä päivistä en vaihtaisi pois hetkeäkään.
tiistai 19. kesäkuuta 2012
Alakuloa
Alkukesä on mennyt aika vaihtelevissa tunnelmissa. Välillä olen täynnä hyvää oloa ja lempeitä tunteita koko maailmaa kohtaan, välillä oloni on hyvinkin yksinäinen ja lohduton. Tuntuu kuin tekisin koko ajan jotakin väärin. Olen esimerkiksi etenkin loppukevään ja pilalle menneen ivf:n aikana syönyt holtittomasti mitä mieleni tekee. Syönyt suruuni. Olen sen verran hoikka, että ruokailutavoistani kertynyt ylimääräinen painolasti ei oikeastaan haittaa, mitä nyt tiukimmat kesähepenet kinnaavat epämiellyttävästi eikä niitä tee siksi mieli käyttää. Henkinen painolasti onkin sitten ehkä jotain ihan muuta.
Epämääräiset ruokailutavat tuntuvat epämiellyttävänä väsymyksen tunteena. Syömistapoihin ja epäterveeseen painonhallintaan liittyvän menneisyyteni takia joudun myös koko ajan olemaan hieman varpaillani sen kanssa, että saisin säännölliset ruokailutavat pidettyä osana elämääni säännöllisen liikunnan ohella. Nyt olen lipsunut tästä ja se lisää ahdistavaa oloani.
Tämä tahmea alakulo, jolla ei ole varsinaista alkua eikä loppua, tämä syö minua sisältäpäin koko ajan. En saa tunteistani enkä ajatuksistani kunnon otetta. Tumma pilvi leijailee jossain lähistölläni ja milloin vain, ihan varoittamatta nauru saattaa muuttua itkuksi. Etenkin silloin, kun olen yksin.
Tuntuu myös, että minulle ei ole oikein tilaa olla oma itseni. Että jotenkin pitäisi olla reippaampi ja luottavaisempi, ettei pitäisi ajatella tätä niin paljon. Että tälle en nyt itse juuri paljoa mahda ja siksi minun täytyisi suunnata voimavarani muualle. Olla enemmän hyödyksi.
Olla parempi ihminen.
Tunnen kuitenkin itseni niin kovin herkäksi ja haavoittuvaiseksi, niin hirveän pieneksi. Toivoisin, että joku oikeasti pitäisi minusta huolta, ottaisi sydämeni käteensä ja silittäisi pahan olon pois.
Olen lukossa. Tiedän, että tarvitsen aikaa ja lempeyttä itseäni kohtaan, minun täytyy antaa itselleni lupa käsitellä tunteitani. Riittämättömyyden tunne on kuitenkin kovin salakavala. Tänään oloni on hajanaisempi kuin aikoihin.
Onneksi on kesä. Onneksi edessä on monta päivää rakkaiden ihmisten lähellä. Kun vielä oppisin rakastamaan itseänikin niin kuin sen ansaitsisin.
Epämääräiset ruokailutavat tuntuvat epämiellyttävänä väsymyksen tunteena. Syömistapoihin ja epäterveeseen painonhallintaan liittyvän menneisyyteni takia joudun myös koko ajan olemaan hieman varpaillani sen kanssa, että saisin säännölliset ruokailutavat pidettyä osana elämääni säännöllisen liikunnan ohella. Nyt olen lipsunut tästä ja se lisää ahdistavaa oloani.
Tämä tahmea alakulo, jolla ei ole varsinaista alkua eikä loppua, tämä syö minua sisältäpäin koko ajan. En saa tunteistani enkä ajatuksistani kunnon otetta. Tumma pilvi leijailee jossain lähistölläni ja milloin vain, ihan varoittamatta nauru saattaa muuttua itkuksi. Etenkin silloin, kun olen yksin.
Tuntuu myös, että minulle ei ole oikein tilaa olla oma itseni. Että jotenkin pitäisi olla reippaampi ja luottavaisempi, ettei pitäisi ajatella tätä niin paljon. Että tälle en nyt itse juuri paljoa mahda ja siksi minun täytyisi suunnata voimavarani muualle. Olla enemmän hyödyksi.
Olla parempi ihminen.
Tunnen kuitenkin itseni niin kovin herkäksi ja haavoittuvaiseksi, niin hirveän pieneksi. Toivoisin, että joku oikeasti pitäisi minusta huolta, ottaisi sydämeni käteensä ja silittäisi pahan olon pois.
Olen lukossa. Tiedän, että tarvitsen aikaa ja lempeyttä itseäni kohtaan, minun täytyy antaa itselleni lupa käsitellä tunteitani. Riittämättömyyden tunne on kuitenkin kovin salakavala. Tänään oloni on hajanaisempi kuin aikoihin.
Onneksi on kesä. Onneksi edessä on monta päivää rakkaiden ihmisten lähellä. Kun vielä oppisin rakastamaan itseänikin niin kuin sen ansaitsisin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)