Minulla oli kerä savunsinistä alpakkalankaa. Suloisen kevyttä ja silkkistä, aivan kuin hiven poutapilveä. Siitä olisi tehnyt pikkuisen nutun. Tai hatun. Tai peiton.
Neuloin itselleni pipon. Se on pehmein pipo ikinä. Lämmintä villaista pitsiä, joka houkuttelee poskea painautumaan itseään vasten.
Minun täytyy tehdä asioita itseäni varten. Itseni hyväksi, itselleni. En voi elää koko elämääni miettien, miten haluaisin tehdä lapselleni, lapseni kanssa. Kun lasta ei ole, en voi pysäyttää aikaa. En voi unohtaa itseäni. En voi unohtaa miestä vierelläni.
Perjantai-iltana kävelimme sateen vihmoessa kaupungilta kotiin. Siinä hän tallusti melkein kiinni minussa ja puristi yhtäkkiä takapuoltani. Sanoi minua kauniiksi. Vaimoaan.
Olin onnellinen. Hänen kanssaan minä haluan olla. Hänen kanssaan minä haluan lapsen.
Siksi jaksoin herätä tänä aamuna pistämään itseeni kahta eri lääkettä. Koska haluan olla hänen lapsensa äiti. Koska hänen kanssaan voin olla onnellinen. Hänen kanssaan olen onnellinen.
6 kommenttia:
Hyvä oivallus! Ja ihanaa, että rinnallasi on ihminen, joka saa sut onnelliseksi <3
Se on tärkeää, että muistaa itsensä. Kun on lapsia, sanotaan, ettei ole mitään tärkeämpää kuin lapsi ja hänen hyvinvointinsa. Meille tärkeintä saa olla minä itse ja muut rakkaat, se ei ole itsekästä. Hyvä että neuloit pipon <3
-e-
Mä olen Ainu edelleen sitä mieltä, että näistä sun blogimerkinnöistä pitäisi koota kirja.
Monesti on tehnyt mieli linkittää sun blogi sellaisille ihmisille, joilla ei ole mitään kuusaa lapsettomien tunne-elämästä. Olen itse saanut todella paljon huutia omasta käytöksestäni, jonka uskon johtuvan vain siitä, että joillakin ei riitä ymmärrys sitä lapsettoman kipua kohtaan.
Ulmai, ei sitä aina oikein ole ymmärtänyt, että miten onnellinen tuosta toisesta saakaan olla. Mutta nyt tuntuu ja hyvältä tuntuukin. <3
e, jotain tuollaista minä yritän ajatella, että oon ihan oikeutettu pitämään itestäni huolta ja että mun ei tarvitse koko elämääni olla surullinen. Tästä voi ilman lapsiakin tulla hyvä elämä ja sitähän tämä on juuri nyt. Yritän muistuttaa sitä itelleni aina välillä. :)
Pyykkis, tää näiden asioiden kirjoittaminen ylös auttaa mua itteänikin tuossa oman käytöksen hyväksymisessä. Ei se tunnu kivalta, kun huomaa, ettei halua nähdä raskaanaolevaa ystäväänsä, ihan vain siksi, että sisällä jyllää jokin iso musta kateus-suru-pahaolo-möykky. Yritän jäsentää kirjottamalla omia tunteitani itelleni. Se, että joku sanoo mulle noin kuinka sanot, tuntuu ihmeen hyvältä. Että oon onnistunut kirjoittaa tunteeni toisen luettavaksi ja se toinen saa siitä itelleen jotain. Kiitos.
Kiitos muistuttamisesta! Sitä niin helposti käpertyy omaan maailmaansa, ja unohtaa että siellä kotona asuu toinenkin rakas, joka on jo olemassa. /Ulriikka
Ulriikka, niinpä juuri, helposti voi käydä sokeaksi niille hyville asioille, jotka olisi tuossa ihan vierellä käden ulottuvilla.
Lähetä kommentti