Rakkaudesta

Yksi asioista, joista tässä maailmassa eniten nautin on eräs tietty pieni hetki, joka toistuu elämässäni usein. Kovin pieni ja kovin arkinen, sellainen, jonka tärkeyttä ei välttämättä huomaa. Tai muista, miten sen olemassaolosta saa olla onnellinen.

Olen iltauninen. Mieheni ei. Usein iltaisin könyän sohvanuumeniin peiton tai kahden alle, asettelen pinon tarkkaan valittuja tyynyjä tarkkaan valittuun järjestykseen. Mieheni rojahtaa sohvannurkkaan, katselee ehkä telkkarista mitä tykkää, näprää tietokoneella omiaan. Painan pääni mieheni polvelle, levittelen hiukseni hänen syliinsä, kiskon peiton leukani yli, kipristän villasukkien verhoamat varpaani mutkalle, suljen silmäni ja päästän kaikista huolista irti. Mieheni silittää hiuksiani. Puuhailee siinä tietokoneensa kanssa omia juttujaan, mutta toisella kädellään silittää hiuksiani. Silittää kauan. Nukahdan, mutta jos havahdun unen ja valveen rajamailta hereille, tunnen koko ajan tutun käden hiuksissani. Hitaasti se käsi liukuu ylhäältä alas, yhä uudelleen, yhä uudelleen.

Se on ihanaa. Herkkää. Turvallista. Hellää. En pidä sitä itsestään selvänä, en enää, ehkä joskus pidin. Joka ainoasta illasta, jolloin saan nukahtaa siihen paikkaan, sillä tavalla, saan olla onnellinen. Meillä ei ole lasta, vaikka me molemmat haluaisimme niin kovasti. Mutta meillä on toisemme. Maailmassa on olemassa minua varten yksi syli, johon haluan painaa pääni, yksi syli, johon haluan nukahtaa siten. Yksi käsi, joka silittää hiuksiani niin kauan kunnes nukahdan. Silittää siksi, koska haluaa olla paikalla, kun minä kehrään tyytyväisyydestä itseni uneen.

Jos emme saa ikinä lasta, saammeko me silti toisemme? Osaammeko me rakentaa elämämme toisenlaiseksi kuin sen joskus haaveilimme? Jos emme pysty muuttamaan sitä, mikä meille annetaan, pystymmekö muuttamaan toiveemme? Löydämmekö me toinen toisistamme merkityksen, syyn olla perhe vain kahdestaan? Haluan koko sydämestäni tehdä parhaani sen eteen, että me molemmat haluamme olla me, tapahtui mitä tapahtui.

Juuri sinä hetkenä kun nukahdan, tunnen rakkaan käden kulkevan hiusteni pintaa pitkin niin hellästi ettei mikään koskaan ennen. Juuri sinä hetkenä tiedän.

Tiedän, että tämä rakkaus on vahvempi kuin mikään, mihin olen elämässäni törmännyt. Vahvempi kuin mikään muuri, jonka olen tiellemme rakentanut. Vahvempi kuin mikään este, jonka olen eteemme kasannut. Nyt edessämme on jotain, jota vasten kolhimme itsemme kipeästi, emmekä tunnu pääsevän läpi. Yksin minä en varmasti selviäisikään. Mutta tämä rakkaus auttaa pääsemään eteenpäin. Yhdessä eteenpäin. Juuri sinä hetkenä, kun tunnen rakkaan käden hiuksillani, minä tiedän sen, enkä pelkää.

Siihen hetkeen minä saan iltaisin nukahtaa.